Itäraja ei pidättele loikkareita: Ota vaikka taksikyyti Viipurista!

Jaa kaverilleTilaa Seura
Suomen ja venäjän välillä on yli 1 300 kilometriä rajavyöhykettä. Rajaa valvoo muun muassa saksanpaimenkoira Walther eli Valtteri. © Mikko Nikkinen/Otavamadia
Tiiviiksi mainostettu itäraja vuotaa. Vuosittain jopa puolisensataa laitonta rajanylittäjää hiippailee Venäjältä Suomeen.

Pellon takaa tuli mies ja pyysi vettä.

Hän tuli sieltä päin, mihin jäi Rauno Kähärän kotitalo talvella 1940. Silloin samasta suunnasta pyrki enemmänkin väkeä.

Tuolloin miehet olivat tulleet kaukaa Ukrainasta. Nuorukaiset oli Kähärän pelloille lähettänyt heidän kotimaansa, Sosialistisen Neuvostotasavaltojen liitto. Mainilan laukaukset oli ammuttu hieman aiemmin.

Nyt saapunut mies oli yksin, ja aseettomana. Ei hänellä ollut oikein mitään muutakaan, vain pieni reppu ja yllä olevat vaatteet.

Mies oli tullut vielä kauempaa etelästä kuin vuonna 1940 saapuneet nuorukaiset. Hänen kotimaansa oli Syyria.

Kähärän pellot on vuokrannut kylän nuorin asukas, hänkin kuusissakymmenissä oleva. Hänen navetassaan on viitisentoista lypsävää, joille hän kasvattaa Kähärän saroilla rehua.

Janoinen mies tuli metsästä pellolle. Hän kohtasi työmiehen ja pyysi vettä.

Mies sai pellolta lähtöpassit.

Jälleen yksi laiton maahantulija.

Hieman myöhemmin Kaakkois-Suomen rajavartioston Nuijamaan asemalla soi puhelin. Rajavartija Timo Kohonen komensi koiransa autoon.

Koira pääsi taas jäljelle. Se piti siitä.

Mies löytyi metsästä tunnin kuluttua.

87-vuotias Rauno Kähärä muistelee kahden vuoden takaista tapausta olohuoneessaan Lappeenrannassa rajavartija Janne Rapon kanssa.

Kahvi on porisemassa. Rajavartiolaitos pitää juuri yllä suhteitaan.

Kiinniottaja

Walther, alle kaksivuotias uros, juoksee valtionrajan vieressä kuvaajaa ja toimittajaa päin.

Timo Kohonen ei olisi halunnut päästää Waltheria irti. Kun rajanylittäjiä jälestetään, koira on aina kiinni, pitkässä lieassa. Sen tehtävä on vain löytää ihminen, viranomainen ottaa sitten hänet kiinni.

Harva kuitenkaan yrittää pakoon, kun Walther tai joku sen kollegoista haukkuu kannoilla.

”Se on leimannut teidät niin vahvasti, että varmasti hyppii”, Kohonen huutaa meille.

Vakuutamme, että päästä vain.

Kohonen komentaa koiraa: ”Fuss!”

Se on saksaa. Kohosen mukaan se on paras komentokieli.

Saksa on selkeää. Sanat ovat lyhyitä ja iskeviä. Ja Valtteri, Walther, on saksalainen koira.

Rodultaankin se on saksanpaimenkoira. Hieman alle kaksivuotias, eli juuri ja juuri aikuistumassa.

Valtteri kiihdyttää kohti. Sen vahvat takajalat ponnistavat kerta kerran jälkeen epätasaisella polulla. Pari sekuntia lähdön jälkeen sen nopeus on noin 50 km/h.

Suu on auki, hampaat esillä ja kieli ulkona, kun Valtteri ryntää kohti, katse nauliintuneina meihin. Tiedämme olla paikallamme. Koira pomppii molempien ympärillä hetken, ja töniikin.

Ei pure, vaikka hampaat ovat välillä kämmenen ympärillä.

Kohonen huutaa: ”Platz!”

Paikka.

Valtteri menee maahan ja jää odottamaan.

Rajan reiät

”Koira on tehokkaampi valvoja kuin mikään tekninen järjestelmä.”

