Perheen yhteinen harrastus: Loukutamme hylättyjä kissoja – ”Talvisin pienet kissat hytisevät hangessa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Teresa Grönroos nostaa loukutetut kissat autoon. © Juha Sinisalo/Otavamedia
Metsissä ja pihapiireissä elää tuhansittain villiintyneitä ja usein vakavasti sairaita kissoja.

Metalliristikoista kootut häkit kitisevät toisiaan vasten auton takatilassa, kun kurvailemme harmaaksi paahtuneella asfalttitiellä.

Reitti kulkee keskellä tyypillistä satakuntalaismaisemaa, jossa peltoaukeama ja sitä ympäröivä pajukko seuraavat toistaan.

Hiekkatielle päästyä on vaikea seurata, missä menemme, mutta kuljettajamme Petri Grönroos osaa reitin. Hän on ajanut tätä tietä viime aikoina usein.

Grönroos on SEY Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liiton kouluttama vapaaehtoinen eläinsuojeluneuvoja. Hänen tehtävänsä on toimia eläinten parhaaksi ja vähentää niiden kärsimystä.

Olemme menossa Grönroosin kanssa loukuttamaan villiintyneitä kissoja. Loukuttaminen tarkoittaa kissan houkuttelemista ruoan avulla metallihäkkiin. Se ei vahingoita kissaa, vaan tarkoituksena on saada ihmisarka eläin pois luonnon armoilta, ja mikäli mahdollista, tarjota sille uusi elämä lemmikkinä.

Eläinten pelastaminen on syy, minkä vuoksi olemme ahtautuneet tulikuumaan tila-autoon keskellä kauneinta kesää.

Eläinten asiat ovat tärkeitä koko Grönroosin perheelle. Mukanamme ovat Petrin lisäksi hänen puolisonsa Satu, joka myös toimii eläinsuojeluneuvojana, sekä perheen teini-ikäinen tytär Teresa.

Villiintyneet kissapopulaatiot vievät suuren osan eläinsuojelijoiden ja maaseudun valvontaeläinlääkäreiden työajasta ja resursseista.

Mutta kissojen loukuttaminen on vain yksi osa vapaaehtoisten työtä.

Kahdeksan loukkua

Aamun ensimmäinen keikka osoittaa hiljalleen tapahtuvaa, rohkaisevaa asennemuutosta.

Vanhempi nainen oli ruokkinut jonkin aikaa pihapiiriinsä ilmestynyttä villikissalaumaa. Kun ruokkiminen kävi työlääksi eikä kissojen vuoksi oikein matkoillekaan tohtinut lähteä, hän oli päättänyt soittaa loukuttajat apuun.

Tällä kertaa puskaradio ehti viedä jo viestin eläinsuojeluneuvojien korviin.

Kun Satu soitti naiselle, tämä oli valmis yhteistyöhön.

”Me emme koskaan mene kenenkään pihalle loukuttamaan ilman lupaa”, Satu korostaa.

Kaarramme hyvin hoidetun maalaistalon pihaan. Petri jättää auton navetan sillan juureen ja kurkistaa navetan ovesta sisään.

”Tämähän meni kuin elokuvissa”, hän toteaa tyytyväisenä.

Sisällä vanhassa navetassa on kahdeksan loukkua. Melkein jokaisessa kyyristelee ihmisiä ja ovesta tulvivaa auringonvaloa pelästynyt kissa.

Kissat ovat villejä. Ne alkavat pyöriä häkeissään ympyrää, kun häkkejä nostellaan autoon. Joku kissoista sihisee, yksi pieni naukuu arasti.

Petri virittää navettaan muutaman uuden loukun, sillä villiintyneitä kissoja on todennäköisesti vielä lisää.

Keikka maalaistalon navettaan on ennaltaehkäisevä. Nyt voidaan välttää ainakin uusien pentujen syntyminen.

Auton perään loukuissa pakatuista kissoista mahdollisuuden parempaan elämään saavat todennäköisesti vain nuorimmat.

20 000 hylättyä kissaa

Suomen metsät ja pihapiirit vilistävät villiintyneitä kissoja. Kissatarjonnan faktat ovat kylmät.

Suomen löytöeläintaloihin päätyy joka vuosi lähes 10 000 kissaa, joista osa on täydellisiä lemmikkejä: kesyjä ja hoidettuja.

Vähintään toisen 10 000:n arvioidaan kuolevan vuosittain liikenteen uhrina, metsästäjien luoteihin, kylmään ja nälkään tai omistajan hävittämänä.

”Kuinka näistä aikuisista kissoista kukaan voi kesyyntyä kotikissaksi, kun ne eivät ole antaneet edes niitä ruokkineen ihmisen koskea itseensä”, Petri sanoo.

Hänen arvion mukaan heidän loukuttamistaan kissoista 70–75 prosenttia on sellaisia, joita ei pystytä uudelleen sijoittamaan. Villeillä, aroilla ja sairailla eläimillä ei nimittäin ole näillä markkinoilla juurikaan mahdollisuuksia.

