Paavillinen kärsimys
Olen seurannut uuden paavin valintaa erityisellä mielenkiinnolla olematta katolinen tai edes harras kirkossa kävijä.
Yhteiskunnallista vääryyttä huokuva Latinalainen Amerikka, joka on pääosaltaan katolinen, synnytti takavuosikymmeninä monta niin sanottua vapautuksen teologian pappia. Jotkut saarnamiehistä tarttuivat jopa aseisiin, kuten sissipappi Camilo Torres Kolumbiassa.
Kun vuonna 1979 poistuin arkkipiispa Oscar Arnulfo Romeron kodista sodan pyörteisiin vajoamasta El Salvadorista, hän antoi minulle sanomalehtipaperiin käärityn kielletyn, maansa vankiloiden kidutuksista kertovan kirjan.
”Piilota kirja, ettet joudu täällä vaikeuksiin”, arkkipiispa sanoi lähtiessäni.
* * *
Paria vuotta aikaisemmin arkkipiispa Romeron hyvä ystävä, jesuiittapappi Rutilio Grande oli murhattu poliittisin motiivein. Romero sanoikin, että ”jos Rutilio murhattiin tekojensa vuoksi, niin minun on jatkettava hänen työtään”.
Palmusunnuntaina 1980 olin läsnä arkkipiispa Romeron hautajaisissa. Kotiseurakuntansa kirkon alttarille äärioikeistolaisten ampuman arkkipiispan hautajaisista kehkeytyi El Salvadorin suurin hallituksen vastainen mielenosoitus.
Seremoniat päättyivät väkivaltaan, ja yli 40 ympärilläni olevaa ihmistä menetti henkensä.
* * *
Argentiinasta tuleva, jesuiittoihin kuuluva isä Jorge Bergoglio, eli paavi Franciscus, ei useiden muiden maanosansa jesuiittapappien tavoin koskaan katsonut kuuluvansa vapautuksen teologian ”seurakuntaan”. Konservatiivina hänen uskotaan vierastaneen marxilaisuuteen viittaavaa ajatussuuntaa ja sanankäyttöä, jonka mukaan rikkaat käyttävät taloudellista ja poliittista valtaansa alistaakseen köyhät kansanjoukot.
”El Salvadorin köyhien arkkipiispa Oscar Arnulfo Romero ei vaiennut. Hänet ammuttiin alttarille.” Kuva: Rauli Virtanen.
Köyhien puolustaja Franciscus on ajatellut samoin kuin antikommunistinen paavi Johannes Paavali.
Paavi Franciscusta arvostellaan siitä, että hän nuorena, mutta jo vaikutusvaltaisena kirkon edustajana, vaikeni aikana, jolloin 30 000 argentiinalaista kuoli väkivaltaisesti tai katosi. Bergoglion tunteneet henkilöt sanovat hänen kyllä auttaneen uhreja kaikessa hiljaisuudessa.
Kriitikoiden mielestä se ei riittänyt, vaan Bergoglion olisi pitänyt asettua sotilasjunttaa vastaan julkisesti, niin kuin arkkipiispa Romero teki El Salvadorissa pari vuotta myöhemmin.
* * *
Bergogliota syytetään myös siitä, ettei hän suojellut kahta slummissa työskennellyttä jesuiittapappiaan, joilla oli yhteyksiä vastarintaliikkeeseen ja jotka siitä syystä joutuivat sotilaiden sieppaamiksi ja viideksi kuukaudeksi vankeuteen. Toinen papeista syytti ennen kuolemaansa Bergogliota siitä, ettei tämä ollut tehnyt mitään vapauttaakseen heidät. Vielä elossa oleva pappi ilmoitti paavin valinnan jälkeen lakonisesti, että Bergoglio ja hän ovat sopineet asian ja että se on loppuunkäsitelty.
Ihmisoikeusasianajaja Alicia Oliveira kehotti Bergogliota puhumaan sotilasdiktatuuria vastaan, mutta Bergoglio oli sanonut Oliveiralle, ettei hän pysty siihen.
* * *
Argentiinan piispat esittivät viime vuonna kollektiivisen anteeksipyynnön kirkon kyvyttömyydestä suojella diktatuurin uhreja, mutta lausunto sälytti syyn väkivallasta paitsi sotilashallitukselle myös sen vastustajille.
Uuden paavin ristiinnaulitsemisesta varoittavat argentiinalaiset huomauttavat mieluusti, että jos hän olisi noussut diktatuuria vastaan, hän ei olisi elänyt paaviksi. Toki niinkin voi ajatella, mutta mikä sitten on uskonnollisen johtajan moraalinen velvollisuus terrorin kaudella?
Omien sanojensa mukaan paavi Franciscus ei yrittänyt muuttaa maailmaa. Nyt hänen pitäisi kuitenkin johtaa 1,2 miljardin katolisen joukkoa.
Tärkeintä kai on ainakin se, että hän itse on sinut tuskallisen menneisyytensä kanssa.