Raahelainen Aimo Karppinen on kerännyt pari tuhatta ämpärillistä marjoja vanhuksille: ”Minulle jää palkaksi hyvä mieli – se riittää”

Moni muu on tuskaillut kevään hidasta etenemistä ja lumien viipymistä maassa, mutta ei Aimo Karppinen, 69.

”Mitä kauemmin lumi pysyy maassa, sitä paremmin se suojaa mustikan ja puolukan varpuja. Olisi myös tärkeää, ettei niiden kukinnan aikaan tulisi enää pakkasöitä, jotta hyvä marjasato ei vaarantuisi”, Aimo pohtii kotonaan Arkkukarissa Raahessa.

Hän odottaa jo innokkaana tulevaa marjakautta. Kesästä tekee erityisen se, että 15 vuotta marjankeruuta ja marjojen lahjoittamista tulee täyteen.

”Juhlavuosi vedetään vielä täysillä, mutta jatkossa pitää hidastaa tahtia. En ole ihan nuori mies enää”, toteaa Aimo.

Hän poimii joka kesä 100–200 ämpärillistä mustikoita ja puolukoita.

Mistä vapaaehtoistyö sai alkunsa?

Aimon iäkäs isä joutui neljätoista vuotta sitten vanhainkotiin.

”Isästä näki, ettei hän siitä yhtään tykännyt, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, kun hän ei enää tullut kotonaan toimeen. On se minullekin ollut elämäni pahin paikka, kun isän sinne vein”, Aimo muistelee.

Hän kävi usein katsomassa isäänsä ja näki ympärillään muitakin vanhoja ihmisiä.

”Eräänä kertana silmäni avautuivat. Hoksasin, että voisinhan minäkin jotain tehdä isän ja näiden kaikkien vanhusten hyväksi. Poimia vaikka marjoja metsästä, tuoda luonnon vitamiineja vanhuksille! Näin sen ajattelin, ja siitä se lähti.”

Ensimmäisenä kesänä Aimo poimi ja vei marjoja vain siihen vanhainkotiin, jossa isä oli. Vastaanotto oli lämmin, vanhukset olivat mielissään. Myös henkilökunta kiitteli Aimoa hienosta tempauksesta.

Eikä se siihen jäänyt. Seuraavana vuonna hän vei jo marjoja muihinkin Raahen vanhainkoteihin. Niitä on kaikkiaan kuusi.

”Kaksi yksityistäkin vanhainkotia tuli rinkiin mukaan. En ole vanhuksia halunnut mitenkään jaotella, kaikki ovat saaneet osansa.”

Aimo auttoi vanhoja ihmisiä jo lapsuudessaan

”Auttaminen on kai verissä. Isä itse oli aina valmis, jos vain joku tarvitsi apua. Hän istutti sen saman asenteen meihin lapsiinkin. Ja kun joskus nuorena sitä hiukan vitkasteli, sieltä tuli äkkiä komento, että alahan mennä jo.”

Auttamisesta tuli aikoinaan Aimolle työkin. Hän toimi suojelumiehenä Rautaruukilla (nykyisin SSAB). Tehtäviin kuuluivat palotoimi ja vartiointi.

”Olen asunut koko ikäni Raahessa. Mihis täältä olisin lähtenyt: sain töitä, perustin perheen ja rakensin omakotitalon.”

”Raahe on noin 25 000 asukkaan merenrantakaupunki, joka on perustettu jo vuonna 1649. Raahen helmi on Wanha Raahe, historiallinen puutalomiljöö aivan rannan ja keskustan tuntumassa”, Aimo kehuu kotiseutuaan.

Hän haluaa vaikuttaa asuinpaikkansa asioihin olemalla mukana kaupungin kunnallispolitiikassa ja monissa luottamustoimissa.

”Nimenomaan vanhukset ja lapset ovat lähellä sydäntäni. Haluan olla niiden asialla, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan.”

Marjanpoimijalla ei ole kikkoja eikä salaisuuksia

Mutta palataanpa vielä marjoihin.

Millaisia määriä Aimo kerralla kerää ja millaisin menetelmin? Onko jokin salainen kikka, jolla hän marjasaaliinsa saa?

”Ei ole mitään salaisuuksia! Ihan tavallinen marjanpoimintakone minulla on metsässä käytössä. Kone on pakko olla, ei käsin näin suuria määriä voisi kerätäkään.”

Aimo kertoo noukkivansa yhdellä marjareissulla viisi tai kuusi ämpärillistä. Aikaa yhden ämpärillisen täyteen saamiseen kuluu puolisen tuntia. Eli kaikkiaan noin kolmen tunnin keikka. Ja perkaaminen päälle.

