”Tämä on konflikti siitä, keitä ihmiset ovat ja keitä he saavat olla” – Ukraina taistelee myös oman hengellisen syntytarinansa puolesta

Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin tuki presidentti Vladimir Putinin sodalle Ukrainassa hämmentää paitsi ortodokseja myös laajemmin uskonnollisia piirejä ympäri maailman. Pohjimmiltaan uskontaistelussa Ukrainassa on kyse siitä, keiden syntytarinan keskiaikainen Nestorin kronikka kertoo: Ukrainan vai Venäjän?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Moskovan patriarkka Kirill joulumessussa tammikuussa 2022.

Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirillin tuki presidentti Vladimir Putinin sodalle Ukrainassa hämmentää paitsi ortodokseja myös laajemmin uskonnollisia piirejä ympäri maailman. Pohjimmiltaan uskontaistelussa Ukrainassa on kyse siitä, keiden syntytarinan keskiaikainen Nestorin kronikka kertoo: Ukrainan vai Venäjän?
Teksti:
Jukka Hiiro

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan järkyttää myös kirkkopiirejä. Syynä on se, ettei Moskovan patriarkaatin alainen Venäjän ortodoksikirkko ole tuominnut sotaa lainkaan. Päinvastoin ortodoksikirkon lausunnot patriarkka Kirillin johdolla on koettu nationalistisiksi ja presidentti Vladimir Putinin sotatoimia tukeviksi.

Sota on kiristänyt myös Moskovan patriarkaatin ja Konstantinopolin patriarkaatin välejä. Vahvistettuja tietoja on tällä hetkellä mahdoton saada, mutta tiettävästi niin Venäjällä kuin Ukrainassa osa ortodoksisista seurakunnista on sodan syttymisen jälkeen siirtynyt tai ainakin pyrkinyt siirtymään Moskovan patriarkaatin alta Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen.

Kansainvälinen teologien ryhmä antoi 13. maaliskuuta huolestuneen julistuksen, jolla on jo nyt yli 1100 allekirjoittajaa eri puolilta maailmaa. Julistus tuomitsi jyrkin sanoin ja Raamatun jakeilla perustelluin viittein idässä ­vallalla olevan aatteen ”venäläisestä maailmasta” harhaoppisena.

Putin ja Kirill ovat julistuksen mukaan kehitelleet Russkij Mirin, venäläisen maail­man, ja käyttäneet kyseistä ideologiaa toistuvasti pääasiallisena oikeutuksenaan ­Krimin miehitykselle ja valloitus­sodalle Ukrainassa.

Venäläinen maailma ­tarkoittaa julistuksen ­mukaan ylikansallista venäläistä sivili­saatiota, jota kutsutaan ­pyhäksi Venäjäksi tai ­pyhäksi ­Rusiksi. Piiriin kuuluvat ainakin Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä, ja se käsittää myös ­etniset venäläiset ja venäjänkieliset kaikkialla maailmassa.

Venäläisellä maailmalla on julistuksen mukaan yksi poliittinen keskus (Moskova), yhteinen hengellinen keskus (Kiova koko Rusin ”äitinä”), yhteinen kirkko (Venäjän ortodoksinen kirkko ja Moskovan patriarkaatti) sekä yhteinen patriarkka (Moskovan patriarkka, joka hallitsee yhteisen presidentin tai kansallisen johtajan (Putin) kanssa.

Patriarkan ja johtajan tavoitteena on pitää yllä venäläisen maailman yhteistä erityislaatuista hengellisyyttä, moraalikäsitystä ja kulttuuria.

Julistuksen allekirjoittaneiden joukossa on ihmisiä myös Suomesta.

Metropoliitta Ambrosiuksen mukaan Kirill on nationalisti mutta ei Putinin juoksupoika

Eläkkeellä oleva Helsingin ortodoksisen hiippakunnan metropoliitta isä Ambrosius on seurannut Ukrainan tilannetta murheellisena.

Ambrosius on tuntenut Kirillin jo neljän vuosikymmenen ajan. Hän kertoo ennen eläkkeelle jäämistään tavanneensa Kirilliä säännöllisesti vuosittain muun muassa kansainvälisissä komissioissa ja kirkkojen maailmanjärjestössä sekä vieraillessaan lähes vuosittain Venäjällä.

”Hänhän on voimakas isovenäläisyyden kannattaja. Isovenäläisyys tarkoittaa tässä Ukrainan ja Valko-Venäjän ja Venäjän läheistä yhteistyötä, jos ei ihan valtioliittoa. Hän on muutenkin voimakkaasti nationalisti, mutta hän ei ole, kuten media sanoo, mikään Putinin juoksupoika”, Ambrosius sanoo.

Ambrosiuksen mukaan Kirillin pitäisi tuomita Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan nykyistä voimakkaammin.

