Jäitä hattuun

Jaa artikkeliTilaa Seura
Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa Jää-romaanissa nuori pappi putoaa kotimatkallaan kohtalokkaasti jäihin. Lukijalle papin räpiköinti on tuskaista seurattavaa, koska vielä hätätilanteessakin häntä ohjaa jokin aivan muu motiivi kuin eloonjääminen. Lukijan turhautuminen tiivistyy kysymyksiin: oliko aivan pakko, oliko sen arvoista?

”Kohota itsesi uintipotkuilla vaaka-asentoon ja ponnista itsesi jään päälle”, neuvotaan Itämeriportaalin Järkeä jäälle -sivuilla niitä, joiden askelten alta kevätjää pettää. Näinhän sitä juuri pitäisi toimia, mutta kuten Ulla-Lena Lundbergin Jäässä kuvaillaan: ”…vasta tosipaikan tullen tajuaa, millaisessa pulassa on”. Ennakkotieto oikeista toimintatavoista onnettomuuden sattuessa voi pelastaa elämän. Silti tietokaan ei aina riitä: hyisessä vedessä, raskaissa talvivarusteissa on itsensä kuiville kampeaminen supersuoritus.

Perusvarovaisista ja -järkevistä ihmisistä tuntuu käsittämättömältä, että viranomaistahojen, median ja järjestöjen lukemattomista varoituksista huolimatta joka ainoana keväänä niin moni elämä katkeaa heikoille jäille. Jostain käsittämättömästä syystä sinne on aivan pakko mennä pilkkimään, retkiluistelemaan, koiraa juoksuttamaan tai moottorikelkkailemaan, vaikka jäät eivät enää kanna ja se myös tiedetään eli varoitukset on kuultu.

Sinne ei mennä palavasta tarpeesta saada kotiinvietäväksi kassillinen ahvenia tai välttämättömyydestä tarjota koiralle liikuntaa juuri jään päällä. Kysymys ei myöskään ole tiedonpuutteesta, vaan jälleen kuten Jään nuoren papin tapauksessa: jostain aivan muusta. Vaaran viehätyksestä, tyhmänrohkeudessa kilpailemisesta, luottamuksesta hyvään onneen ja omaan suorituskykyyn. Viime kädessä: kuolemattomuuden harhakuvasta. Niin ei satu minulle ja vaikka sattuisikin, selviäisin kyllä.

Onnettomuuksista heikoilla kevätjäillä on vain muutaman kuukauden matka juhannukseen, hukkumistilastojen synkkiin piikkipäiviin. Jo juhannusaattoaamun kirkkaudessa tiedetään, että ihmishenkiä tullaan jälleen menettämään, lähitunteina.

Tottakai tekevälle sattuu eli mitä enemmän ihmisiä on vesillä, sitä suuremmaksi onnettomuusriski kasvaa. Silti aina tulee mieleen: voisiko edes yhden näistä tragedioista välttää? Mitä ajattelussa pitäisi muuttua, jotta kallisarvoista elämää ei aivan turhaan valuisi hukkaan?

Olemme tuntevia, kiihtyviä, kilpailevia, elämyksiä ja jännitystä tavoittelevia olentoja, ja ihmisluonto lienee muuttumaton. Silti joskus koko elämä voi olla sen varassa, kuinka hyvin osaa kontrolloida omaa tunne-elämäänsä. Löytyykö sieltä hatusta oikeassa paikassa ratkaisevan verran niitä kuuluisia jäitä.

X