Jättiläisen pitkät jäähyväiset
Maailman viime vuosikymmenien ihaillummalle miehelle poistuminen ajasta ikuisuuteen on ollut pitkä. Kuitenkin se on ollut vain hetki tuolle ikonille, joka tuli tuta vankisellien tappavan tilan 27 vuoden ajan. Kalterit eivät häntä murtaneet, eivätkä katkeroittaneet. Siinä on Nelson Mandelan suuruuden kulmakivi, yksi niistä.
Humaanisuus, arvokkuus, anteeksianto ja vaatimattomuus löytävät harvoin tiensä sovussa yhden henkilön sisimpään. Vielä harvemmin silloin, kun tuo ihminen on ollut ihonvärinsä vuoksi rasismin maalitaulu ja toimintansa takia takaa-ajettu ”terroristi”, joka on vangittu ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi.
”Madiba”, joksi etelä-afrikkalaiset Mandelaa kutsuvat, oli loppuun asti järkähtämätön myös poliittiselta moraaliltaan. Kun hän vapaaehtoisesti jätti puolueensa ANC:n johdon ja vuonna 1999 maan presidentin viran, hän loi esimerkin tässä vallan sokaisemien miesten maailmassa.
”Älkää soittako minulle, minä soitan teille”, hän sanoi myöhemmin kannustaessaan uutta Etelä-Afrikkaa tulemaan toimeen omillaan, ilman hänen ohjaavaa kättään. Sekin kertoo suuruudesta. Eri asia on se, kuinka hyvin tai huonosti Mandelan seuraajat ja ANC ovat hoitaneet leiviskänsä. Mandelaa se on varmasti vaivannut, mutta ei siitä sen enempää tässä yhteydessä.
Mandelan perintö ei saa olla rotukysymys. Hänen jättämänsä järjen ja rakkauden ääni on tarkoitettu kaikkien kuultavaksi ja inspiraatioksi miljoonille ihmisille maailmassa.
Mandelan viimeisiin toiveisiin tuskin on kuulunut halu jähmettyä palvotuksi patsaaksi tuleville sukupolville.
”Muisti on identiteetin kude”, hän on joskus sanonut. Siihen liittyen kuva presidentin Obaman hiljentymisestä Mandelan sellissä Robben Islandilla on pysäyttävä, jotain muutakin kuin amerikkalaisen presidentin imagon markkinointia.
Kuinka tärkeitä muistin kannalta Robben Island ja sen kaltaiset historialliset museot ovatkaan meille ja varsinkin nuorille, olivat ne sitten Auschwitzissa tai Kambodzhan kuolemankentillä.