Maailma tarvitsee meitä

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Olen saattanut viidennen kirjani juuri painoon. Kahden edellisen tavoin se kertoo suomalaisista pioneereista, jotka ovat jättäneet jälkeensä jotain hyvää tähän meitä ympäröivään maailmaan.

Olen kirjoittanut katastrofialueilla toimivista auttajista ja sen jälkeen rauhanturvaajista. Nyt ilmestyvä teos kertoo niistä ihmisistä ja niistä arvoista, jotka mahdollistivat Suomen osallistumisen kansainväliseen kehitysaputoimintaan.

Sodasta kärsinyt Suomen Lappi sai ulkomaanpua, mm. Unicefilta, ja Suomi ryhtyi vastavuoroisesti auttamaan jo silloin, kun se vielä sai kansainvälistä apua.

Presidentti Urho Kekkonen totesi Suomella olevan kunniavelan vasta itsenäistyneiden Afrikan maiden auttamisessa ollessaan Tunisiassa. Tuolta matkalta tosin muistetaan vain se, kun hän kiipesi taatelipalmuun.

Koska valtiovalta ei voinut Neuvostoliiton maantieteellisen sijainnin vuoksi ottaa voimakasta kantaa Unkarin kansannousuun vuonna 1956, niin samainen Kekkonen osoitti solidaarisuutensa unkarilaisille kirkonpenkin kolehdissa, silloin syntyneen Kirkon ulkomaanavun kautta.

* * *

Kehitysyhteistyön historia pitää sisällään värikkäitä jaksoja siitä, kuinka pieni ylioppilaspolitiikasta tullut innostunut joukko käynnisti toiminnan, tai kuinka ensimmäiset kehitysjoukkolaiset lähtivät 1960-luvun lopulla tuntemattomaan Afrikkaan.

Monet noista pitkän elämänuran “oikeissa töissä” saappaat jalassa olleista pioneereistamme ovat kiusaantuneita siitä, että kehitysyhteistyö rutataan populistisessa, kansallismielisessä keskustelussa viittauksilla siihen, ettei apu mene perille tai se menee korruptioon. Median esille nostamat skandaalit onnistumisten kustannuksella ovat olleet omiaan heikentämään kansalaisten uskoa kehitysyhteistyöhön, vaikka suomalaiset yleisesti ottaen kannattavatkin toimintaa – tosin olemme muista Pohjoismaista siinä pahasti jäljessä taloudellisten panostusten määrässä.

* * *

Olen saanut etuoikeutettuna matkustaa levottomassa ja köyhässä maailmassa yli 40 vuoden ajan, nähdä paljon kehitysyhteistyötä ja olosuhteita, joissa yhteistyötä tarvitaan. Velvollisuuteni on ollut raportoida hyvästä ja pahasta.

Suomen asenne kehitys­yhteistyöhön on hyvä. Kuva: Rauli Virtanen.

Suomen asenne kehitys­yhteistyöhön on hyvä. Kuva: Rauli Virtanen.

Kehitysyhteistyö on pitkä oppimisprosessi. Jotkut takavuosina lytätyt projektit ovat osoittautuneet toimiviksi, virheistä on opittu ja painopisteitä on muutettu. Ympäristö ja ihmisoikeudet ovat nyt tulleet oikeutetusti mukaan, samoin korruption vastainen taistelu, johon tarvitaan kaksi osapuolta – niin kuin korruptioonkin, pohjoisen roolia ja veroparatiiseja siinä unohtamatta.

* * *

Suomen asenne on mielestäni hyvä. Me tuemme jatkossa enemmän niin sanottuja hauraita valtioita kuten Etelä-Sudania tai Somaliaa, jonne meillä on Suomessa asuvan somaliyhteisön kautta myös rauhanrakennusrooli.

Jos itsevaltaiset ja huonon hallinnon maat kuten Nicaragua, Mosambik tai Kenia eivät enää ole kehitysyhteistyölle hedelmällistä maaperää tai ne nousevat entisten kumppaniemme Vietnamin ja Namibian tavoin kestävämmälle talouspohjalle, niin voimme korvata avun kaupankäynnillä vanhoja siteitä katkaisematta.

Kirkon Ulkomaanavun johtaja Antti Pentikäinen esittää mielestäni loistavan idean suomalaisten opettajien lähettämisestä muuallekin kuin rikkaaseen Abu Dhabiin. “Opettajat ilman rajoja” toimisi hieman samaan tapaan kuin Suomen Punainen Risti lähettäessään lääkäreitä ja hoitajia maailmalle, kunhan työnantaja suostuu virkavapauteen.

Kehitysyhteistyö, johon minäkin edelleen uskon, on vähän niin kuin YK. Niitä on helppo parjata, mutta niiden tilalle ei ole keksitty mitään parempaakaan.

X