Kapteeni Vesa Petman esittelee videotykiltä Suomen eteläisen itärajan valvontaa. Hän johtaa Kaakkois- Suomen rajavartiostoa. Se on vilkkain Suomen rajavalvonta-alueista. Metsässä siis.

Rajalta on Viipuriin matkaa tietä pitkin noin neljäkymmentä kilometriä. Suomeen johtavilla teillä on useita rajavyöhyketarkistuspisteitä, joista ei pääse läpi ilman henkilöpapereita. Laittomasti Suomeen pyrkivän ihmisen on siis suoriuduttava lähelle rajaa sellaisia teitä pitkin, joissa ei ole tarkistuspisteitä.

Se tarkoittaa, että viimeiset kilometrit on taivallettava metsän kätköissä, pisimmillään kymmenet kilometrit.

Petmanin mukaan esimerkiksi viipurilaisista tai pietarilaisista baareista ei ole vaikea löytää apua.

”Kyllä sieltä löytyy helposti esimerkiksi taksikuski, joka lupaa viedä kysyjät sopivaan paikkaan ja opastaa Suomea kohti.”

Kellekään ei ole epäselvää, että ihmisiä tuodaan Suomeen järjestäytyneemminkin. Jatkokyyti saattaa odottaa heti Suomen puolella.

Silloin määränpää on usein Suomea etelämpänä. Petmanin mukaan näiden ihmisten kohtalo voi olla karu. Puhutaan ihmiskaupasta.

Korven railo

Rastas laulaa karjalaisessa pöpelikössä.

Vasemmalla puolella polkua metsä on paljolti raivaamatonta ja melko vaikeapääsyisen näköistä. Oikealla puolella on kangasmaastoa, ja puusto on harvempaa. Aluskasvillisuutta on karsittu.

Aivan polun vasemmalla vierustalla on matala piikkilanka-aita. Sen takana on parinkymmenen metrin siisti aukko, joka jatkuu edessä ja takana kukkuloiden taakse.

Aukon keskellä on muutamien kymmenien metrien välein tolppia. Lähempänä olevat tolpat ovat sinivalkoisia, metrin pari kauempana punakeltaisia.

Tässä on valtakunnan raja. Sama aukko ja aita jatkuu keskeytymättä yli 1300 kilometriä.

Siinä riittää paikkoja, joista yli yrittää.

Teoriassa.

Jos vuoden jokainen laiton ja ilmitullut rajanylitys merkittäisiin punaisella pallerolla, Kaakkois-Suomen rajavartioston alue olisi punaisena. Pohjoisempana palleroita olisi muutama siellä täällä.

Yksi pieni punainen läiskä olisi pohjoisempana keskellä korpea.

Pohjois-Karjalan Kitee on pääkaupunkiseudulta katsoen pikkuinen kirkonkylä, kovin paljon idemmäs ei Suomen eikä Euroopan Unionin alueella pääse.

Juuri tämän kohdan valitsivat kolme syyrialaismiestä, jotka loikkasivat Venäjältä Suomeen ennen uuttavuotta. He pääsivät julkisuuteen toisin kuin useimmat, lähinnä poikkeuksellisen rajanylityspaikan vuoksi.

Kahdet piikkilangat

Joku iso otus on jälkien perusteella kaivautunut aidan ali. Ehkä villisika. Tai karhu.

Rajavyöhyke on koskematonta aluetta. Yksikin askel vyöhykkeellä on periaatteessa valtionrajarikos. Kukaan ei ole kysellyt otukselta viisumia.

Rajan Suomen puolella oleva piikkilanka-aita on vaatimaton, metrin korkuinen. Se on ollut paikallaan vuosikymmenet, ja pystytetty Neuvostoliiton vaatimuksesta. Vähänkään ketterämpää rajanylittäjää se ei edes hidasta. Ei ihmistä eikä eläintä. Hirvi rynnistää halutessaan milloin vain moisen yli loikkaamalla.

Vyöhykkeen leveys on Suomen puolella parista sadasta metristä kolmeen kilometriin. Venäjän puolella se on paikoin kymmeniä kilometrejä.

