Lapsuusmaisema on osa identiteettiämme – Jenni Haukio lapsuuden kesistä: ”Parhaimmillaan niiden elämykset ja muistot kannattelevat läpi elämän”

Kesälomakauden loppuessa suuri osa suomalaisista hyvästelee väliaikaisesti sielunmaisemansa – oman rakkaan kesämökkiympäristön.

Vaikka monilla mökeillä vietetään nykyään aikaa kalenterivuoden ympäri, on pitempään oleskeluun harvoin mahdollisuutta muulloin kuin keskikesällä. Siksi jokainen kesän päätös on eräänlainen pienoiskuolema, ajankohta jolloin päästetään irti kaikesta siitä, mitä lomakuukausina luonnon keskellä yhdessä koettiin.

Kun kysymys on lapsuuskesistä, vahvistuu ainutkertaisuuden kokemus aivan erityisesti. Lapsuuden kesät voi elää vain kerran, ja parhaimmillaan niiden elämykset ja muistot kannattelevat läpi elämän.

Lapsuus on syvälle sisimpään, minuuden kokemukseemme, sieluumme piirtyvä maisema. Kuten monet rakastetut ajattelijat ovat luonnehtineet, elävät jokaisessa ihmisessä kaikki hänen ikänsä samanaikaisesti.

Meissä on yhä pikkulasta, teini-ikäistä ja nuorta aikuista, vaikka olisimme kuinka iäkkäitä. Kun sisäinen lapsuusmaisema säilyy, voimme yhä innostua samoista asioista – vaikkapa heinikossa hyppelevistä sammakoista tai hämähäkkien seitinkutomisen taidon mestarillisuudesta.

Elämän pitkässä juoksussa kokemusmaailmaan tulee syvyyttä, kun ei rajoita uteliaisuuttaan ja kiinnostustaan niiden stereotypioiden varaan, jotka kohdistuvat ihmisen oletettaviin mieltymyksiin kussakin fyysisessä iässä.

Kuten Helena Anhava on niin hykerryttävästi muotoillut:

”Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi, älä tietyssä asemassa olevaksi, niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä.”

Sielun koti-ikävä

Lapsuusmaisema on luonteeltaan henkinen ja tuo mieleen saamelaiskulttuurin monikerroksisen maisemakäsityksen, joka ulottuu fyysisen maiseman ohella myös perinteisiin sekä sukupolvelta toiselle suullisesti siirtyviin tarinoihin ja merkityksiin.

Maisema on enemmän kuin se, mitä näemme – se on myös osa identiteettiämme ja määrittelee suhdettamme sekä menneeseen että tulevaan. Fyysisenä, kuten mökkirannasta piirtyvänä merinäkymänä, maisema pysyy paikallaan järkähtämättömästi, vaikka ihmisen kädenjälki sitä eri aikakausina eri tavoin muokkaa.

Pysyvyyden kokemus luo turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen. Tutun, rakkaan maiseman kokemisesta voi ammentaa elämän epävakaudessa. Sielunmaiseman kaipaus muistuttaa pitkillä matkoilla koettua koti-ikävää, selittämätöntä levottomuuden tunnetta, joka ei poistu, ennen kuin on palannut takaisin.

Vaikka nykyteknologia mahdollistaisi elämän jokaisen päivän kuvallisen dokumentoimisen, ei maisema eivätkä elämykset koskaan tallennu täysin samankaltaisina kuin fyysisen kokemisen kautta. Moni tiedostaa tämän ja pyrkii siksi irti jatkuvasta tallennustarpeesta. Pyrkii hetkessä läsnä olemiseen välineittä, kaikin aistein. Opettelee tallentamaan tärkeimmän sisimpään. Jos kaiken kokee kameran linssin lävitse, muistammeko silloin jälkikäteen olleemme läsnä tallentamassamme hetkessä, vai muistammeko vain kuvan? Kumman haluamme muistaa, jää toki jokaisen itse pohdittavaksi.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!