”Kirillhän ei ole minun mielestäni edelleenkään sanonut suoraan, että hän on sodan kannalla, mutta ei hän ole sanonut olevansa sitä vastaankaan. Johtopäätökset on helppo tehdä”, Ambrosius toteaa.

Eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius on tuntenut Kirillin 40 vuotta ja toivoisi tämän tuomitsevan Venäjän sotatoimet selväsanaisesti. © Lehtikuva

Arkkipiispa Leo seuraa tilannetta surullisena

Suomen ortodoksinen kirkko on perinteisesti halunnut säilyttää hyvät suhteet sekä itään että länteen. Helsingin ja koko Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo kommentoi meneillään olevaa kehitystä taannoin huolestuneena kirkon tiedotteessa

”Viime aikoina olemme seuranneet surullisina Moskovan patriarkaatin ja oman patriarkaattimme keskinäisen suhteen kehitystä. Ukrainan kanoniseen uudelleenjärjestelyyn liittyvä erimielisyys on kivulias haava ortodoksisessa kirkkoperheessä”, Leo toteaa.

Leo on Ambrosiuksen tapaan sitä mieltä, että sota tulisi tuomita kovasanaisemmin.

”Olen todella pettynyt nähdessäni, että patriarkka Kirill ei vieläkään tuomitse tätä sotaa, vaan myötäilee Venäjän presidentti Putinin näkemyksiä ja tekee näistä valheista johtamansa kirkon opinkappaleita”, arkkipiispa Leo sanoo tiedotteessa.

Suomen ortodoksinen kirkko irtautui Moskovan patriarkaatin alaisuudesta itsenäistymisen jälkeen 1923 ja siirtyi autonomisena kirkkona Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Tuolloin niin ikään toiminut Venäjän ortodoksinen kirkko Suomessa jäi kuitenkin Moskovan patriarkaatin alaisuuteen, ollen sitä seitsemän seurakuntansa voimin edelleen.

Kiistan juuret syvällä kansallisessa identiteetissä

Nationalismilla ja totalitarismin kannattamisella Venäjän ortodoksisessa kirkossa on kuitenkin pitkät perinteet.

Aiheen historiallisuus nousi esiin vahvasti Helsingin yliopiston taannoisessa paneelikeskustelussa, jossa Ukrainan sotaa ja Ukrainan kirkon ja Venäjän kirkon suhdetta käsiteltiin juuri kirkkohistoriallisesta näkökulmasta.

Taustalla on yksinkertaisesti käsitys siitä, että slaavilaisen kristillisyyden juuret ovat juuri Ukrainan ja Kiovan alueella. Siitä muistuttaa yhä muun muassa Kiovan luolaluostari. Ongelmalliseksi asian tekee kuitenkin se, että sekä Venäjällä että Ukrainassa tuota kansakunnan hengellistä syntytarinaa pidetään juuri heidän omana tarinanaan.

Kiovan näyttävä luolaluostari on rakennettu historian saatossa useaan kertaan, mutta sen juuret ovat slaavilaisen kristillisyyden alkuhetkissä 900-luvulla. © Lehtikuva

Teologian yliopistonlehtori Johan Bastubacka esitteli luennossaan tuon ideologisen väännön keskiöön nousevaa, slaavilaiselle kulttuuri-identiteetille tärkeää Nestorin kronikkaa.

”Nestorin kronikka on keskiaikainen kertomus ortodoksisuudesta ylivertaisen kauneuden uskontona, joka miellytti näitä alueella asuneita Kiovan ruseja enemmän kuin islam, katolisuus tai juutalaisuus. Ne olivat ympäröivien kansojen valtauskonnot siihen aikaan ja niihin tehtiin kronikan kertomusten mukaan vertailuja, ennen kuin päädyttiin valitsemaan ortodoksisuus”, Bastubacka sanoo.

Kronikan taustalla on Bastubackan mukaan nähtävissä uskonnolliset ja poliittiset rakenteet. Kyseessä on kertomus valtakunnan kristillistymisestä ja pyhistä juurista. Oleellinen kysymys kuitenkin on, kenen juurista: Ukrainan, Venäjän vai laajemmin koko slaavilaisen ortodoksisuuden?

Venäjä omi syntytarinan jo 1400-luvulla

”Moskovan Venäjä alkoi ennen kaikkea 1400-luvulta eteenpäin tulkita tätä kronikkaa omana historianaan ja liittää tämän kertomuksen juuri niihin omiin pyhiin juuriinsa.”

Tämä on nähtävissä yhä ajatuksessa siitä, että pyhän Venäjän juuret ovat sijainneet juuri Ukrainan ja Kiovan rusien hallitsemalla alueella.

Bastubackan mukaan taustalla on nähtävissä myös ortodoksinen taipumus kiinnittyä kertomuksilla johonkin pyhään maahan tai paikkaan, ja kaivata sitä, jos se on menetetty.

