”Hirtin nuo kymmenen natsia, jonkun tämä oli tehtävä” – Nürnbergin tuomioista 70 vuotta

Jaa artikkeliTilaa Seura
Amerikkalainen ylikersantti John C. Woods johti natsirikollisten hirttämistä 16. lokakuuta 1946. © Getty Images
Seitsemänkymmentä vuotta sitten langetettiin Nürnbergissa kovia tuomioita.

Amerikkalainen ylikersantti John C. Woods ei mennyt nukkumaan lokakuun 15. päivän iltana vuonna 1946. Häntä odotti historiallinen työtehtävä heti keskiyön jälkeen.

Hänen oli apulaisensa Joseph Malon kanssa pantava täytäntöön se rangaistus, jonka Nürnbergin sotaoikeusistuin oli langettanut saksalaisille natsijohtajille.

Tuomitut miehet olivat vuoden 1945 toukokuussa liittoutuneille antautuneen natsi-Saksan poliittisia ja sotilaallisia johtomiehiä.

Oikeuden pääsyyttäjä, amerikkalainen Robert Jackson oli julistanut heidän tuomionsa lokakuun 1. päivänä 1946: tuomitaan kuolemaan hirttämällä.

Lyhyt ja tanakka John C. Woods oli hoitanut teloituksia aikaisemminkin. Nürnbergissä hän teki pienen virheen – joko tahattoman tai tahallisen.

Syytetyt ja syyttäjät

Nürnberg oli ennen sotaa Saksan kansallissosialistien mahtipontisten puoluepäivien näyttämö. Se ei kuitenkaan ollut pikkupirullinen syy valita natsirikollisten oikeudenkäyntipaikaksi juuri Nürnbergin oikeuspalatsia.

Vankien päivittäiseen siirtelyyn liittyvät turvariskit jäivät minimiin, koska Nürnbergin oikeuspalatsi ja vankila olivat vierekkäin.

Syytettynä ei oikeussalissa nähty natsi-Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitleriä eikä propagandaministeri Joseph Goebbelsia. Hitler teki itsemurhan 30.4. ja Goebbels 1.5.1945 juuri ennen Saksan antautumista liittoutuneille.

Kuukautta myöhemmin samaan ratkaisuun oli päätynyt myös SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler. Hitlerin sihteeri ja natsipuolueen puoluesihteeri Martin Bormann oli puolestaan kadonnut tietymättömiin.

Pakoon olivat päässeet myös muun muassa juutalaisten joukkosurman organisaattori Adolf Eichmann ja keskitysleireillä julmia ihmiskokeita tehnyt lääkäri Josef Mengele.

Auschwitzin keskitysleirin kiinnisaatua komendanttia Rudolf Hössiä oli kuulusteltu Nürnbergissä jo keväällä, minkä jälkeen hänet oli luovutettu Puolan viranomaisten tuomittavaksi. Höss hirtettiin Auschwitzin keskitysleirin pihassa 16.4.1947.

Nürnbergissä tuomiotaan odottivat muun muassa natsi-Saksan kakkosmies Hermann Göring, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop, varusteluministeri Albert Speer, natsi-Saksan turvallisuusjohtaja Ernst Kaltenbrunner, kenraalit Wilhelm Keitel ja Alfred Jodl sekä 18 muuta.

Syyttäjinä toimivat Yhdysvaltain Robert Jacksonin johdolla ranskalainen Francoic de Menthon, englantilainen Sir Hartley Shawcross sekä Neuvostoliiton Roman Rudenko.

Syytteet olivat osallistuminen salaliittoon rauhaa vastaan, hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen, sotarikokset sekä rikokset ihmisyyttä vastaan.

Robert Jackson aloitti oikeudenkäynnin mieliinpainuvasti.

”Vääryydet, jotka pyrimme tuomitsemaan ja rankaisemaan ovat olleet niin laskelmoituja, niin pahanlaatuisia ja niin järkyttäviä, ettei sivistynyt maailma voi sietää niiden huomiotta jättämistä, koska se ei selviäisi hengissä, jos ne toistuisivat”, Jackson sanoi.

”Se tosiasia, että neljä suurta kansakuntaa (Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Ranska) pidättäytyvät kostolta ja luovuttavat vihollisvankinsa vapaaehtoisesti lain eteen, on yksi merkittävimpiä virstanpaaluja tuomioviisauden historiassa.”

Kaksisataa todistajaa

Kuukausia kestäneen oikeudenkäynnin aikana kuultiin noin 200 todistajaa. Istunnot kestivät yhteensä yli tuhat tuntia. Uutistoimisto United Press raportoi tiiviisti oikeudenkäynnin tapahtumista.

Lehtiartikkelien myötä suomalaiset saivat ensi kertaa käsityksen siitä, mihin kaikkeen natsipuolue oli syyllistynyt.

Hermann Gräbe, joka oli toiminut Ukrainassa rakennusliikkeen johtajana, todisti oikeudessa maassa tapahtuneista joukkomurhista: hymyilevät ja savuketta polttelevat SS-miehet viskoivat satoja alastomia juutalaisia avoimeen joukkohautaan ja ampuivat heidät automaattiaseillaan.

Oikeudessa kuultiin todistajana myös kenraalimajuri Otto Ohlendorfia, jonka erikoisryhmät olivat teloittaneet itärintamalla tuhansia miehiä, naisia ja lapsia. Syyttäjän kysyessä, oliko hän ollut läsnä teloituksissa, hän vastasi lyhyesti: ”Kyllä.”

