101-vuotias Klasu vei Kyösti Kallion Kustaa V:n synttäreille ja sairasti isorokon
Mitä maailmasta jää mieleen, jos on vanhempi kuin itsenäinen Suomi? Turkulainen Klaus Heinonen kertoo.
Eläkepäiviään Turussa viettävä Klaus Heinonen on voimistellut ikänsä ja kävelee yhä tunnin päivässä.
Tämä juttu ei ole sotajuttu.
Ei, vaikka aurinko paistaa Laivaston muistoristille Naantalin Kuparivuorella, ja ristin vierellä seisoo neljä Rannikkolaivaston kunniavartiomiestä.
Ei, vaikka parhaillaan lasketaan seppeleitä mereen jääneiden muistoksi, paikalla on iso joukko sankarivaina-jien sukulaisia ja muistomerkin edessä istuu kolme veteraania rinnassaan pitkä rivi kunniamerkkejä.
He ovat palvelleet 13.9.1941 miinaan uponneella panssarilaiva Ilmarisella, ja heistä yksi on nimeltään Klaus Heinonen.
Tämä juttu ei ole sotajuttu, vaikka toki tässä sodastakin puhutaan, koska tämä juttu kertoo Klaus Heinosesta. Ja hänen elämässään sota-aika on ajallisesti aika vaatimaton ajanjakso.
Klaus Heinosen elämä on jatkunut 101 vuotta, eikä loppua näy. Ainakaan sillä perusteella, että hän asuu yhä yksin, liikkuu keppinsä kanssa ketterästi ja ajattelee terävästi. Tunti sitten hän poimi kirkossa maahan pudonneen paperin lähes suorilta jaloilta neljässä sekunnissa.
Heinonen itse tosin muistuttaa, että kaikesta tästä huolimatta hän saattaa hyvinkin heittää veivinsä heti huomenna.
Sekin olisi hänelle ihan ok. Sillä eletty on.
Ja se on syy, miksi Klaus ”Klasu” Heinonen on tämän jutun päähenkilö. Hän auttaa meitä selvittämään, millaisia muistoja pulpahtaa pintaan ihmiselle, joka syntyi yli sata vuotta sitten.
Aloitetaan isorokosta.
Pieni poika paiseissa
Tämä poika ei koskaan vartu mieheksi. Tällä on isorokko.
Näin lääkäri sanoi kaksikymmentä päivää vanhan Klaus-vauvan Tyyne-äidille syyskuussa 1916.
”Enhän minä tietyst tuota muista, sen äiti kerto, mutta sen muistan, että mulla oli koko oikea puoli mätäpaiseita täynnä vielä silloinkin, kun menin kouluun”, Klasu sanoo.
Klasun muistin mukaan isorokko pesi hänessä vuosia.
”Arvet häipyivät vasta, kun kävin lyseota. Tämmönen se lähtö elämään oli, ei se kovin häävi ollut.”
Lääkärin pahanenteiset sanat ymmärtää, sillä kahdeksankymmentä prosenttia isorokon saaneista vauvoista kuoli, ja suuri osa selviytyneistä vammautui ja sokeutui.
”Mut nyt vois silt lääkärilt kysyä, että mitäs nyt sanot.”
Klasun äiti kävi Porin kauppaopiston, työskenteli myyjänä ja kirjanpitäjänä ja eteni Luvian osuuskaupan kaupalliseksi johtajaksi.
”Äiti oli yksinhuoltaja, olen kasvanut äidin, mummun ja papan kanssa. Meillä oli semmoinen perhe.”
Hänen molemmat siskonsa kuolivat kulkutauteihin, toinen kaksivuotiaana, toinen kaksikymmentäkuusivuotiaana.
”Muistan, kuinka eno otti pikkusiskon pienen arkun olalleen ja läks kävelemään hautuumaan viertä sen kanssa.”
Klaus on pohtinut, saiko hän isorokosta vastustuskyvyn muita kulkutauteja vastaan, sillä kahdeksankymmenvuotiaaksi asti hän oli ”täydes vedos”.
”Siit lähtien on kunto hiljalleen pudonnu. Nyt kihti valvottaa. Ja pääkoppa pitäs kokonaan vaihtaa.”
Mutta mitähän muuta Klasulle tulee mieleen lapsuudestaan?
Mieleen tulee veturi.
Paras lahja ikinä
Veturi on punainen, ja siinä on rautapyörät. Se on aivan kuin oikea, mutta puoli metriä pitkä.