”Ortodoksithan ovat menettäneet Jerusalemin, he ovat menettäneet Konstantinopolin, serbialaiset ovat menettäneet Kosovon, ja Suomen ortodoksit ovat menettäneet Karjalan, ja näitä kaikkia kaivataan ja ikävöidään ja ne nähdään jollain lailla pyhänä maana”, Bastubacka kuvailee.

Väitöskirjatutkija Miro Leporannan mukaan ortodoksinen nationalismi on oma nationalismin lajinsa, joka suodattaa aina sitä kyseistä ortodoksista kansallista identiteettiä.

Tämä näkyy hänen mukaansa muun muassa siinä, että ortodoksiset kirkot ovat aina pääasiassa kansallisia kirkkoja: Venäjän ortodoksinen kirkko, Kiovan ortodoksinen kirkko, Suomen ortodoksinen kirkko ja niin edelleen. Ne eivät ole esimerkiksi ortodoksinen kirkko Suomessa, kuten vaikkapa katolisesta kirkosta voitaisiin sanoa.

Leporannan mukaan ortodoksinen nationalismi näkyykin siinä, että ortodoksisuus liittyy aina hyvin vahvasti kansakunnan historiaan ja käsitykseen etnisyydestä ja yhteisestä historiasta.

”Nyt me näemme, että kaksi kansakuntaa taistelee Ukrainassa samanlaisten rakennuspalikoiden avulla juuri tällaisesta kansallisen identiteetin muodostumisesta. Siitä on tullut iso konflikti. Tämä ei ole vain sotilaallinen konflikti tai taloudellinen konflikti, vaan tämä on pitkälti konflikti identiteetistä ja siitä, keitä ne ihmiset ovat ja keitä he saavat olla”, Lepolahti summaa.

Lännen vapaamielisyydestä maalataan uhkaa

Tämä uskonnollinen ja syvällä yhteiskunnassa oleva slaavilainen identiteettikiista on nähtävissä myös valtiojohdon ja kirkon isien jyrkissä lausunnoissa Venäjällä.

Vapaamielisiksi eurooppalaisiksi itsensä kokevat, ja länttä kohti hakeutuvat, ukrainalaiset ja heidän vapaamieliset uskontokuntansa koetaan uhkana Venäjän valtiolliselle ja hengelliselle syntytarinalle. Ortodoksisen kulttuurin vaikutus kun on Venäjällä vahva myös seurakuntien ulkopuolella.

Tämä on se pohja, jossa Ukrainan liberaalien suuntausten voidaan jyrkimmissä tulkinnoissa nähdä uhkaavan jopa koko Venäjän vallitsevaa ja historiallista kansallista identiteettiä.

Mitä patriarkka Kirillin lausuntoihin länsimaiden turmelluksesta tulee, metropoliitta Ambrosiuksen mukaan ne ovat olleet samansuuntaisia jo ainakin 20 vuotta.

”Samoja juttuja, homo- ja lesbovastaisuutta ja muuta tämmöistä on kuultu kyllä ennenkin. Hänhän ei ole äärimies vaan edelleenkin maltillisimmasta päästä Venäjän kirkon johdossa ja joutuu painiskelemaan puun ja kuoren välissä. Siellä on pirunmoiset paineet kirkon piirissä paljon voimakkaampaan venäläiseen nationalismiin ja fundamentalismiin kuin mitä Kirill itse edustaa”, Ambrosius katsoo.

Ambrosiuksen mukaan Kirillin näkemykset lännen turmeluksesta ovat kuitenkin vailla pohjaa.

”Mielestäni se ei pidä paikkaansa. Olen Venäjällä käynyt paljon, ja ei siellä ole tämmöisessä inhimillisessä vuorovaikutuksessa ja kulttuurissa nykyään mitään eroa. Jos Kirill on sitä mieltä, että länsi on turmeltunut, niin yhtä lailla Venäjäkin on turmeltunut”, Ambrosius sanoo.

Ambrosiuksen mukaan Kirillin tulisikin paitsi tuomita hyökkäyssota selväsanaisesti asettua myös tukemaan Venäjän demokraattista kehitystä. Venäläiset eivät Kirillin mukaan ole kuitenkaan vielä valmiita demokratiaan, Ambrosius kertoo. Eivät ehkä edes ohjattuun demokratiaan.

”Tämmöinen vallan turmellus ja tämmöinen vahva nationalismi, jota ortodoksisissa kirkoissa on kyllä historian kuluessa ollut valitettavan paljon, niin onhan se traagista, että sitä on yhä 2000-luvulla. Kuitenkin kristillisen uskon ydin on universaalisessa vuorovaikutuksessa, vapaudessa, toisten kunnioituksessa ja rakkaudessa”, Ambrosius toteaa.

X