Kuvassa minä itse

Filmikameroiden aikaan kuvien kehitystä sai odotella kauan, useita piinallisen pitkiä päiviä. Muistan joskus katsoneeni kuvat jo kaupungilla, ostoskeskuksen penkillä vaivihkaa silmäillen. Malttamattomuuden takana oli usein tietty hetki, henkilö tai paikka, jonka kuvan onnistumista oli aivan erityisesti toivonut.

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Filmikameroiden aikaan kuvien kehitystä sai odotella kauan, useita piinallisen pitkiä päiviä. Muistan joskus katsoneeni kuvat jo kaupungilla, ostoskeskuksen penkillä vaivihkaa silmäillen. Malttamattomuuden takana oli usein tietty hetki, henkilö tai paikka, jonka kuvan onnistumista oli aivan erityisesti toivonut.
Teksti:
Jenni Haukio

Kun filmissä oli vain 24 kuvaa, tuli kuvan kohteen olla jotain tavanomaista mielenkiintoisempaa. Kun ei voinut räiskiä satoja kuvia, piti käyttää harkintaa. Sittemmin koko visuaalinen kulttuuri on kameroiden digitalisoitumisen ja sosiaalisen median myötä mullistunut. Kuvien tulva arkielämässä on massiivinen. Otoksia ei enää tarvitse odottaa hetkeäkään ja niitä tulee jatkuvasti lisää – joka suunnalta, miljoonittain.

Monet eivät enää jaksa kehittää kuviaan paperille saati sitten järjestellä niitä albumeihin. Kuvia on yksinkertaisesti liikaa eikä niitä ehdi lajitella, kun jo uusia pukkaa kovalevylle. Vastaavasti monikaan ei enää jaksa kiinnostua kenenkään toisen perhe- tai matkavalokuvista. Näppärät 24 otoksen sarjat ovat historiaa, mutta onko yksittäisen kuvan arvo samalla noussut vai heikentynyt? Itse väittäisin jälkimmäistä. Eikä meillä enää ole kärsivällisyyttäkään. Kukaan ei jaksa katsella tuhatta kuvaa kaverin Espanjan lomalta.

Oxfordin maailmankuulut sanakirjat valitsi vuoden 2013 sanaksi ”selfie”, joka on peräisin ”self portrait”– eli omakuva-sanasta. Vakiintunutta suomennosta sanalle ei vielä puheparteemme ole vakiintunut. Olisikohan ”omaotos” mitään? Selfien valinta vuoden sanaksi kertoo itseä kohti kääntymisen kulttuurista, sosiaalisen median muuttumisesta minä-mediaksi. Jokainen syöttää omakuviaan Facebookiin ja muihin kanaviin päivästä toiseen, tuutin täydeltä, sydämen kyllyydestä. Kaiken keskiössä on minä, minä itse.

Onko selfie-intoilun ainoa syy se, että teknologia mahdollistaa helpon kuvaamisen vai onko tässä ajassa jotain sellaista, joka saa kääntämään linssin itseä kohti? Jos omakuvan ottaminen olisi filmikameralla ollut teknisesti yhtä helppoa, olisivatko 24 kuvan rullat täyttyneet omakuvista? Mitä intensiivisemmin huomio kiinnittyy itseen, sitä helpommin jää huomaamatta, mitä ympärillä tapahtuu. Ja mitä maanisemmin kuvaa eri tilanteita, sitä vähemmän on läsnä niissä elämän tärkeimmissä hetkissä, joissa läsnäoloamme kaivataan.

Selfieissä ihmiset näyttävät lähes poikkeuksetta iloisilta. Hyvä niin. Ja vaikkei kuvan ottaminen filmin rajallisuuden vuoksi enää vaadikaan harkintaa, on harkinta kuvatessa edelleen tarpeellinen kyky. Selfien tai ylipäätään minkään kuvan ei tulisi loukata ketään ihmistä tai eläintä eikä mitään tilannetta.

X