Viisivuotias Klaus sai sen joulupukilta.
”Arvatkaas, menikö poika ihmeellisen näköseks, kun tommosen kapineen sai! Meidän sukulaismiehiä oli Lahden veturitalleilla ammattimiehinä, heiltä se varmaan oli.”
Veturi ei ole enää suvussa, mutta Klasun toinen rakas lelu on.
Klasun pappa oli kanttori, joka vaihtoi ammattinsa poliisiksi. Hän kuljetti usein vankeja Turun vankilaan, ja erään joulun aatonaattona yksi vangeista puhutteli häntä.
”Vanki kysyi papalta, ettekö te ostais tätä hänen tekemäänsä puuhevosta, kun hänellä on semmoinen pikkuinen perhe kotona, eikä heillä ole minkäänlaista toimeentuloa. Se vanki oli pääsemässä jouluksi kotiin ja halusi ostaa rahalla perheelleen edes jonkinlaisen joululahjan. Ja pappa osti sen puuhevosen.”
Mutta loikataan kesään 1937.
Siellä näkyy riippumatto.
Miehet tippuvat tuoleilta
Klaus Heinonen nukkuu katossa roikkuvassa riippumatossa Suomen merivoimien lippulaivalla, panssarilaiva Ilmarisella. Hänet on komennettu suorittamaan asevelvollisuutensa panssarilaivalle todennäköisesti siksi, että hän on entinen meripartiolainen ja suojeluskuntanuori. Porin suojeluskunnassa hän on oppinut myös radioamatööriksi.
Klaus Heinonen kävi armeijan Suomen historian suurimmalla sota-aluksella, panssarilaiva Ilmarisella. Ilmarinen upposi jatkosodan hämäysoperaatiossa Nordwindissä syyskuussa 1941. ©VESA TYNI/OTAVAMEDIA
Ilmarisella Heinosen paikaksi on määrätty päätaulu, jolla hallinnoidaan laivan moottoreita ja turbiineita. Aluksen jäänmurtajakeulaa testataan metristen jäiden keskellä toukokuussa. Merellä on niin kylmä, että villapaidat riisutaan vasta juhannukseksi. Silloin Ilmarinen ajetaan Saarenmaalle.
Ensin lomalle pääsee laivan vasen puoli, sitten oikea. Heinonen suuntaa tovereineen Saarenmaan linnoituksessa olevaan ravintolaan ja hämmästyy näystä. Ilmarisen miehet istuvat pöydän ympärillä, juovat viinaa, ja alkavat pudota tuoleiltaan yksi toisensa jälkeen.
”Se johtu siitä, että he luulivat ryyppäävänsä tavallisenvahvusta, kaksikymmentäprosenttista viinaa. Mut se oliki neljäkymmentä prosenttista”, Klasu sanoo.
Hän itse ei ollut eläissään ryypännyt, eikä näky houkutellut aloittamaan nytkään.
Mutta tästä Klasun mieleen nousee juhlahumu Tukholmassa. Siellä hän vietti Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n 70-vuotispäiviä kesällä 1938.
Onnea, Kustaa V!
Kesällä 1938 panssarilaiva Ilmarinen kuljetti presidentti Kyösti Kallion Tukholmaan Kustaa V:n 70-vuotisjuhliin. ”Kun presidentti lähti laivalta linnaan, me hurrasimme laivan kannella ja ihmettelimme, miten hän pääsee juhlapaikalle, kun laiturilla ja satamassa oli niin kova tungos”, Ilmarisella armeijan käynyt Heinonen muistelee. ©VESA TYNI/OTAVAMEDIA
Ruotsin kuningasta on saapunut juhlistamaan sotalaivoja kymmenestä eri maasta. Ja mukana on myös panssarilaiva Ilmarinen. Ja Klasu.
Ilmarinen on kuljettanut juhliin presidentti Kyösti Kallion. Alus herättää huomiota satamassa, onhan se maailman suurin panssarilaiva. Vapaa-iltana Klasu suuntaa tovereineen kohti tivolia.
”Siel oli kaikenmaailman riennot ja tanssilava. Aattelin, että ans kattoo mimmosii tyttöi on Tukholmas.”
Muistaako Klasu, miten naiset suhtautuivat merisotilaisiin?
”Joka paikas mis merimiehet kokoontuu, noin suuremmis merkeis, naisihmiset on jollain tavalla kuin harkintains menettäneit.”