Niiden kohtalona on päästä ennenaikaisesti kissojen taivaaseen.

Rajallinen rakkaus

Peitämme auton takakontissa olevat kissojen häkit kankaalla. Sähinä hiljenee.

Lähdemme ajamaaan seuraavaan kohteeseen.

Mutkainen hiekkatie vie hylätyn maatalousrakennuksen, täkäläisittäin suulin, eteen. Täältä Satu kertoo heidän saaneen talteen yhteensä 27 kissaa. Paikan ilmiantoivat kyläläiset, jotka kyllästyivät tienmutkassa makoileviin viiksiniekkoihin.

Aurinko paahtaa niskaan, kun toteamme tänne aiemmin jätetyt loukut tyhjiksi. Ehkä kissoja on alettu ruokkia muualla, sillä eläinrakkailla suomalaisilla on tapana ruokkia kissoja.

Nälkiintyneet kissat kulkevat pitkiäkin matkoja ruoan perässä.

Kissoille saatetaan laittaa ulkorakennuksiin jopa makuupaikkoja ja lämpimiä oleskelutiloja, mutta pihapiirin kissoista kysyttäessä kukaan ei tunnusta omistavansa raitahäntiä. Eläinrakkaudella on siis rajansa.

Suomen eläinsuojelulaissa sanotaan: ”Hoidossa olevaa eläintä ei saa jättää hoidotta tai hylätä. Eläimen on saatava riittävästi sille sopivaa ravintoa, juotavaa ja muuta sen tarvitsemaa hoitoa.”

Nämä tuhannet erilaisissa navetoissa ja hylätyissä rakennuksissa sinnittelevät ja tautiensa kanssa kärvistelevät kissat eivät kuitenkaan ole kenenkään hoidossa.

Järkyttäviä kohtaloita

Aurinko paahtaa mustan auton pintaa, ja päätämme viedä loukkuihin saadut kissapolot viileään. Suojan tarjoaa Riikka Vähähakan varjoisa navetta.

Vähähaka on paikallinen huskykoirayrittäjä ja Grönroosien hengenheimolainen. Hän on nähnyt, millaista villiintyneen kissan elämä on Suomen armottomassa talvessa.

”Kun ajamme koirillamme 25 asteen pakkasessa, näemme paljon sellaista, mitä muut eivät näe”, Vähähaka puuskahtaa.

”Esimerkiksi sen, kun pienet kissat hytisevät hangessa.”

Kesäinen hellepäivä ei todellakaan paljasta kissan elämän kaikkia puolia. Suomen vuodenajat ovat armottomat kodittomalle.

Vähähaka muutti maalle viitisen vuotta sitten. Välinpitämättömyyden kyllästämä kissakulttuuri pläjähti päin kasvoja, kun hän yritti selvittää, mitä tehdä kotipihassaan liikkuville kissoille.

”Meillä pyöri pihassa 11 vierasta ja vihaista kissaa, joita omat kissamme pelkäsivät. Taisin olla kaksi viikkoa puhelimessa, ennen kuin löysin jonkun, jota asiani kiinnosti”, Vähähaka muistaa.

”Terveystarkastaja ymmärsi ja sanoi, että villiintynyt kissa on tautien levittäjänä lähes yhtä paha kuin rotta.”

Lopulta sairaat kissat saatiin loukutettua ja lopetettua.

Jos ei ole nähnyt villiintynyttä kissajoukkoa, ei voi ikinä ymmärtää, kuinka sairaita kissat voivat olla.

Sisäsiitoksen tyypillisiä merkkejä ovat jättimäiset silmät, kitalakihalkiot, luuston muutokset ja häntämutkat, raajojen epämuodostumat, monivarpaisuudet. Myös kivuliaat tyrät ovat yleisiä.

Lisäksi kissalaumoissa leviävät erilaiset virus- ja bakteeritaudit. Myös sisä- ja ulkoloiset ovat yleinen vitsaus, samoin ripulia aiheuttava alkueläin giardia.

Vähähaan mielestä pahinta on kuitenkin välinpitämättömyys.

”Jos päästäisin viisitoista koiraani juoksemaan villinä ja vapaana ympäri pihoja ja antaisin niitten elää aivan miten tahtovat, tulisi siitä järkyttävä kohu-uutinen. Mutta kun kissat tekevät saman, kukaan ei välitä.”

Kun Vähähaka kertoo pienestä alaraajoista halvaantuneesta kissanpojasta, joka oli katsonut rähmäisillä silmillään kuin armoa anoen, kuulijan on helppo uskoa, että kivuton kuolema on eläimelle suurempi lahja kuin elämä.

Arvokas harrastus

Pakkaudumme kissaloukkojen kanssa takaisin autoon ja lähdemme viemään päivän saalista jatkokäsittelyyn, jossa ratkaistaan kissojen tulevaisuus.

Loukuista kuuluu silloin tällöin jonkinlainen äännähdys. Ainakin yhdeltä matkustajalta on päässyt hätäkakka, jonka haju leijailee auton kuumaan sisätilaan.