Venäjän puolella muutaman sadan metrin päässä rajasta kulkee tehokkaampi aita. Se on kahden ja puolen metrin korkuinen, myös piikkilangasta tehty. Aidassa on myös tunnistin, joka havaitsee jokaisen kosketuksen.

Aidan länsipuolella on kymmenen metrin levyinen lanattu hiekka-alusta. Siinä näkyy jokainen jälki.

Kun aitaan koskee ja venäläinen rajavartija kopissaan havaitsee kameran kuvasta, että koskija on ihminen, käyntiin hörähtää Uaz. Se on monille armeijan käyneille suomalaisillekin tuttu pakettiauto, joka tunnetaan siitä, että se kulkee maastossa paremmin kuin mikään, jos se pääsee maastoon asti.

Pakenijalla on silloin vain hetki aikaa poistua Venäjän puolelta. Mutta matkakin on lyhyt. Vain muutaman sadan metrin pinkominen, hyppy Suomen piikkilangan yli, ja pakenija on Euroopan Unionissa.

Jos sen jälkeen joku ottaa kiinni, määränpää on suomalainen vastaanottokeskus, ei venäläinen tyrmä.

Avustajat

Vanhasta raja-asemastakin saa kauniin.

Piha on juuri niin siisti, kuin huolella pidetty pihamaa voi olla. Rakennukset ovat hyvässä maalissa.

Pieni Valkeajärvi on oikeastaan lampi, niin piskuinen se on. Se kimaltelee tyynenä iltapäivän auringonpaisteessa.

Rannalla savuaa sauna.

Pirtissä pöydän ääressä istuu hymyilevä nainen ja mies, Natalia Sagajolina ja Gennadi Khalepo. He esittelevät vierailijoille mitalia, jonka Suomen valtion rajavartiolaitos on myöntänyt.

”We are helpers!” Sagajolina innostuu.

Sana tarkoittaa auttajaa, mutta on hieman kömpelöä englantia. Hän täsmentää hetken kuluttua, että assistant, avustaja, kuvaa heidän rooliaan paremmin.

Sagajolina ja Khalepo sekä heidän yhtiökumppaninsa Sergei Renzhin ja Valentina Renzhina muuttivat Suomeen vain vuosi sitten, ja nyt heillä on jo viranomaiselta saatu mitali.

He voisivat ansaita mitalin jo yrittäjyydellään. Sagajolina, Khalepo, Renzhin ja Renzhina muuttivat Suomeen luomaan itselleen elinkeinon. Heillä oli liiketoimintaa Murmanskissakin, esimerkiksi Khalepo ja Renzhin pitivät autokorjaamoa.

Tulokkaat saivat tarpeekseen karun Muurmanskin ongelmista, työttömyydestä, huumeista ja köyhyydestä.

”Halusimme muuttaa elämämme”, Sagajolina sanoo.

Ja he tulivat rakentamaan uutta elämää sinne, mistä elämä muuten hiljalleen tuntuu kaikkoavan.

Turisteja viisumitta

Itäisen Suomen maaseutukylissä alkaa joka toinen talo olla tyhjillään, niin myös venäläisten uudella kotikylällä, Kiteen Valkeavaarassa.

Viime uudenvuoden aatonaaton pimeä yö oli jo laskeutunut kylälle, kun he havahtuivat asuintalonsa ovelta kuuluvaan koputukseen.

Miehet menivät ovelle.

Ulkona oli kolme värisevää, tummaa miestä. Yksi ontui pahasti.

Kohtaaminen oli hiljainen: kukaan isäntämiehistä eikä vieraista puhunut englantia kovin hyvin. Se tuli selväksi, että miehiä palelsi, ja heidän oli päästävä lämpimään.

Natalia Sagajolina puhuu englantia. Yksi vieras puhui hieman englantia ja toinen venäjää saman verran. Sagajolina kysyi, millä asialla miehet olivat.

”Tourists!” yksi heistä vastasi Sagajolinan mukaan.

Tietenkään vastaus ei ollut uskottava. Nopeasti selvisi, että miehet olivat vaeltaneet salaa rajan yli.

”He kysyivät, ovatko he todella Suomessa.”

Epävarmuus oli ymmärrettävää, kun kaikki muut puhuivat keskenään venäjää. Miehet olivat olleet Moskovassa niin kauan, että osasivat kyllä tunnistaa venäjän kielen.