Eli naiset menivät merimiehistä sekaisin?
”Sitäkin sanaa voi käyttää. Mut en mää koskaan ollut niin altis niille houkutuksille.”
Huvirahat oli tienattava tavalla tai toisella, sillä varusmiesten päiväraha oli yksi markka. Sillä sai kupin kahvia ja pullan. Laivalla tupakka oli halpaa, mutta sitä sai viedä maihin vain puolitoista askia kerrallaan.
”Me nostettiin merimiesasun leveät housunpuntit ylös ja kiinnitettiin kartongit jalkaa vasten lahkeiden alle piiloon. Suomi–Ruotsi-jalkapallomaaottelussa sitten nostettiin puntit ylös ja alettiin myydä tupakkaa hyvällä voitolla. Ne meni kuin kuumille kiville.”
Klasu tuumaa tovin, voiko moista kertoa, mutta synti lienee vanhentunut.
Viidentoista kuukauden asevelvollisuusajan jälkeen Klasu ehti olla puoli vuotta Rosenlewillä töissä, kunnes tuli määräys lähteä talvisotaan. Sen hän palveli kauppalaivastoa puolustavalla jäänmurtajalla. Aluksen tukikohta oli Kotka, jota pommitettiin ankarasti.
”Me torjuttiin ryssien ilmahyökkäyksiä tykeillä, ja pakkanen meni niin kireäksi, että oli pakko muuttaa kahden tunnin vahtivuoro tunniksi. Ei siinä tykillä tuntia kauempaa tarennut, vaikka oli turkki päällä.”
Mutta harpataan Klasun muistikuvissa eteenpäin, sillä siellä meitä odottaa presidentti Urho Kekkonen.
Pää punaisena.
Urkki, kovin kaikista
Menossa on ankara löylykilpailu. Viimeisinä Konnevedellä sijaitsevan saunan lauteilla ovat Hankasalmen Osuuspankin johtaja ja presidentti Urho Kekkonen. Klaus Heinonen on paennut löylyistä jo aikaa sitten.
Sodan jälkeen Klasu opiskeli sähköteknikoksi, pääsi Strömbergille voimalaitossuunnittelijaksi ja asui Helsingissä farmaseuttina työskentelevän vaimonsa Ann-Majn kanssa alivuokralaisena. Heidän ensimmäinen lapsensa, Anita, syntyi vuonna 1949.
”Mää menin sit iloisena asuntotoimistoon toimittamaan, että mul on syntynyt nyt likka, että tarttis saada asunto. Siel sanottiin, että tulkaa sit uudestaan, kun kolmas lapsi syntyy. ”
Perhe päätti muuttaa maalle, ja Klasu valittiin paikallisen sähköyhtiön johtajaksi Keuruulle. Siellä syntyi perheen toinen tytär, Anja. Perheen kuopus, Timo, syntyi Konnevedellä. Sinne perhe muutti, kun Klasu valittiin Kellankosken Voima Oy:n toimitusjohtajaksi.
Konnevedellä oli myös Kekkosen ystävän ja henkilääkärin, Laukaan kunnanlääkärin Rikhard Sotamaan mökki. Ja Siikakoski, jonne Kekkonen saapui kalastamaan useita kertoja kesässä. Vuosikausia.
Kekkosen adjutantti Bo Klenberg oli Klaus Heinosen kurssitoveri Merisotakoulusta. Hän esitteli Heinosen ja Kekkosen toisilleen, kun he sattumalta osuivat vastakkain Siikakosken sillalla.
Sen jälkeen Heinonen kutsuttiin noin kerran vuodessa viettämään iltaa Kekkosen seurueeseen. Kekkosta kiinnosti myös se, että Klasu oli osakkaana kalankasvatusbisneksessä.
”Kasvatimme 500 000 kiloa kirjolohta vuodessa. Kirjolohen poikaset tuotiin Turun saariston vesiin.”
Mutta palataan löylykilpailuun. Kumpi sen voitti, Kekkonen vai paikallinen pankinjohtaja?
”Kekkonen sen voitti. Kekkonen ol semmonen saunamies, ettei sen kans parannu men lauteil lainkaa. Mää ymmärsin aikases vaihees lähtee sieltä nostelemaan.”
Molemmat kisailijat olivat kaljuja, ja molempien päät punoittivat koko illan pahasti.
”Mut sen Osuuspankin johtajan pää oli punanen vielä useamman päivän pääst, kun sen näin. Ei se vieläkään ollu selvinny siitä löylyttelystä Kekkosen kanssa.”