Nyt on pakko kysyä, kuinka Grönroosit jaksavat viettää kaikki vapaahetkensä vihreää räkää tihkuvien kissojen seurassa.

”Kaikki alkoi eräästä krapulapäivästä”, Petri naurahtaa.

”Katselin tv:stä uutisia, jossa oli juttu Riihimäellä sijaitsevasta Onnentassu-löytöeläintalosta. Kuvassa näytettiin vanhaa lihavaa koiraa, joka oli ihan samannäköinen kuin minä.”

”Satu soitti sinne seuraavana päivänä, ja menimme katsomaan paikkaa. Siitä tämä hulluus alkoi.”

Kun eläinsuojelutyölle antaa pikkusormensa, se vie mennessään. Avun tarpeen nähtyään ei enää voi olla jatkamatta.

”Ennen meillä oli oma elämä. Kävimme matkoilla muuallakin kuin koiratarhoilla Virossa,” Petri hymähtää.

Grönroosien puhelimet pirisevät tiuhaan. Ajokilometrejä on viitisen kuukautta käytössä olleeseen autoon kertynyt 30 000.

Vapaaehtoiset saavat jonkin verran avustuksia ja ruokalahjoituksia eläinsuojeluyhdistyksiltä ja muilta yhteistyökumppaneilta, mutta suuren osan toiminnastaan Grönroosit maksavat itse. Aika kallis harrastus. Mutta kuten Petri toteaa:

”Maksaahan golfin pelaaminenkin.”

Apua saa pyytää

Eläinsuojeluneuvojat ovat käyneet myös taloissa, joissa kissoja asuu kymmenittäin tai jopa yli sata. Eläimet ovat usein sairaita ja laihoja, sillä on selvää, etteivät kenenkään voimavarat riitä sellaisen lemmikkimäärän ruokkimiseen ja hoitamiseen.

Eläinsuojelun ohessa tuleekin pidettyä huolta myös sivuraiteelle joutuneista ihmisistä.

”Kissoja haalivat sekä miehet että naiset. Ainoa yhdistävä piirre taitaa olla yksinäisyys”, Petri miettii.

”Eräs asiakkaamme oli aiemmin siisti ja jämpti mies. Kun hänen vaimonsa kuoli, kissoja alkoi kerääntyä. Olemme hakeneet sieltä ehkä 150 kissaa.”

Kun kissoille on annettu nimet ja jokaisella on oma persoonallisuutensa, lemmikkijoukkoon tottuneet ihmiset sokeutuvat tilanteelleen. Kissoista tulee tärkeitä eikä niiden huonoa kuntoa enää huomaa.

”Olen vuosien varrella ollut kaikenlaisissa tilanteissa, mutta menettänyt malttini vain kerran”, Petri tunnustaa.

”Se tapahtui muutama viikko sitten, kun minulle näytettiin 3–4 kuukauden ikäinen kissa, joka painoi 362 grammaa. Silloin tein selväksi, ettei se ollut oikeanlaista lemmikinpitoa.”

Oma lukunsa ovat hylätyt kesäkissat.

”Ne jäävät kesäasukkailta mökkipaikkakunnalle. Ei tarvita kuin toinen leikkaamaton kissa, ja pian niitä onkin jo lauma.”

Apua loppuun asti

Mutta onnellisiakin loppuja on.

”On paikkoja, joista olemme hakeneet valtaosan kissoista pois ja jonne on jätetty vain muutama leikattu kissa. Suurin kiitos on, kun kissojen omistaja sanoo, että onpas hienoa, kun ei ole enää sitä valtavaa laumaa ruokittavana”, Satu sanoo.

Aina käsistä riistäytynyttä tilannetta ei saada aisoihin vapaaehtoisvoimin. Silloin tarvitaan viranomaisten, valvontaeläinlääkärin ja poliisin, puuttumista asiaan. Vapaaehtoisten apua tarvitaan silloinkin kissojen jatkohoidossa, sillä kissat tarvitsevat lääkintää, hoitoa, kesyttämistä, ja kun niille yritetään etsiä uusi koti. Grönrooseilla riittää ymmärrystä sille, ettei elämä aina mene, niin kuin sen on suunnitellut. Elämän paineissa tapahtuu yllättäviä asioita.

”Ei avun pyytäminen ole mikään häpeä,” he sanovat.

Tavaratilan takkuturkkiset matkustajamme eivät osaa kertoa menneisyydestään, siitä mistä ovat tulleet ja kenen kissoja ovat olleet. Oliko niillä joskus oma ihminen, joka yhtäkkiä katosi? Oliko niistä joku kesäkissa, joka unohdettiin syksyn tullen?

Kuinka monta pentuetta harmaa-valkoinen kissaäiti onkaan ehtinyt synnyttää? Kuinka moni pennuista syntyi elävänä, kuinka moni terveenä? Löytyikö kaikille ruokaa? Joutuiko joku pennuista suuremman pedon saaliiksi?

Surullinen häkkikasa on hiljaa. Heidän tarinansa on nyt kerrottu.

X