Sotamarsalkka Wilhelm Keitel puolestaan todistettiin antaneen syksyllä 1941 Neuvostoliittoon hyökänneelle Saksan armeijalle käskyn teloittaa 50–100 venäläistä jokaista saksalaista kohti, jotka partisaanit surmasivat rintaman takana.

Oikeudenistunnossa Keitel ilmoitti, että ”ihmiselämä ei merkitse juuri mitään ja tehokas pelotusvaikutus saadaan aikaan vain tavattomalla ankaruudella.”

Kuolema hirttämällä

Syyskuun 30. päivänä 1946 Helsingin Sanomat raportoi: ”Täsmälleen kello 10 paikallista aikaa vaimeni Nürnbergin sotarikollisoikeuden istuntosalissa yleinen hälinä ja tuomioistuimen johtaja tuomari Lawrence alkoi lukea 250 sivun pituista asiakirjaa, joka sisältää syytettyjen natsien tuomion perustelut ja jonka lukeminen kestää kaksi päivää. Kun tämä asiakirja on tiistaina luettu loppuun, pitää oikeus tauon, ja sen jälkeen tiedoitetaan se, mitä koko maailma nyt jännityksellä odottaa – 22 syytetyn tuomiot.”

Nürnbergin oikeudenkäynnin korkea-arvoisin natsi Hermann Göring oli puolustanut itseään varsin taitavasti, mutta sai kuitenkin kuolemantuomion.

Oikeuden perustelu oli tinkimätön: ”Göring oli hyökkäyssodan tärkein taustavoima ja niin poliittinen kuin sotilaallinenkin johtaja, jota ylempänä oli vain Adolf Hitler. Hän oli orjatyöjärjestelmän johtaja ja juutalaisia ja muita rotuja omassa maassaan ja muualla sortavan ohjelman alkuunpanija. Tämän miehen toiminnalle ei löydy mitään tuomiota lieventäviä asianhaaroja”.

Paikalla olleiden lehtimiesten mukaan Göring seisoi liikkumatta, kunnes kuuli kuulokkeistaan tuomion viimeisen osan – ”Tod durch den Strang” – ”kuolema hirttämällä”. Silloin hän riisui kuulokkeet korviltaan kasvot kivettyneinä, kääntyi kannoillaan ja poistui oikeussalista vartijoiden saattamana.

Vain muutama tunti ennen hirttotuomion täytäntöönpanoa Göring puraisi sellissään rikki syanidikapselin. Kuolema seurasi välittömästi. Vaille vastausta on jäänyt kysymys, oliko hän piilottanut kapselin hampaaseensa vai oliko joku vartijoista tuonut myrkyn hänelle.

Hirttolava liikuntasalissa

Ensimmäisenä saatettiin vankilan liikuntasaliin pystytetyn hirttolavan ääreen Joachim von Ribbentrop. Saattajat irrottivat käsiraudat ja sitoivat hänen ranteensa yhteen nahkahihnalla. Mitään riskejä ei haluttu ottaa Göringin itsemurhan takia.

Hirttolavan juurella virkaatekevä upseeri kysyi von Ribbentropilta hänen nimeään. Se kuului muodollisuuksiin. Kun vastausta ei kuulunut, upseeri kysyi uudelleen. Vastaus tuli karjaisten: ”Joachim von Ribbentrop!” Sen jälkeen hän nousi tyynenä 13 hirttolavalle vievää askelmaa, puristi hampaansa yhteen ja kohotti ylimielisesti leukaansa.

Paikalla oli John C. Woodsin, Joseph Malonin, papin ja virallisten todistajien lisäksi muutamia tietotoimistojen edustajia. Kello oli 1.11. lokakuun 16. päivänä, kun von Ribbentrop sai lausua viimeiset sanansa. Ne kuuluivat: ”Toivon että Saksa jatkaa edelleen olemassaoloaan. Toivon että itä ja länsi löytävät toisensa. Toivon rauhaa koko maailmaan.”

Paikallaolijat paljastivat päänsä, kun Woods laittoi mustan hupun von Ribbentropin päähän ja kiristi köyden hänen kaulaansa. Pappi rukoili. Joseph Malo veti vipua, ja luukku jalkojen alla aukesi kolkosti kolahtaen.

Liian lyhyt köysi

Von Ribbentropin jälkeen oli muiden kuolemaantuomittujen vuoro.

Woodsin käyttämä hirttoköysi oli liian lyhyt. Useimmat tempoilivat hirttämisen jälkeen köydessä monta minuuttia ja kuristuivat kuoliaaksi. Pidemmän köyden varaan retkahtaminen olisi hetkessä katkaissut heidän niskansa. Von Ribbentropin laskettiin kituneen köydessä 14 minuuttia. Pisimpään eli 24 minuuttia kitui Keitel.

John C. Woods sanoi: ”Hirtin nuo kymmenen natsia. En ollut hermostunut. Ei tässä työssä ei saa olla hermoja. Jonkun tämä oli tehtävä.”

Pitkään liikkui väärä tieto, että hirtettyjen ruumiit olisi poltettu Dachaun keskitysleirin polttouuneissa, joissa heidän edustamansa natsi-Saksa oli antanut polttaa tuhansien kuoliaaksi kaasutettujen juutalaisten ruumiit. Todellisuudessa se tapahtui Münchenin siviilikrematoriossa, minkä jälkeen tuhkat siroteltiin Isarjokeen.

Lähteet: Leon Goldensohn: Nürnbergin haastattelut; Guido Knopp: Goering. Eine Karriere; Tapio Kuisma: Nürnbergin oikeudenkäynti; Richard Overy: Goering. Hitler´s Iron Knight; Laurence Rees: The Nazis: A Warning from History.

X