Juhlaväki odotti joulunäytelmän alkamista, kunnes tapahtui jotakin odottamatonta – Tänäkään päivänä ei tiedetä, kenen syy 70 ihmisen kuolema oli

Kulta oli toki kultaa, mutta kyllä kuparikin kelpasi. Se oli hyödyllinen ja sopivan arvokas alkuaine. Jos löytyi suuria kupari­pitoisia maa-alueita, kaivostoiminta alkoi tuota pikaa.

Niin tapahtui 1900-luvun lopulla muun muassa Michiganin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Calumetin pikkukaupungin ympäristö tunnettiin yleisesti nimellä Copper Country, ja se veti puoleensa tuhatmäärin miehiä perheineen.

Kuparin kutsu kuului myös suomalaisten siirtolaisten korviin.

Calumetin kaivosalueelle muutti niin runsaasti suomalaisia, että siitä tuli Michiganin amerikansuomalaisten keskus. Calumetissa asui 1910-luvulla jopa yli 15 000 suomalaista. Miesten työpäivät kaivoskuiluissa syvällä maan alla olivat raskaita, mutta työtä riitti ja työ poiki dollareita tekijöidensä tilipussiin ja ruokaa lasten lautasille.

Vaan paratiisiin luikerteli käärme.

Työläiset menivät lakkoon

Calumetin lukuisia kaivoksia hallitsi Calumet & Hecla Mining -yhtiö. Palkat maksettiin ajallaan, mutta vuosi vuodelta ne alkoivat laahata alan yleisen palkkatason perässä. Saumaan iski ­ammattiyhdistysliike Western Federation of Miners. Lakko oli se taloudellisesti pelastava iskusana, jonka liikkeen kiihottajat upottivat kaivosmiesten ajatuksiin.

Viitisen vuotta kuitenkin kesti ennen kuin ammattiyhdistykseen kuului riittävä määrä jäseniä. Se hetki koitti vuoden 1913 keväällä, jolloin runsas 9 000 miestä kaivosten noin 15 000 työntekijästä kuului yhdistykseen. Moni heistä oli monilapsisten perheiden elättäjiä.

Ammattiliitto järjesti jäsenäänestyksen, jossa vaadittiin kaivosyhtiöltä kolmen dollarin vähittäispäiväpalkkaa ja kahdeksan tunnin työpäivää. Selvähän se, miten siinä kävi. Kaivosyhtiö ei suostunut vaatimuksiin eikä liioin neuvottelemaan.

Laaja lakko alkoi heinäkuun lopulla vuonna 1913. Calumetin entinen leppoisa yhteiselo oli mennyttä. Kaduilla käytiin väkivaltaisia kahakoita ja nyrkkitappeluita, joita provosoivat kaivosyhtiön kaupunkiin värväämät ammattimaiset lakonrikkojat. Tilannetta rauhoittamaan saapui ajoittain Michiganin kansalliskaartin aseistettuja osastoja. Kymmeniä lakkoilevia kaivosmiehiä sai surmansa hämärissä olosuhteissa.

Rauha oli kadonnut kaupungista, jonka nimi merkitsi alkuperäisten asukkaiden kielellä pyhää rauhanpiippua.

Kaivostyöläisten liiton naisten tukijärjestö järjesti lakkoileville kaivosmiehille ja heidän perheilleen yhteisen suuren juhlan jouluaattona 1913. Sen toivottiin ainakin osittain rauhoittavan Calumetin pahasti tulehtunutta ilmapiiriä.

Toisin kävi.

Tuli on irti!

Joulujuhlan pitopaikka oli paikallinen Italian Hall, jykevä kivirakennus Calumetin keskustassa. Juhlasali sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa. Sinne pääsi suoraan kadulta raskaiden ja synkän mustien puisten ovien takana olevia jyrkkiä ja kapeita portaita pitkin.

Monisatapäinen juhlaväki odotteli täpötäydessä salissa joulunäytelmän alkamista, ja lapset pyörivät malttamattomina sinne tänne. Heitä ei niinkään kiinnostanut näytelmä vaan luvatut lahjat, monet niistä kotona isän veistämiä puuhevosia tai äitien näppäröimiä sieviä pikkunukkeja.

Puheensorina täytti juhlasalin. Portaikon yläpäässä lähellä salin toista päätyä kuului lasten kimakoita ääniä. Osa vanhemmista vaikeni hetkeksi, kun portaikon alapäästä kuului lyhyt mutta voimakas huuto: ”Fire!” Ja uudelleen: ”Fire!”( Tuli on irti!). Lähes saman tien he alkoivat hoputtaa ja työntää lapsia kohti salista alas vievää portaikkoa. Tuota pikaa perään rynnisti satoja ihmisiä eri puolilta salia.

