Simpauttaja on yhä ajankohtainen huutavan ääni korvesta – ”Vuosikymmenten aikana se ei ole menettänyt mitään tuoreudestaan ja luettavuudestaan”

Näin se on ajateltava: päivät ovat lyhyitä, mutta ne ovat pyörähtäneet kevään puolelle. Pahimman kaamosajan on pakko olla tältä talvelta takana, kun pieni talitintti vetää jo kevätlaulua niin paljon kuin sen keuhkoista vain lähtee. Viesti on selvä ainakin sen lajitovereille – niin naaraille kuin koiraillekin.

Minä olen täällä. Minä olen kunnossa.

Miten suomalainen mies vastaavat tuntonsa ilmaisee? Ei ainakaan julkisesti laulamalla, mutta keinot ovat silti monet.

Selvin enne keväästä on se, että mies alkaa taas sovitella pikkukalsareita jalkaan. Pitkät saavat väistyä heti, kun aika ja olosuhteet ovat muutokselle otolliset.

Leopardien aika

Kevät on kissaeläinten aikaa. Viime päivinä on eritoten esillä ollut Afrikassa ja Aasiassa laajalle levittäytynyt isokokoinen pantteri.

Suomessa ja etenkin Hattulan Parolannummella pantterin tunnetumpi nimi on kuitenkin leopardi.

Leopard-panssari­vaunuja on huutanut Ukrainan sodan muuttunut tilanne. Leopardeja Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutunut Ukraina myös saa. Kuivakiskoinen Saksa ja sen johtaja, liittokansleri Olaf Scholz ­taipuivat lopulta siihen, että Ukraina tarvitsee kipeästi ­modernia panssarikalustoa.

Sitä on tulossa nyt ­useasta Nato-maasta Yhdys­valtoja myöten. USA:ssa panssari­vaunun merkki vain on ­Abrams.

Ukrainan sota junnaa nyt paikoillaan, mutta tulevasta ei kukaan voi olla varma. Odotettavissa voi olla uudelleen järjestäytyneiden Venäjän joukkojen suuria manööverejä.

Mitään merkkejä ei valitettavasti ole siitä, että Venäjä tunnustaisi hyökkäyksensä järjettömyyden ja vetäytyisi.

Sodat on helppo aloittaa. ­Siinä ei tarvita erityistä kekseliäisyyttä.

Toista on sotien lopettaminen. Kun raskaat pyörät ovat lähteneet liikkeelle, niiden ­pysäyttämiseen eivät suhteelli­suudentajunsa kadotta­neiden pölkkypäiden taidot enää ­riitäkään.

Tuoreita esimerkkejä siitä löytyy turhankin läheltä.

Simpauttaja ei ole menettänyt tuoreuttaan

Hojo hojo Pohjois-Karjalaan ja Juukaan! Siellä asustaa Heikki Turunen, mies, jonka puolen vuosisadan takainen esikoisromaani Simpauttaja kohahdutti koko Suomea.

Simpauttaja on kaunis, ­mutta karu kertomus agraari-­Suomen lopusta. Maa­seutu tyhjeni. Ihmiset lähtivät ­Ruotsiin tai Suomen kasvu­keskuksiin.

Simpauttaja ei ole vuosikymmenten aikana menettänyt mitään tuoreudestaan ja luettavuudestaan. Se on edelleen harvinaisen elävä kuvaus maaseudun arjesta.

Simpauttajan sanomakaan ei ole vanhentunut. Valitet­tavasti Turusen huutavan ääni korvesta on vain kaikunut jo 50 vuotta kuuroille korville.

Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä!

Lue myös: Simpauttaja-kirjan Otolla oli oikea esikuva – tässä Heikki Turusen juttu miehestä vuodelta 1968

Kirjailija Heikki Turunen on pohtinut vuosia, oliko Simpauttajan Oton esikuvan kuolema hänen syynsä. © Harri Mäenpää