Jenni Haukio pohtii: ”Mikä panee ihmisen uhmaamaan elämää ja kuolemaa vapaaehtoisesti?”

Satuin muutama viikko sitten television­ äärelle, kun Ylen kanavalla pyöri dokumentti huippu-urheilijoiden tasolle edenneistä nuorallakävelijöistä. Ohjelmassa kansainvälinen harrastajaryhmä tavoitteli Pohjois-Ruotsin Lapporten-vuoristolaaksossa uutta nuorallakävelyn maailmanennätystä.

Ryhmän tavoitteena oli ylittää kahden kilometrin matka tunturin laelta toiselle kävellen leveydeltään noin viisi senttiä leveää, 600 metrin korkeuteen viritettyä liinaa pitkin. Kuten ohjelmassa saattoi henkeä pidätellen todistaa, reitin keskivaiheilla kävelijä muun muassa ”katoaa” tovereiltaan siten, ettei häneen saada näköhavaintoa kummankaan tunturin huipulta. Häkellyttävää.

Nuorallakävelijöiden kunnianhimoista hanketta seuratessa tuli mieleen ihmisen kyky sietää äärimmäistäkin epävarmuutta sekä halu riskeerata vapaaehtoisesti koko elämänsä. Taiteillessa korkeuksissa kapealla­ nuoralla on selvää, etteivät ainoastaan oikukas tuuli ja muut ulko-olosuhteiden ennustamattomat elementit vaan myös ihmisen oma keho saattavat pettää uhkarohkeilijan.

Entä jos nuoralla esimerkiksi saa äkillisen lihaskrampin, tai tuuli lennättää kasvoille jotain, joka aivastuttaa? Entä jos jostain ilmaantuu pistämään pyrkivä hyönteinen? Ilmeisesti nuorallakävelijöiden osaamistaan ja kehonhallintaansa kohtaan tuntema luottamus ylittää kaikki mahdolliset epävarmuustekijät.

Nuorallakävelyn viehätys – Mikä panee ihmisen uhmaamaan elämää?

Ohjelmassa seuratusta ryhmästä ensimmäisenä ennätyksellisen eli kaikkien aikojen pisimmän nuoralla kävellen taitetun matkan teki saksalainen Quirin Herterich, joka kertoi keskittyneensä ”olemaan äärimmäisen virheetön”.

Luottamus omaan virheettömyyteen on ollut totaalista – ja mitä muutakaan se voi olla, kun edetään satojen metrien korkeuksissa pari kilometriä. Niin sanotulle tavalliselle ihmiselle tällaiset projektit ovat täysin käsittämättömiä. Mikä panee ihmisen uhmaamaan elämää ja kuolemaa vapaaehtoisesti?

Pohjois-Ruotsin ryhmä teki historiaa, mutta nuorallakävelemisen saralla sitä on tehty aiemminkin. Esimerkiksi vuonna 1974 vain 25-vuotias ranskalainen Philippe Petit käveli New Yorkissa World Trade Centerin kaksoistornista toiseen ilman turvavarusteita, pysähtyen välillä jopa makailemaan nuoran päälle.

Amerikkalainen Nik Wallenda suoriutui vuonna 2014 Chicagossa kahdensadan metrin matkan pilvenpiirtäjältä toiselle yläilmoissa – turvavarusteitta ja silmät sidottuina. Tragedioiltakaan ei ole vältytty. Vuonna 1978 akrobaattisukuun kuuluvan Wallendan isoisoisä putosi kohtalokkaasti maahan San Juanissa, kun tuulenpuuska teki juuri sen, minkä mahdollisuudella edellä spekuloin.

Epävarmuuden sietäminen on osa ihmiselämää, ja toisinaan epävarmat olosuhteet auttavat ihmistä nuorallakävelijän tavoin saamaan suorituskyvystään irti parhaan mahdollisen. Riskihakuinen saattaa toisinaan voittaa enemmän kuin turvallisuushakuinen, mutta on myös tilanteita, jolloin pelin panokset nousevat liian korkealle. Silloin voi olla viisaampaa aidosti kunnioittaa epävarmuustekijöitä kuin luottaa sokeasti siihen, että osaa ja onnistuu – virheettömästi ja kaikissa korkeuksissa.

Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!