Ruoka on rakkauden kieli – Anni Saastamoinen: ”Näytämme teoin, että te olette minulle tärkeitä”
”Meni kauan ennen kuin ymmärsin ruoan tekemisen ja sen tarjoamisen rakkauden eleeksi”, Seuran-kolumnisti, kirjailija ja radiotoimittaja Anni Saastamoinen kirjoittaa.
Anni Saastamoinen on kirjailija ja radiotoimittaja.
”Syö pizzasi”, sanoo italialaista äitiä esittävä hahmo pakastepizzamainoksessa. Mainos hehkuu lämmintä ja leikkisää tunnelmaa, jolla halutaan näyttää katsojalle, että näin sitä täällä meillä pakastepizza-Italiassa osoitetaan rakkautta. Ravinnolla.
Se tuntuu hullunkuriselta, sillä eikö Italia ole jonkinlainen rakkauden maa? Samaan tapaan kuin Pariisi kaiketi hehkuu romantiikkaa, Italia säteilee rakkautta. Näin minä olen ymmärtänyt lukuisista elämäni varrella kuluttamistani elokuvista ja viihdekirjallisuuden teoksista. Miksi siis edes pakastepizza-Italiassa rakkaus verhottaisiin taikinaan, kun voitaisiin sen sijaan sanoa ihan suoraan, että ti amo?
Ruoka puhuu rakkauden kieltä
Rakkauden ruoalla osoittaminen täällä Pohjolan pimeillä perukoilla sen sijaan tuntuu luontevalta. Sukupuoleen katsomatta suomalainen ei puhu. Tai puhuu, uhattuna. Sanoo, että älä jätä minua, minä tarvitsen sinua niin. Ja kai tämä on ikään liittyvä asia. Katson kateellisena ystävieni lasten lukujärjestyksiä, sillä niissä lukee yhtenä aineena ”tunnetaidot”. Menisin mieluusti itsekin vaikkapa varhaiskasvatukseen opettelemaan tunnetaitoja. Tunnistamaan tunteita ja puhumaan niistä.
Sellainen kurssi olisi takuulla hyvää ja kuumille kiville menevää tavaraa kansalaisopistoissakin: siellä me tuppisuiset tunteitaan kiertelevät tollot osoittelisimme kortteihin piirrettyjä naamoja (tällaiseksi kuvittelen tunnetaito-oppiaineen) ja kerromme, mikä tunne niissä esiintyy.
Tunnistaisimmeko me niitä? Osaammeko lopulta edes näyttää tunteita? Pojotamme nurkassa naama vakavana jopa lottovoiton äärellä. Sellainen on stereotyyppinen suomalainen, eikä se ole kauhean kaukana totuudesta.
Ehkä juuri siksi, että tunteet ja puhuminen, puhumattakaan tunteista puhumisesta, ovat meille kaiketi geneettisesti vaikeita, me tarjoamme kahvia, pullaa, ruokaa, jälkiruokaa, ostamme kaappiin rakkaidemme lempiherkkuja ja valmistamme rakkaidemme lempiruokia. Näytämme teoin, että te olette minulle tärkeitä.
Sitten me kursailemme pöytään kutsuttaessa kuin näyttääksemme, että arvostamme elettä, emmekä ole ehkä aivan sen arvoisia. Kun kolmatta kertaa kutsutaan tai painokkaasti käsketään, käymme hyvillämme pöytään, otamme mielellämme lisää kahvia ja kumarrumme yhdessä jaetun aterian ääreen lämpö sisimmässä läikehtien.
Meni kauan ennen kuin ymmärsin ruoan tekemisen ja sen tarjoamisen rakkauden eleeksi. Ymmärsin sen vasta aikuisena, kun valmistan itse puolisolleni, perheenjäsenilleni ja ystävilleni ruokia, joista he pitävät. Kun yritän keksiä, mitä uutta, maukasta ja heidän mieleistään voisin valmistaa. Ymmärsin, miksi äitini niin usein tekee pannukakkua lastenlapsilleen, ja miksi siskoni miltei vihaisesti vaatii valmistaa ruokaa, vaikka sanon jo syöneeni.
”Syö syö” ja ”ota ota” tarkoittavat suomeksi samaa kuin ”syö pizzasi” pakastepizza-italiaksi.
Lue kaikki Anni Saastamoisen kolumnit tästä.