Pakolaisen arkea Suomessa: ”Eräässä kerrostalossa maahanmuuttajaperheen postilaatikosta tiputettiin joka päivä banaani”

Uutiskuvista he ovat meille jokapäiväisiä tuttuja: nuoria miehiä sullottuina kumiveneisiin ja hämmentyneitä lapsia Kreikan rannoilla.

Heitäkö Suomi ei haluaisi auttaa? Tällaista viestiä me ainakin välitämme tällä hetkellä maailmalle, sanoo Suomen Pakolaisapu ry:n toiminnanjohtaja Annu Lehtinen.

”Kehitysavusta leikataan, eli emme halua auttaa pakolaisia heidän kotimaassaan. Samalla pienennämme pakolaiskiintiöitä, eli emme halua auttaa heitä myöskään täällä Suomessa.”

Samalla pakolaisten määrä on räjähtänyt. Heitä on maailmassa jo yli 60 miljoonaa. Se on enemmän kuin koskaan sitten toisen maailmasodan.

Heinäkuun aikana EU-alueelle saapui yli 100 000 uutta pakolaista. Suomeen odotetaan tänä vuonna saapuvan peräti 15 000 turvapaikanhakijaa.

”Olemme äärimmäisen humanitaarisen pakolaiskriisin äärellä”, Lehtinen sanoo.

Hän on tilanteesta todella huolissaan.

Ytimessä koulutus

Suomen Pakolaisavun ydintehtäviä on koulutus.

”Punaisena lankana on se, miten pakolaisten valmiuksia voidaan parantaa, kun kotiinpaluu on lopulta mahdollista”, Lehtinen kertoo.

Kongolaisrouva Sindibuze Fereziania, 67, halusi oppia englantia, jotta osaisi pyytää avustusjärjestöiltä apua muovipressuista rakennetun talonsa korjaukseen.

Ensin piti kuitenkin opetella lukemaan. Siinä häntä auttoi Pakolaisavun lukutaitokurssi.

”On paljon ihmisiä, jotka eivät konfliktien vuoksi ole pystyneet käymään koulua. Luku- ja laskentataito ovat oleellisia asioita, että pärjää elämässä”, Lehtinen sanoo.

Pakolaisapu järjestää myös esimerkiksi yrityskoulutusta.

Sudanilainen Stella Alawayo, kuuden lapsen yksinhuoltajaäiti, sai apua yrittäjyyskurssilta ja ryhtyi kauppiaaksi.

Alawayon kauppa menestyy hyvin, ja hän on alkanut säästää määrätietoisesti lastensa koulunkäyntiä varten.

Paossa lähellä

Suomen Pakolaisapu toimii pääasiassa siellä, missä pakolaiset ovat. Suurin osa pakolaisista, 90 prosenttia, asuu kehitysmaissa. Paossa ollaan sekä oman maan sisällä, että lähialueilla.

”Pakolaisia tulisi auttaa heidän kotimaissaan. Kukaan ei halua paeta kotoaan”, Lehtinen muistuttaa.

Yksi maista, joissa Suomen Pakolaisapu toimii on Uganda.

”Vierailin keväällä Ugandassa. Tarjoamme siellä esimerkiksi vertaistukitoimintaa ja terapiaa naisille, jotka ovat joutuneet raiskausten ja väkivallan uhriksi.”

Ugandalaisella pakolaisleirillä asuu esimerkiksi Jemima Baserema, 17. Tyttö joutui pakenemaan Kongosta, kun sissit hyökkäsivät hänen kotikyläänsä. Jemima ja hänen siskonsa vietiin metsään, jossa heitä kidutettiin ja raiskattiin monen päivän ajan.

Nyt Jemima on turvassa leirillä. Hän opiskelee englantia ja toivoo sen auttavan myöhemmin työnsaannissa.

Sopua naapurustoon

Perinteisen pakolaisleirityön lisäksi Pakolaisapu tekee työtä Suomessa.