Eikö se tunnu työtä?

”Ihmiset usein ihmettelevät, että miten jaksan poimia niin paljon. En ole sillä mielellä liikkeellä, että äkkiä ämpärit täyteen. Ilman muuta haluan pitää nautinnon tässä hommassa mukana. Ei hampaat irvessä.”

Aimo tykkää olla metsässä.

”Joskus hyvässä paikassa marjat ovat ihan mättäinä siinä edessä. Välillä istahdan kannon päälle ja juon kahvit. Se on ihan mahtavaa. Metsässä on hiljaista. Jos jotain ääniä kuuluu, niin lintujen laulua.”

Aimon maine ahkerana noukkijana on kiirinyt. Häntä pyydettiin kerran mukaan Siikajoen marjanpoiminnan SM-joukkueeseen, ja voittohan siitä tuli.
Aimo huomauttaa, että marjastus on myös hyvää kuntoilua. Kunnostaan hän pitää muutenkin hyvää huolta.

”Marjastaa ei voi koko vuotta, mutta kävellä voi. Teen joka päivä noin kymmenen kilometrin kävelylenkin. Näin lihakset pysyvät vetreinä. Jouduin aikoinaan jäämään 63-vuotiaana eläkkeelle jalan takia. Se leikattiin. Metsässä kulkiessa pitää vieläkin olla varovainen, ettei astu mihinkään monttuun. Selkä on pysynyt kunnossa, ja se on pääasia. Huonolla selällä ei marjoja noukita.”

Aimo poimii marjat aina syvältä metsästä, ei koskaan tienvarsilta, jotta ne ovat mahdollisimman puhtaita. Vuosien varrella hän on oppinut tietämään hyvät paikat.

”Toimitan marjat vanhainkoteihin aina perattuina. Henkilökunta survoo marjat ja pakastaa tulevaa käyttöä varten sopiviin annospakkauksiin. ´Täällä olis näitä Aimon marjoja taas´, hoitajat kuulemma sanovat viedessään niitä vanhuksille.”

Aimo tykkää kulkea metsässä muutenkin kuin marjojen perässä. ”Metsässä on hiljaista. Jos jotain ääniä kuuluu, niin lintujen laulua.” © Teija Soini

Arvostus marjoja kohtaan ja porukkaa marjatalkoisiin

Kaksi arkkupakastinta on täynnä myös Aimon ja Kaija-vaimon kotona.

”Joka aamu syömme marjoja puuron päällä. Suosikkini on tyrni, sitten tulevat karpalo, mansikka, mustikka ja puolukka.”

Aimo pitää aikuiset lapsensakin perheineen marjoissa.

”Ennen kouluissa kerättiin marjoja. Minusta niin pitäisi olla nykyäänkin. Nuoret oppisivat arvostamaan marjoja, kulkemaan metsässä ja saisivat samalla hyvää liikuntaa.”

Marjakauden alkaessa Aimo heittää haasteen marjojen keruusta muillekin, kasvokkain ihmisiä tavatessaan ja Facebookin kautta.

”Olen yrittänyt saada kyläyhdistykset ja yksittäiset ihmisen mukaan tällaiseen vapaaehtoistyöhön vanhusten hyväksi. Aika hyvin olen siinä onnistunutkin.”

Aimo on kerännyt porukkaa paitsi marjatalkoisiin myös muun yhteisen hyvän tekemiseen. Hän oli vetämässä Haapajoen ja Arkkukarin kyläyhdistyksen projektia, jolla hankittiin rahoitus ja kunnostettiin Saloisten kotiseutumuseon 18 rakennusta.

”Se oli monen vuoden kova urakka, mutta tuli valmiiksi.”

Muiden ilahduttamista

Mitään palkkaa Aimo ei keräämistään marjoista ole saanut eikä pyytänyt. Palvelukeskukset ovat sentään halunneet tarjota ruuan Aimolle, kun tämä tulee marjoja tuomaan.

”Tuntuu aina niin mukavalta, kun huomaan, että marjat ovat odotettuja ja pidettyjä. Muita voi ilahduttaa niin monin eri tavoin ja pieninkin teoin. Ihmiselle on tärkeää saada tuntea, että joku muistaa ja välittää. Minulle jää palkaksi hyvä mieli. Se riittää.”

Heinä-elokuussa raahelaisissa palvelukeskuksissa aletaan taas odottaa marjalähettiä.

”Saako sua halata, Aimo?” vanhukset kysyvät, kun näkevät tutun miehen marjojen kanssa. Saa toki!

Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 6/18.