Perparim Hetemaj uskoi jo lapsena jalkapalloilijan ammattilaisuraan – ”Täytyy uskaltaa unelmoida riippumatta lähtökohdista”
”Kun menen kentälle, annan sata prosenttia. En ymmärtänyt, miten voisin antaa sata prosenttia Kosovoa tai Suomea vastaan”, kertoo Perparim Hetemaj.
Perparim Hetemaj sanoo jalkapallon ja perhe-elämän ulkopuolella olevansa laiska ihminen. Elämäkertateoskin syntyi melkein puoliväkisin.
Perparim Hetemaj (s. 1986) on ammattilaisuransa päättänyt jalkapalloilija. Suomeen hän muutti Kosovosta perheensä mukana vähän alle kuusivuotiaana vuonna 1992. Suomen maajoukkueen lisäksi hän on edustanut muun muassa HJK:ta, AEK Ateenaa sekä italialaisia Bresciaa, Chievoa, Beneventoa ja Regginaa.
Perpa, ensimmäinen juniorijoukkueesi oli HJK Malmi. Mitä junnufutis sinulle antoi?
”Totta kai se antoi sen, että aikuisena pystyin tekemään jalkapallosta ammatin. Mutta yhtä lailla lapsena ja nuorena jalkapallo oli minulle todella tärkeä asia.
Sen parissa ei tarvinnut ajatella muita asioita. Sai liikkua ja tehdä jotain, mikä oli kivaa ja mistä nautti. Ihan sama mikä urheilulaji on kyseessä, se on hyväksi sekä kropalle että mielelle.
Mielestäni lasten täytyy harrastaa liikuntaa, jotta he voivat paremmin. Itse opin jalkapallojoukkueessa ryhmässä olemista ja toimimista erilaisten ihmisten kanssa.
Kaikenlaiset käyttäytymissäännöt tulivat tutuiksi, sosiaalinen piiri laajeni ja kehittyi motorisesti. Ulkomaalaisena juniorijalkapallojoukkue oli myös tapa integroitua ja saada ystäviä.”
Keitä pelikavereita jäi junnuista mieleen?
”Aivan hirveä määrä. Edelleen monet heistä ovat minulle mukavia tuttuja ja osa heistä ystäviäni. Jos nyt yhden esimerkin mainitsen, niin nykyään pelaan futsalia nelosdivarissa, ja siinä joukkueessa pelaa myös Ilari Äijälä, joka oli lapsuudessani pelikaverini aivan niissä ensimmäisissä joukkueissa.
Pelasimme Ilarin kanssa junnuissa samoissa joukkueissa HJK:n edustusjoukkueeseen asti.”
Edustit monta vuotta Suomen maajoukkuetta, mutta et halunnut pelata Kosovoa vastaan. Onko identiteettisi siis sekä suomalainen että kosovolainen?
”En oikeastaan arjessa mieti identiteettiäni, olen vain oma itseni. Mutta jos vaikka ulkomailla joku kysyy, että mistä maasta olen, vastaan, että olen syntynyt Kosovossa ja kasvanut Suomessa.
Olen sekä kosovolainen että suomalainen. Kun itse tutustun uusiin ihmisiin, en ajattele, että mistä maasta he ovat.”
Milloin aloit ajatella, että olet myös suomalainen?
”En muista tarkkaan, mutta viimeistään silloin kuin minut valittiin ensimmäisiä kertoja maajoukkueeseen ollessani 17–18-vuotias. Nuorempana ajattelin, etten ole ihan kokonaan suomalainen. Mutta sitten jossain vaiheessa en enää välittänyt siitä.”
Minkälainen olit koulussa?
”Ihan hyvä. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo taisi olla 8,5 kun lähdin Malmin yläasteelta, tosin siinä oli liikunta ja käsityöt mukana, jotka vähän nostivat keskiarvoa. Lukion lopussa taisi keskiarvo olla 7,1 ja kirjoitukset menivät keskivertotasolla myös.”
Olit 18-vuotias lukiolainen, kun pelasit ensimmäisen ottelusi Veikkausliigassa. Silloinko ajattelit, että voit saada futiksesta ammatin?
”Ei, ajattelin kymmenvuotiaasta asti, että teen uran fudiksessa. Jossain vaiheessa joku sanoi, että kaikista ei tule ammattilaisia. Ajattelin, että mitä nämä selittävät, mitä järkeä tehdä koko juttua, jos ei usko siihen?
Totta kai oli aikoja, jolloin en oikein uskonut itseeni, kun en saanut peliaikaa. Muut menivät eteenpäin ja minusta tuntui, että menin pelaajana taaksepäin. Mutta kyllä silloinkin ajattelin, että joku päivä vielä onnistun.”
Olit alle 20-vuotias, kun lähdit Suomesta Kreikkaan pelaamaan. Mitä nyt jälkikäteen ajattelet, olitko valmis lähtemään?
”Henkisellä puolella pelaajana olin valmis, olisin itse halunnut lähteä jo vuotta aiemmin. Mutta muilla osa-alueilla varmaan en vielä ollut valmis.