Maahanmuuttajien kotoutumista tuetaan, jotta alku uudessa kotimaassa olisi parempi. Järjestö tekee myös naapuruussovittelua, eli ratkoo maahanmuuttajien ja kantaväestön välisiä konflikteja. Annu Lehtinen kertoo esimerkin pääkaupunkiseudulta.

”Eräässä kerrostalossa maahanmuuttajaperheen postilaatikosta tiputettiin joka päivä banaani. Sovittelu oli tässä tapauksessa sitä, että jokaisen naapurin ovella käytiin kysymässä asiasta. Hedelmien tiputtajia ei saatu kiinni, mutta kiusanteko loppui.”

Myös pesutuvan käyttö, ruoan haju rapussa tai äänekkäät lapset ovat aiheuttaneet kahnauksia.

Ei pelkkiä numeroita

Turvapaikkaa hakevat ihmiset pakenevat kotimaansa vainoa ja toivovat uudesta maasta turvaa ja rauhallista elämää. Normaalin elämän sijaan he joutuvat kuitenkin usein kohtaamaan kylmäkiskoisuutta ja vihaa.

”Turvaa hakevalle pakolaiselle tämä voi tulla järkytyksenä.”

Lehtinen toivoo, että pakolaisia ei ajateltaisi vain massana, numeroina ja veneinä. Jokainen on jonkun äiti tai isä tai lapsi.

”He ovat ihmisiä, jotka ovat oikeasti paenneet sotaa ja käyneet läpi traumatisoivia asioita.”

Erityistä huolta Lehtinen kantaa lapsista.

Vuonna 2013 Suomeen tuli yksin ilman perhettä 157 lasta. Kaikki tekivät perheenyhdistämishakemuksen, mutta vain yksi onnistui.

Lehtisen mielestä perheen yhdistämisen pitäisi olla osa suomalaista pakolaispolitiikkaa.

”Jokaisella lapsella on oikeus perhe-elämään ja vanhempiin. Oikeus on myös lapsella, joka on saapunut maahan hieman erilaista reittiä.”

Punainen lanka

Suomen Pakolaisapu on tehnyt työtä pakolaisten eteen jo 50 vuoden ajan. Järjestö perustettiin vuonna 1965.

”Pulavuosista ja sodanjälkeisestä jälleenrakentamisesta oli päästy yli ja kehitytty hyvinvointivaltioksi”, Lehtinen kertoo.

”Suomi oli 1960-luvun puolivälissä tilanteessa, jossa oli mahdollisuus katsoa ulospäin ja tahtoa auttaa.”

Järjestön perusti Helvi Sipilä, joka työskenteli YK-tehtävissä ja josta myöhemmin tuli ensimmäinen YK:n apulaispääsihteerinä toiminut nai- nen.

Vieraillessaan pakolaisleireillä Sipilä näki omin silmin koulutuksen merkityksen ihmisille, ja halusi viedä työtä eteenpäin.

Nyt Suomen hallitus suunnittelee leikkaavansa kehitysyhteistyövaroja 43 prosentilla. Suomen Pakolaisavun toiminnasta tullaan leikkaamaan lähes 40 prosenttia, mikä vaikuttaa merkittävästi myös Annu Lehtisen työhön.

Jotta järjestön toiminnan perimmäinen tarkoitus, pakolaisten auttaminen, kärsisi mahdollisimman vähän, leikkaukset kohdistuvat esimerkiksi järjestön henkilöstökuluihin.

Lehtinen suhtautuu leikkauksiin kriittisesti, sillä kehitysyhteistyö on tärkeä osa pakolaiskriisin ratkaisua.

”Leikkaukset ovat suhteettoman suuria aikana, jolloin pakolaisten tilanne on maailmanlaajuisesti katastrofaalinen”, Lehtinen muistuttaa.