Kun emännät ja isännät saivat vakuutettua miehet, että he todella olivat Suomessa, he vaikuttivat hyvin helpottuneilta, Sagajolina sanoo.

Sagajolina kertoi miehille, että hänen oli soitettava poliisille. Hänen mukaansa miehet vaikenivat. He eivät protestoineet eivätkä olleet aggressiivisia, vain hiljaisia.

Tunnin kuluttua paikalle tuli tusinan verran poliiseja ja rajaviranomaisia. He jututtivat rajaloikkareita hetken, ja veivät heidät mukanaan.

Pian Riihivalkean lomakeskukseen, entiselle Suomen valtion raja-asemalle tuli virallinen kutsu saapua rajavartioston paikalliseen esikuntaan. Siellä venäläisille yrittäjille luovutettiin mitali ja diplomi, jotka nyt ovat lomakeskuksessa kunniapaikalla.

Jälki rillipäästä

Palataan takaisin etelämmäs, Pohjois-Karjalan raukeilta selkosilta Etelä-Karjalan kiihkeämpään rytmiin.

Valtteri tuhisee pitkin polkua kuono turpeessa. Se on vielä nuori, ja hajut ovat uutta ja ihmeellistä.

Koira pysähtyy kannon juurelle. Häntä heiluu. Tässä on ihmisen haju.

Vainukoira voidaan ehdollistaa niin, että se tunnistaa rajalla poikittaissuuntaan menevät ihmisen hajujäljet tai muut poikkeamat maaperän hajuissa. Kannon juurelta löytyy silmälasin sanka.

Kohonen kiertää lähialuetta Valtterin kanssa. Enempää jälkiä ei löydy. Kohonen arvelee, että sanka on talven jäljiltä ja siinä on jäljellä sen verran hajua, että Valtteri havaitsi sen. Silmälasien omistaja jää mysteeriksi. Hän saattaa olla Suomessa turvapaikanhakijana tai jossain päin Euroopan unionia.

Kaikki eivät jää kiinni.

Yksikön johtaja Vesa Petman sanoo, että venäläisten valvonta toimii ny-kyään hyvin.

”Venäläiset estävät vuosittain satoja laittomia rajanylityksiä.”

Lähes kaikki näistä yrityksistä tapahtuvat Petmanin yksikön valvomalla alueella.

Hänenkin rajavalvojilleen jää töitä. Suomen puolelta napataan vuosittain 30–50 laittomasti rajan yli tullutta.

Kukaan ei tiedä, kuinka moni jää havaitsematta.

Pakkasmiehet

Joutsenon vastaanottokeskukseen tullessa vastaan ajaa pyörällä puolentusinaa pakolaista. Entisen Konnunsuon vankilan pihamaalla on vilinää.

Sisällä tv-huoneessa istuu kaksi miestä ja tulkki. Toinen mies on ottanut pois kenkänsä ja sukkansa. Hänen jalassaan näkyy edelleen paha paleltuma. Osa isovarpaasta on jouduttu poistamaan.

Syyrialaiset Jamal Kurdie, 29, ja Amer Al Kuatli, 35, ovat kaksi niistä miehistä, jotka ilmaantuivat uutenavuotena yöllä Riihivalkean ovelle, 25 asteen pakkasessa.

Kurdie on puhelias, Kuatli vaitonaisempi. Mutta paljon sanottavaa ei ole Kurdiellakaan.

Miksi tulitte niin pohjoisesta?

”Olimme kuulleet, että se ei ole niin suosittu reitti. Arvelimme, että jos tulemme täältä etelämpää, jäämme helpommin kiinni.”

He siis osasivat välttää ruuhkaa, joka Etelä-Karjalan rajavyöhykkeen metsissä on.

Miehet eivät kerro, keneltä he olivat asian kuulleet. He sanovat tavanneensa toisensa viime vuonna Moskovassa syyrialaisten asuinalueella. Kurdien mukaan he suunnittelivat Moskovassa rajanylitysasiaa käyttäen apunaan nettiä ja kännyköiden karttasovelluksia. Silti he kertovat eksyneensä.

Miehet arvioivat tarponeensa öisessä lumisessa metsässä ”12–15 tuntia”.