Suurin osa uhreista oli suomalaisia

Osa lapsista kaatui jyrkissä portaissa. Takana tulevat aikuiset kompastelivat ­ja suistuivat portaikon juureen ovien eteen kasaantuneiden lasten päälle. Takaa rynnistäneet kaatuivat näiden jatkoksi, portaikon yläaskelmille ulottuvaksi ihmisröykkiöksi.

Ulos vievät ovet eivät jostain syystä auenneet. Puristuksiin joutuneet – ja erityisesti lapset, eivät saaneet vedetyksi henkeä ja tukehtuivat tai tallautuivat kuoliaiksi.

Yli 70 kuolonuhrista oli suomalaisia 50. Se on enemmän kuin Titanicin onnettomuudessa.

Heikkisen perheestä menehtyi kolme lasta – Eino, 3, Edwin, 7, ja Eli ,9 vuotta.

Mantasen perheestä kuolivat Albert, 4, Ella, 8, ja Mathias, 10 vuotta.

Äitinsä Sanna Aaltosen lisäksi jäivät joulujuhlasta palaamatta hänen lapsensa 3-vuotias Sylvia ja 9-vuotias Wilma.

Kohtalonsa koki myös nuori aviopari Abraham ja Maria Niemelä, joiden isoäidin hoiviin kotiin jääneestä pikku-Reinosta tuli jouluaattona orpopoika.

Kaupungintalosta tuli lyhyeksi aikaa ruumishuone. Puusepät nikkaroivat kaiken aikaa kiireesti ruumisarkkuja, jotka odottivat pystyasennossa hautausta pääkadun talojen seinustoilla. Arkuista vain osa oli täyspitkiä, enemmistö sen sijaan lyhyitä lasten arkkuja – heitä oli menehtynyt 59, nuorin vain kaksivuotias.

Lakkolaiset kaivoivat vainajille joukkohaudan Lake View Cemetry -hautausmaalle. Hautajaisiin joulukuun 28. päivänä osallistui yli 20 000 ihmistä.

Arkuissaan lepäävät vainajat oli tunnistettu, mutta kuka oli huutanut Tuli on irti? Ja miksi hän oli tuhoisan valheensa huutanut? Eihän juhlatalossa ollut missään vaiheessa syttynyt edes pientä palonalkua tulipalosta puhumattakaan.

Kuka oli syyllinen?

Tuhoisan paniikin olisi ehkä voinut välttää käyttämällä palotikkaita, mutta niiden sijainti rakennuksen yhdellä seinustalla oli huonosti merkitty. Ja miten olisi yhdeltä jos toiseltakaan äidiltä onnistunut kiipeä­minen alas pieni lapsi selässään? Rakennuksen takaosassa oleville tikkaille pääsi puolestaan vain luikertelemalla ikkunoiden kautta.

Onnettomuuden yhdeksi syyksi väitettiin sitä, että portaikon kaksoisovi aukeni vain sisäänpäin. Kuvatodisteet puhuivat päinvastaista. Oliko joku sen sijaan teljennyt ovet niin etteivät ensimmäisinä alas rynnänneet lapset kyenneet niitä avaamaan ja jäivät takaa kaatuvan ihmismassan alle?

Epämääräinen huhu alkoi levitä vuoden viimeisellä viikolla. Sen mukaan tuhoisan valheen huutaneella miehellä oli ollut takissaan rintamerkki, joka kuului lakkolaisia vastustavan Citizens’ Alliancen jäsenille. Olisiko mies vain halunnut häiritä lakkolaisten joulujuhlan viettoa vai oliko kyseessä kaivosyhtiön johdon laskelmallinen toiminta?

Seuraavan vuoden puolella onnettomuudesta järjestettiin useita tutkimuksia. Calumetiin tuli myös Yhdysvaltain edustajainhuoneen alivaliokunta, joka otti valaehtoisia todistajanlausuntoja vastaan koko maaliskuun 7. päivän.

Kahdeksan todistajaa vannoi, että valheellisen Fire-sanan huutaneella miehellä oli tosiaan ollut takissaan Citizens’ Alliancen rintamerkki.

Mutta kuka oli mies oli ollut?

Kysymykseen ei saatu vastausta milloinkaan.

Lähteet: Steve Lehto: Deaths’ Door, The Truth Behind Michigan’s Largest Mass Murder; Suomalaisten kuolemat Michiganissa; Kun joulu ei saapunut Kuparisaarelle; Kaivoslakko kärjistyi joukkotragediaksi.