”Pakenevilla ihmisillä on oikeus apuun silloin, kun heidän turvallisuutensa on vakavasti uhattuna.”

Muuttunut ilmapiiri

Pakolaisavun toiminnanjohtajan asema ei ole nykytilanteessa helppo. Onnekseen Lehtisellä on taustanaan vankka kokemus, jota hän on hankkinut ulkomailla.

Lehtinen opiskeli Lontoossa kansainvälisiä suhteita ja diplomatiaa.työskenteli YK-tehtävissä Laosissa sekä toimi YK:n pääsihteerin edustajana Aasian pandemiakoordinaation johdossa.

Suomeen oli aika palata perheen vuoksi.

”Neljän vuoden sykleissä kulkeva diplomaattielämä voi olla lapsille raskasta.”

Ennen Suomen Pakolaisavun toiminnanjohtajan pestiä Lehtinen ehti toimia Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n toiminnanjohtajana.

”Kun Pakolaisavun toiminnanjohtajan paikka oli auki, koin että siinä on työ, jossa minulla on annettavaa.”

Ulkomailla vietetyt vuodet ovat tuoneet Lehtiselle paitsi tietoa ja taitoja, myös avanneet silmiä. Hän näkee Suomessa tapahtuneen muutoksen.

”Kun tänne 1970-luvulla tuli pieniä määriä pakolaisia Chilestä sekä venepakolaisia Vietnamista, heitä haluttiin auttaa ja tarjota turvaa.”

Nyt ilmapiiri on toisenlainen.

”Kriittisyyttä maahanmuuttoa kohtaan voi olla ja maahanmuutosta pitääkin käydä monenlaista keskustelua. Mutta rasistisesta puhetta ei pidä sallia.”

Hän toivoo ihmisten puuttuvan tilanteeseen, jossa näkevät rasistista käytöstä.

”On kestämätöntä, että aikuinen ihminen voi tönäistä lapsen kumoon kaupan kassalla tai huutaa tälle bussissa siksi, että lapsi on erivärinen. Tällainen ei ole koskaan aiemmin ollut Suomessa sopivaa.”

Suomen Pakolaisapu on saanut oman osansa vihapuheesta, ja Lehtinen myös henkilökohtaisesti.

Halu auttaa

Pakolaisia on maailmassa niin kauan kuin on isoja konflikteja ja kriisejä, joita ihmisten on paettava henkensä edestä.

”Tällä hetkellä maailmassa on 15 konfliktia, joita ei ole saatu ratkottua viiden vuoden sisällä. Se on ennätysmäärä.”

Syyrian lisäksi esimerkiksi Kongossa, Etelä-Sudanissa ja Somaliassa tilanne on vaikea.

”Keskeistä olisi, ettei uusia konflikteja syntyisi ja vanhat saataisiin ratkaistua. Sillä välin täytyy huolehtia siitä, että kun pakolaisten paluu on jonain päivän mahdollinen, ihmisillä on valmiudet kotimaansa jälleenrakentamiseen.”

Lehtinen haluaa muistuttaa suomalaisia omasta historiastamme.

”Suomi on ollut itse maa, joka on lähettänyt lapsia turvaan sodan jaloista. Me olemme myös maa, josta on lähdetty Ruotsiin ja Amerikkaan etsimään parempaa elintasoa. Mutta sen lisäksi olemme maa, jossa on ollut humaaniutta kantaa huolta ja auttaa muita ihmisiä.”

Vaikka puhutaan kiristyvistä asenteista, kehitysyhteistyöleikkauksista, konflikteista ja kriiseistä, Lehtinen uskoo, että Suomesta löytyy yhä kyky auttaa.

”Ei tästä maasta mihinkään ole kadonnut se, mikä meillä on ollut jo vuonna 1965. Olemme maa, jolla on mahdollisuus auttaa silloin, kun ihmiset ovat avun tarpeessa.”