Hiljainen ahertaja

Jaa artikkeliTilaa Seura
YK:n päivä 24.10. mietityttää minua täällä Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa, missä panssaroidut avustusjärjestöjen ja armeijoiden autot porhaltavat kadulla kerjäävien sotavammaisten ohitse jättäen jälkeensä pölypilven.

Osa YK:n autoissa istuvista virkamiehistä ja -naisista on täällä auttamassa taidoillaan ja sydämellään. Osa taas on tullut nostamaan korkeata palkkaa ja nauttimaan etuisuuksista tässä vaikeaksi asuinmaaksi luokiteltavassa paikassa, missä ulkomaalaisten kontaktit paikalliseen väestöön ovat entistä suppeammat pahenevan turvallisuustilanteen takia.

* * *

YK:ta on aina ollut helppo arvostella, ilman että kriitikko olisi edes populistinen.

Vuosikymmenien aikana olen kuullut useaan kertaan monen viisaan ihmisen kuitenkin huomauttavan, että kyllä YK voidaan romuttaa heti kun on keksitty parempi kansainvälinen järjestelmä.

Jotkut puhuvat utopistisesti YK:n omasta armeijasta, varsinkin nyt kun YK:n turvallisuusneuvoston jäsenten välinen umpisolmu on koitunut Syyrian kohtaloksi Venäjän ja Kiinan kantaessa vastuun vastuuttomuudesta.

* * *

Uutisvirrassa on harvoin tilaa hiljaisten katastrofien ja köyhyyden kimpussa ahertavien YK:n alajärjestöjen saavutuksille. Ne tekevät arvokasta, paljolti korvaamatonta työtä.

Me kuulemme aivan liian harvoin köyhissä maissa elämän laatua parantavista YK-järjestöistä kuten Maailman ruokaohjelmasta (WFP), kehitysohjelmasta (UNDP), työjärjestöstä (ILO), maatalousjärjestöstä (FAO), opetukseen keskittyvästä Unescosta, talous- ja sosiaalisektorin Ecosocista ja niin edelleen.

* * *

Syyrian tragedia olisi paljon pahempi, jos meillä ei olisi YK:n pakolaisjärjestöä nimeltä UNHCR. Ilman sitä valtava määrä pakolaisia olisi kolkuttamassa linnake Euroopan ovia ja hukkumassa sen vallihautaan.

YK:n lastenapu Unicef, joka muuten toimitti Suomeen vuonna 1947 avustuksina muun muassa maitopulveria ja laardia sekä vauvoille huopia, toimii UNHCR:n rinnalla syyrialaisten pakolaisleireissä, missä juuri lapset ovat enemmistönä.

* * *

Kun aikamme suuret katastrofit – kuten 1980-luvulla alkanut afgaanien pako – iskevät, YK on aina paikalla.

Ajan henki on kuitenkin valitettavasti se, että silloin kun kriisi poistuu uutisotsikoista, poistuvat monet pienemmät avustusjärjestöt, koska ne eivät saa toiminnalleen julkisuutta eivätkä siksi aina myöskään riittävää rahoitusta. YK ja muut suuret, kuten Punainen Risti, kuitenkin jäävät.

Kannan huolta lisääntyvän väkivallan Afganistanista. Kun kansainväliset joukot täältä ensi vuonna pääosiltaan vetäytyvät, pitää vain toivoa, ettei maailma unohda afgaaneja niin kuin se teki Neuvostoliiton lähdön jälkeen. Tällä kerralla Afganistanin tukiverkosto näyttää toki vahvemmalta kuin 1980-luvulla. Turvattomuus tekee kuitenkin auttamisen vaikeaksi.

* * *

Suomelle YK oli presidentti Kekkosen kaudella tärkeä foorumi, joka antoi ulkopoliittista liikkumavapautta Neuvostoliitolta. Suomi olikin YK:n ansiosta ”rauhanturvaamisen pieni suurvalta”.

Suomi on tarjonnut YK:lle parhaita poikiaan ja etevimpiä naisiaan: kenraali Ensio Siilasvuo, Helvi Sipilä, Klaus Sahlgren, Martti Ahtisaari, Elisabeth Rehn, Juha Kilpiä ynnä muut.

Se, että Suomea ei valittu YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi, ei vähennä luottamusta tai yhteistyötä maailmanjärjestön suuntaan. YK:ta tarvitaan, enkä usko kenenkään keksivän toista parempaa järjestöä.

X