Salainen ase
Tuleva tasavallan presidentti Urho Kekkonen pakinoi aikanaan Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Pekka Peitsi. Asemasotavuoden 1942 lopulla hän käsitteli huumorin merkitystä sodankäynnissä.
Tuulispää-pilalehden kansia. Kuvat: Creative Commons.
”… sama salainen ase on armeijallamme tässäkin sodassa. Tarkoitamme suomalaisen sotilaan huumoria. Ramakka leikinlasku, siinä elämäntyyli, jonka turvin suomalainen sotilas on kestänyt talvisodan mittaamattomat kärsimykset ja nyt käynnissä olevan taistelun raskauden. Huumori on antanut myös voimaa kaikkein kovimmankin paikan koettelemuksissa ja luonut valoa niihin synkkiin päiviin, joita ilman ei parhaintakaan sotaa ole käyty.”
Huumorin merkitys tajuttiin laajemmaltikin. Niinpä sotavuosina ilmestyi runsaasti erilaisia kasku- ja huumorilehtiä. Nauru teki hyvää ankeina aikoina, vaikka naurun aihetta ei välttämättä olisi ollutkaan. Lehdistä tunnetuimpia olivat Aseveli, Hepokatti, Korsulukemisto, Pilven veikko, Pohjan poika, Tuulispää ja Vitsi-Motti. Ison osan sisällöstä veivät kaskut ja vitsit niin etulinjan kuin asemasodan tapahtumista:
Vauhko sotamies juoksi täyttä karkua etulinjasta poispäin. Vänrikki tarttui miestä hartioista ja pysäytti hänet.
– Mitä mies pelkää?
– Voi, voi… voi, voi. Kranaatti lensi ohitseni.
– Miten sinä sen muka näit?
– Kaksi kertaa näin…
– Kaksi kertaa!
– Niin, ensin kun se sivuutti minut ja sitten kun minä sivuutin sen.
Ylempien upseerien kustannuksella vitsailtiin runsaasti, vaikka pääroolia vetivätkin tavalliset sota- ja tykkimiehet. Kaskujen aiheena oli myös rättivarastojen tahaton komiikka ja haavoittuneiden hurtti huumori. Vitsejä veistettiin savolaisista mutta eritoten pohjalaisista jermuista:
Kauhavalaiset marssivat kohti tulilinjoja. Vastaan tuli lepoon määrättyjä osastoja. Kauhavalaiset kyselemään, että paljonko on vielä matkaa sinne, missä tapellaan.
– Peninkulman verran taitaa olla…
– Hyvä on… pääsemmä sopivasti lämpiämähän…
Taistelussa kauhavalaisista kaatui kolme, mikä ei muita osaston miehiä surettanut.
– Eihän se nyt paljo oo sorassa. Kotona yksis häissäkin tapetahan jo usiampi miäs.
Rintamamiehet lukivat lehdistä mielellään myös kotirintaman kaskuja. Kun lähes kaikesta oli pulaa, niin jotain sentään oli runsaasti – pulaan ja puutteeseen liittyviä naurun aiheita:
Myyjätär asiakkaalle:
– Mitäs saisi olla?
– Sitä tavallista tietysti.
– Saisinko tietää tarkemmin.
– Pari metriä ’ei oota’, viisi kappaletta ’loppui juuri’ ja kaksi tusinaa ’tulee huomenna.’
Yllämainitussa pakinassaan Pekka Peitsi totesi, että rauhan tullen sodasta kirjoitetaan viisaita historioita, oman kehun täyteisiä muistelmia ja jännityskertomuksia. Hänellä oli tarjota myös toisenlainen vaihtoehto:
”Suomalaisen sotilaan psykologian tutkimista varten pitäisi muutamille nuorille tiedemiehille antaa lujat stipendit. Ja leikkiä ymmärtävin elikkä älykkäin heistä olisi määrättävä tutkimaan suomalaisen sotilaan huumoria. Tuo tutkimus antaisi sympaattisen kokovartalokuvan suomalaisesta miehestä vuosilta 1939–1942.”