Heidän kokemustensa mukaan venäläinen tekniikkaan perustuva valvonta ei kaikin puolin ole pettämätön, ei sinne päinkään. Korkea, kosketustunnistimilla varustettu aita ei heitä kauan pidätellyt.

”Puu oli kaatunut aidan päälle ja kaatanut sen”, Kurdie sanoo.

Hänen varpaansa ja miesten muut paleltumat olivat heidän mukaansa pieni hinta rajan yli pääsemisestä.

”Tulimme juuri ennen uutta vuotta ja pakkasella, koska arvelimme, että silloin pääsemme varmemmin rajan yli. Pelkäsimme enemmän venäläisiä rajamiehiä kuin pakkasta.”

Suomi – läpikulkumaa

Nyt Kurdie, Kuatli ja kolmas heidän kanssaan rajan ylittänyt mies ovat EU:n alueella Lappeenrannan Joutsenossa odottamassa parin tuhannen muun ihmisen kanssa turvapaikkapäätöstä. Siihen menee vielä kuukausia, ja miehet ovat turhautuneita.

Syyriaan heitä ei palauteta, mutta Venäjä voi odottaa. Miesten haave on jäädä Euroopan Unioniin ja saada myöhemmin perheensä luokseen. Nyt perheet ovat Syyriassa pakolaisleirillä.

Suomi ei ole pakolaisten suosikkikohde, ei sinne päinkään. Euroopassa turvapaikkaa haki viime vuonna lähes puolet enemmän ihmisiä kuin vuonna 2013. Suomessa lisäys oli vain 13 prosenttia. Suomessa turvapaikanhakijoita oli viime vuonna 3 651, Ruotsissa peräti yli 80 000.

Silti Suomen raja kiinnostaa.

”Monet haluavat jatkaa esimerkiksi Saksaan”, Petman kertoo. Kun EU:n rajan yli pääsee, tie Euroopan ytimeen on auki. Saksassa ja Ruotsissa on valmiina yhteisöt ja suvut, Suomessa pitää usein aloittaa uusi elämä tyhjästä.

Niin kuin tekivät Riihivalkean lomakodin nykyiset omistajat Kiteellä.

Ruuhkan uhka

Gennadi Khalepo haravoi jo valmiiksi siistiä pihaa.

Nyt on aikaa, sillä venäläisten turistien sesonki antaa odottaa. Kyläläiset käyvät välillä kahvilla lapsineen. Kun rannan ravintola ei ole auki, vieraille katetaan kahvit ja leivonnaiset asuintaloon.

Venäläisessä kodissa ei tarjoiluitta jäädä.

Pari sataa kilometriä etelämpänä rajamies Timo Kohonen on Valtteri-koiran kanssa sillan luona päättämässä iltapäivän kierrostaan. Suomalaiset eivät voi synkronisoida kierroksiaan venäläisten rajavalvojien kanssa, sillä venäläiset kiertävät huomattavasti harvemmin.

Enää heidän rajavalvontansa ei perustu uniformuihin puettuihin ja rajatorneihin aseteltuihin olkiukkoihin, kuten vielä kymmenen vuotta sitten tuntui monissa paikoissa olevan. Nyt Venäjällä luotetaan tekniseen valvontaan.

Jamal Kurdien ja Amer Al Kuatlin kokemukset osoittavat, että se ei suinkaan ole pettämätön.

Kohonen sanoo, että nykytilassa valvonta riittää. Mutta rajavalvojillakin on hyvin tiedossa, että Eurooppaan tulevien pakolaisten määrän iso kasvu voi lähiaikoina alkaa näkyä Venäjän pisimmällä EU-rajalla. Ukrainastakin voi taas kymmenien vuosien jälkeen alkaa tulla väkeä, nyt aseettomina.

”Silloin kyllä pitäisi kiirettä”, Kohonen sanoo.

Jos ruuhka lisääntyy, rajavartiolaitoksella on resursseissa yllättäviä avustajia. Jos Rauno Kähärän pelloille tai Natalia Sagajolinan ovelle tulee laittomia maahantulijoita, viranomaiset kyllä kuulevat siitä heti.

Ja näitä vapaaehtoisia avustajia on pitkin itärajaa.

 

X