Millainen mies Kekkonen oli?
”Se oli iha luonnollinen tyyppi. Se ryyppäs niinku muutki ja oli kova poika laulamaan. Kenenkään ei tarvinnu Kekkosen seurassa mittää jännittää”, Klasu muistaa.
”Se oli iha niinku meitä olis poikia meidän talosta ja mentäis saunaan, siel oli samanlaista. Oltii asias tai toises, hän oli tavalline mies, ei hän millään lailla korostanu itteänsä.”
Illanvietoissa käytettiin alkoholia, mutta ei ylenmääräisesti.
”Kekkonen määräs juomatahdin, mutta ei Kekkonen ollu semmonen mies, et olisi ryypännyt niin paljon että olis koskaan menny kontilleen.”
Maailma on sekaisin
Klaus Heinonen vieraili Naantalin Kuparinvuorella sijaitsevalla Laivaston muistoristillä syyskuussa viimeistä kertaa. ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA
On tullut aika palauttaa Klaus Heinonen tuohon kunnioitusta herättävään kuvaan, panssarilaiva Ilmarisen uhrien muistotilaisuuteen.
Muistotilaisuus järjestetään joka vuosi, mutta tämä on Klasun viimeinen reissu ristille. Niin hän on päättänyt.
Ilmarinen ajoi jatkosodassa puna-armeijan miinaan Utön eteläpuolella ja upposi seitsemässä minuutissa. 271 miestä kuoli. Klasu tunsi heistä monet. Hän oli onnettomuushetkellä samassa laivasaattueessa, radistina jäänmurtajalla.
Suruja on riittänyt siviilissäkin. Vaimo Ann-Maj kuoli vuonna 2009 85-vuotiaana sairastettuaan viisi viimeistä vuottaan Altzheimerin tautia.
”Meil ei ikinä ollut vaimon kans mitää kränää, hän oli nii hyväluontonen. Me elettii aina sopuisasti.”
Tytär Anja, ”herttaisin, mitä olla saattoi”, kuoli vaikeaan sairauteen vain 54-vuotiaana. Vuotta aiemmin hän oli joutunut hautaamaan 26-vuotiaan Jussi-poikansa, joka sairastui aivosyöpään vastavalmistuneena juristina.
Miksi tyttären ja lapsenlapsen piti kuolla ennen häntä, sitä Klaus Heinosen on ollut vaikea hyväksyä.
”Viisi vuotta sitten ajattelin, että minunkin pitäisi päästä täältä nopeasti pois, ettei edessä ole mitään muuta kun kärsimystä. Mutta nyt semmonen ajatus on hiljalleen kuollut. En enää ajattele kuolemaa.”
Iloa elämään tuovat kuusi lastenlasta ja kolme lapsenlapsenlasta. Heinäkuun lopulla syntyi heistä nuorin, tyttö.
Mutta mitä Klaus Heinonen ajattelee maailman nykymenosta?
”Maailma, se on tavallise sekasi. Täällä on nyt hulluja johtajia, jotka eivät ymmärrä elää rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa. Ilman tätä sotilaallista uhkaa rahat voitaisiin käyttää ihmisten elintason parantamiseen, nyt ne syydetään aseisiin ja uhataan toinen toista. Ei se mitää tervettä elämää se semmone ole.”
Muistakaa tämä
Nyt on aika poistua Naantalin Kuparivuorelta. Panssarilaiva Ilmarisen muistotilaisuus on päättymässä, Finlandia soi. Klasu kaipaa kahvia.
Onneksi sitä on tarjolla Naantalin kaupungintalolla. Siellä Klasu ehtii vielä jutella Ilmarisen inttikaverinsa, Ilmari Koppisen kanssa. Tai tervehtiä Esko Wallinia. Hän selvisi ulos uppoavasta laivasta.
Klaus Heinonen (vas.), Esko Wallin ja Ilmari Koppinen olivat kunniavieraita panssarilaiva Ilmarisen uhrien muistotilaisuudessa Naantalissa. ©TOMMI TUOMI/OTAVAMEDIA
Mutta yhden asian Klaus Heinonen haluaa vielä sanoa.
”Kaiken sen kokemuksen perusteella, mitä mulla on, niin kaikkein tärkeintä on se, että elettäis sovussa ja rauhassa toistemme kanssa. Ja alotettais iha naapureistamme.”
Lue myös: