Nyt ei miekalla oikeutta saa

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Äitini oli pikkulotta, joka ystävättärensä kanssa kiikaroi pommikoneita korkealla Kemin vastarakennetun kaupungintalon tasakatolla.

Joskus ilmavalvontatytöt istahtivat katon reunalle huilimaan, kikattamaan ja sääriään reunan yli heiluttelemaan. Siitä kuitenkin tehtiin loppu, kun joku alhaalla ohi kulkenut kaupunkilainen valitti saaneensa melkein sydänkohtauksen nähdessään lottatytöt keikkumassa viidenkymmenen metrin korkeudessa.

Näinä päivinä on kirjoitettu paljon viimeisistä suurpommituksista helmikuussa 1944, seitsemänkymmentä vuotta sitten. Vain yksi kolmestakymmenestä suomalaisesta muistaa enää edes hämärästi, millaista on elää sotaa käyvässä maassa, ja vain yksi kahdestasadasta tietää, millaista on joutua olemaan itse mukana sodassa.

Tuskinpa kukaan osasi kuvitella, millaiset rauhan ajat odottaisivat sotien jälkeen. Huolestuneina pälyiltiin itään ja etelään, seurattiin itäisen Euroopan miehitystä, kylmän sodan alkua ja atomipommikokeita. Ja kätkettiin aseita seuraavan sodan varalle, joka varmaan kohta koittaisi, kuten sodilla aina oli ollut tapana.

Vielä kuusikymmentäluvulla minäkin keskeytin joka ilta kaikki puuhani ja ryntäsin television ääreen odottamaan uutislähetystä. Vasta kun ruutuun ilmestyi ensimmäiseksi joku ay-pamppu, Kekkonen tai kuva maatalousnäyttelystä, saatoin huoahtaa helpotuksesta. Tänäänkään ei ollut se päivä, jolloin punaista nappulaa oli painettu ja Keminkin horisonttiin ilmestyisivät kohta ensimmäiset sienipilvet. Vielä oli yksi päivä aikaa elää ennen kolmatta maailmansotaa.

Mutta uutta sotaa ei tullutkaan. Uutiset Syyriasta, Afganistanista tai Afrikasta saavat meidät unohtamaan, millaista aivan käsittämätöntä rauhan aikaa maailmassa on eletty jo seitsemänkymmenen vuoden ajan. Jopa Korean ja Vietnamin sodat ovat olleet historian mittapuulla pieniä kahakoita.

Kukaan ei oikein huomannut, missä välissä Porilaisten marssi vaihtui Tauno Paloon ja Ruusu on punaiseen. Vielä sotien välisenä aikana kuumakallet saattoivat haaveilla pääsevänsä kohta tositoimiin, mutta vuosien mittaan yhä useampi alkoi ymmärtää, että maan peittäminen vainolaisen hurmehella on loppujen lopuksi aika himmeä idea. Nyt ei miekalla oikeutta saa, kuten Tauno lauloi.

Kannattaa pysähtyä ihmettelemään tuota äsken käyttämääni sanontaa: sotien välinen aika. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa elämme nyt aikaa, jota ei määritelläkään sodan vaan rauhan perusteella. Aikaa, jona vain pieni vähemmistö maailmassa on kokenut itse mitä sota on. Olemmeko lopultakin kasvamassa aikuisiksi?

X