Rakas, rakkaampi, Suomen luonto
Jotenkin sitä on vanhemmiten tullut yhä raihnaisemmaksi kestämään Suomen pitkää talvea. Hyytävää huurretta, loputtomia villasukissa laahustettuja koti-iltoja, joina on liian pimeää lähteä ulos – paitsi tietenkin Lennun kanssa. Ja hänetkin pitää pukea pakkasasteista riippuen villapuseroon tai talvitakkiin, pään yli vedettävää kauluria unohtamatta.
Pelkästä tulevan sesongin ajattelusta hiipivät mieleeni Heikki Salon legendaariset rivit: ”…ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun, kaipuun kaljakori kilisee, yli taivaan, päivät niin kuin varisparvi raahautuu…” Tuota kuvaa kohti tässä iloisenpulskeina jolkotellaan, vielä hetken caprihousuissa tai havaijishortseissa.
* * *
Onneksi elokuu on edelleen täyttä kesää, ei anneta tunnelmien vielä värittyä syksyyn. Muistaakseni Tero Vaara on joskus kertonut alun perin kirjoittaneensa Vielä on kesää jäljellä -kappaleensa parodiaksi. Jo vuosia tätä erästä kaikkien aikojen suurimmista kesähiteistä on hoilattu paatoksella. Jos joku todella lupaa, että ”vielä tulee kauniita päiviä”, niin silloin ollaan vakavan asian äärellä! Kaikki säälohtu on tervetullutta eikä näillä asioilla pidä pelleillä!
* * *
Kun miettii, miten suomalaiset historiassamme ovat selvinneet talvista, kun ei ole ollut sähköä eikä maatalouskoneita, vain uskollinen Valko sekä ihmisessä itsessään piilevät hevosvoimat – on parasta olla hiljaa nykytalvien ”kestämisestä”. Automatkalla Kolin kansallismaisemiin kuuntelin pari viikkoa sitten radio-ohjelmaa, jonka teemana oli ”Mikä Suomen luonnossa on kauneinta?” Eräs miessoittaja vastasi sinänsä klassisesti mutta oivaltavasti: neljä vuodenaikaamme. Harvinaisen totta.
* * *
Jotenkin sitä on – edelleen – vanhemmiten yhä useammin pohdiskellut menneitten sukupolvien arkista eloa. Kun ei ollut teknologioita – vain alkukantaista suomalaista sisua ja nokkeluutta. Miten pärjäsivät ne metsäpirttien ja maatilojen äidit, joilla oli hoidettavanaan koko perheen kotitalous, suuri lapsikatras sekä ammuvat, hirnuvat ja määkivät kotieläimet. Ei siinä varmaan iltojen hämäryydessä ehtinyt pohtia omia henkilökohtaisia alakulojaan tai sitä, miten optimaalisimmin toteuttaisi itseään. Miten kokonaisvaltaisesti viestiä naiseuttaan ja täyttää moniulotteisia tarpeitaan. Onko nykynainen onnellisempi, kun aikaa kaikille näille pohdinnoille on – ollaanpa kerrankin rehellisiä – loputtomasti? Entä jos juuri se ylimääräinen aika ajaa meidät ylimääräiseen murehtimiseen?
* * *
Kun elää suuren osan vuotta valottomassa ja viileässä, on virkistävää, että kalenteri on täynnä erilaisia kansallisia merkkipäiviä, potentiaalisia arjen hetkellisiä ylentäjiä. Kauas on tultu niistä päivistä, jolloin lokakuun 30. päivänä vielä vietettiin vuosipäivää Keisarillisen perheen pelastumisesta Borkin rautatieonnettomuudesta. Kaikki keisariin viittaavat juhlat lakkautettiin 1917, mutta jäihän näitä juhlanaiheita vielä. Yliopiston almanakkaan on merkittynä yli kaksikymmentä maallista merkkipäivää, joista 19 on myös liputuspäiviä.
* * *
Jos oikein innostuisi, jonkinlaista juhlaa riittäisi maailmassa kalenterivuoden jokaiselle päivälle. YK suosittelee jäsenmailleen lukuisia kansainvälisiä teemapäiviä kuten maaliskuussa ilmatieteen, marraskuussa television tai joulukuussa siviili-ilmailun ja vuoristopäivää. Kaikki nämä asiat ovat varmasti oman merkkipäivänsä ansainneita. Niin on myös Suomen käsittämättömän upea luonto.
Elokuun viimeisenä lauantaina 31.8.2013 vietetään ensimmäistä kertaa Suomen luonnon päivää. Aion juhlistaa päivää hakeutumalla omaan vihreänsiniseen sielunmaisemaani. Siinä on vettä, kaislikkoa, kallioita ja kivikkoa. Siinä on lintuja, luotoja, kuusia ja mäntyjä. Siinä on pieni ihminen osana suurempaa kokonaisuutta, tuntien kaikesta ympärillään elävästä syvää kiitollisuutta ja mielenrauhaa.