Olin siihen saakka elänyt yhdessä vanhempieni ja sisarusteni kanssa, joten minulla ei ollut mitään käsitystä yksin elämisestä. Äiti teki ruoat, pesi pyykit ja siivosi. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin pelata fudista ja käydä koulua.”
Minkälaista uusi elämä Ateenassa sitten oli?
”Uusi joukkue, uusi kaupunki, uudet kaverit, uusi kieli. Asuin yksin enkä osannut tehdä ruokaa. Ensimmäiset puolitoista-kaksi kuukautta tuntui vaikealta. Mutta sitten siskoni Fade [Fatbardhe Hetemaj] tuli noin kuukaudeksi käymään, mikä piristi ihan älyttömästi. Sen jälkeen treenit ja pelit alkoivat mennä paljon paremmin.”
Ateenan jälkeen olit Hollannissa ja sen jälkeen kaksitoista vuotta Italiassa. Olivatko parhaat pelivuotesi Italiassa?
”Joo, mutta ihmisiltä yleensä unohtuu aikani AEK Ateenassa. Siellä oli todella hyviä ajanjaksoja ennen loukkaantumistani. Loukkaantumisten vuoksi meni noin vuosi, etten oikein pelannut.
Kun tulin takaisin, joukkueessa kaikki oli vaihtunut, eikä minulla ollut enää roolia. Minut laitettiin lainalle, ja lainajakso meni tosi hyvin. Seuraava pre-season meni hyvin ja olin avauskokoonpanossa. Sitten maajoukkueen mukana minulta meni nilkka ja jouduin taas pariksi kuukaudeksi sivuun.
Sen jälkeen sain muutaman mahdollisuuden ja olin niissä huono pelaaja. Lopulta tein itse selväksi, että halusin pois Ateenasta.”
Jos loukkaantumisia ei olisi tullut…
”…urani Kreikassa olisi voinut mennä ihan eri lailla. Mutta loukkaantumiset kuuluvat urheiluun, eikä niiden taakse tarvitse mennä. Kokonaisuutena muistoni Kreikasta ovat hyvät.”
Kun olit Suomen maajoukkuepelaaja, et halunnut pelata Suomen otteluissa Kosovoa vastaan, kun maa 2016 alkoi pelata virallisissa MM-karsinnoissa.
”En. Kävin tuolloin pitkän pohdinnan, haluanko edustaa Suomen vai Kosovon maajoukkuetta. Valitsin lopulta Suomen. Jos olisin valinnut Kosovon, en olisi myöskään pelannut Suomea vastaan.
Ammattilaiskentillä pelityylini oli sellainen, että olin vastustajille aika ilkeä, en mikään rehellisin pelaaja. Se oli se oma tyylini, mutta en olisi voinut kuvitella pelaavani niin Kosovoa tai Suomea vastaan. Kun menen kentälle, annan sata prosenttia. En ymmärtänyt, miten voisin antaa sata prosenttia Kosovoa tai Suomea vastaan.”
Painostettiinko sinua, että pitäisi pelata Kosovoa vastaan?
”Ei. Tai ehkä anonyymisti jossain netissä tai somessa, mutta joukkuekaverit ja valmennus sekä Palloliitto ylipäätään ymmärsivät tilanteeni hyvin.”
Perparim Hetemaj – Selviytyjä –elämäkertasi ilmestyi huhtikuussa. Miksi kirja piti tehdä?
”Olin pitkään sitä mieltä, että ei tehdä. Olin ehtinyt sanoa koko projektille ei, koska en vain nähnyt syytä kirjan tekemiselle. Suomessa on rehellisesti sanottuna ehkä kolme jalkapalloilijaa, kenestä kannattaa meriittien puolesta tehdä kirja. Jari Litmanen ja Sami Hyypiä. Teemu Pukki kolmantena, sillä hän oli suurimpia yksittäisiä syitä sille, että Suomi pääsi EM-kisoihin.”
Sanoit ei monta kertaa, mutta kirja kuitenkin ilmestyi?
”Tekijöiltä eli Erkko Mereltä ja Gert Remmeliltä sekä myös perheeltäni tuli prässiä tarpeeksi kauan ja osasivat vetää oikeista naruista.”
Miltä kirjan tekeminen tuntui?
”Olen aika laiska ihminen, elämäni on pyörinyt hyvin pitkälle fudiksen, perheen ja ystävien ympärillä. Kaikki tämmöinen kirjan tyyppinen on tuntunut ylimääräiseltä, mitä on jaksanut sitä vähemmän mitä vanhemmaksi on tullut. Kirjan tekeminen tuntui duunilta, mutta koska olin lupautunut sen tekemään, tein sen.”
Mitä toivot kirjan antavan lukijalle?
”Jos joku nuori urheilija lukee kirjan, toivon sieltä nousevan esiin, että ainakin itse olen tarvinnut urheilussa pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä ja periksiantamattomuutta. Täytyy uskaltaa unelmoida riippumatta lähtökohdista. Aina ei voi tehdä oikein, vaan joskus ihminen kämmää. Se on ihan ok, mutta kämmäyksestä pitää oppia.”