Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneesta vallankaappausyrityksestä on kulunut 30 vuotta

Jaa artikkeli
Boris Jeltsin uskalsi uhmata kaappareita ihmisjoukkojen hurratessa, sillä tiesi, ettei vallankaappausporukka ollut kovin hyvin järjestäytynyt. © Lehtikuva / AFP
Tasan 30 vuotta sitten suomalaiset entiset nuorisopoliitikot äimistyivät: heidän vanha tuttunsa, ketjupolttava viinamäen mies Gennadi Janajev oli kaapannut Moskovassa vallan.

Suomessa herättiin elokuun 19. päivän aamuna 1991 sokeeraaviin uutisiin.

Moskovassa oli käynnistynyt vallankaappaus, jonka johtoon ilmoittautunut ”poikkeustilakomitea” oli syrjäyttänyt Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin.

Kaappaajat väittivät Gorbatšovin kärsivän terveysongelmista ja eristivät hänen huvilalle Krimille. Juntan mukaan ”suuren maamme yllä leijui kuolettava vaara”. He halusivat perua Gorbatšovin muutamaa vuotta aiemmin aloittamat uudistukset.

Juntta aikoi estää elokuun 20. päiväksi suunnitellun uuden liittosopimuksen allekirjoittamisen, joka olisi murentanut Neuvostoliittoa.

Suomessa äimistys oli suuri, kun kävi ilmi, että kaappausyrityksen keulakuvaksi oli asettunut monen suomalaispoliitikon vanha tuttava, maan varapresidentti Gennadi Janajev.

Tuttu junttamies yllätti

”Janatuinen” – kuten häntä kutsuttiin – oli johtanut vuosina 1968–1980 Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komiteaa. Hän tunsi hyvin 1970-luvun keskeisiä nuorisopoliitikkoja, keskustan Esko Ahon, kokoomuksen Ilkka Kanervan, SDP:n Matti Ahteen ja Ulf Sundqvistin sekä SKDL:n, sittemmin Vasemmistoliiton Jaakko Laakson ja Pekka Saarnion.

Elokuussa 1991 Aho oli Suomen pääministeri, Kanerva hänen sijaisensa ja Laakso tuore kansanedustaja.

Ne suomalaiset jotka tiesivät Janajevin tavat, sanovat aavistaneensa, ettei homma voi onnistua.

Poikkeustilakomitea ei ollut uskottava

Kanervan epäilykset heräsivät heti.

”Varsinkin, jos on kansainvälisessä televisiolähetyksessä sellaisessa kunnossa, joka kertoi, että varmaan viinalla oli osuutta asiassa”, Kanerva muistelee.

Useampikin poikkeustilakomitean jäsen oli hakenut rohkaisua votkalasin pohjalta. Jaakko Laakson mukaan vapisevin käsin esiintynyt Janajev oli selvästi ainakin krapulassa.

”Tämä oli meille, jotka tunsivat häntä paremmin, osoitus siitä, että tilanne ei ole heidän hallinnassaan.”

Kanervan mukaan Suomelle oli iso etu, että mies tunnettiin: hänen kykyjään ei yliarvioitu.

Vuosina 1972–1976 silloinen kokoomusnuorten puheenjohtaja Kanerva tapasi Janajevia usein Moskovassa valtion nuorisoneuvoston matkoilla.

Erityisesti hänelle jäi mieleen, kuinka ketjupolttajalle piti tuoda Suomesta länsimaisia savukkeita.

”Vaikka oltiin lounaalla tai illallisella lämpimässä ruoassa, aina oli tupakka mukana.”

Toverilliset tervehdykset

Kesken kaappauksen Laakso sai kutsun Neuvostoliiton lähetystöön Tehtaankadulle. Siellä korkea neuvostodiplomaatti, joka palasi myöhemmin Suomeen Venäjän edustajana, luovutti Laaksolle juntan julistukset suomennettuna.

Samalla hän kuitenkin arvosteli kaappausyritystä, koska oli Venäjän presidentin Boris Jeltsinin kova tukija.

”Olen myöhemmin miettinyt, oliko tässä kyse halusta osoittaa, että hän on ikään kuin molemmilla puolilla.”

Poliittisista eroista huolimatta Laaksoa ja Kanervaa pidettiin jo nuorisopoliitikkoina jonkinlaisena tutkaparina. Juntan johtaja muisti kaksikon myös myöhemmin.

Vuosia kaappausyrityksen jälkeen he olivat lounaalla Helsingin Palace-ravintolassa vieraanaan Suomessa käymässä ollut Venäjän kommunistisen puolueen varapuheenjohtaja Valentin Kuptsov.

”Kesken syömistä Kuptsov välitti meille Janajevin toverilliset tervehdykset. Muistan, kuinka Kanervalla oli mennä lihapala väärään kurkkuun”, Laakso nauraa.

Kriisiryhmä koolle

Esko Aho muistelee dramaattisia päiviä kirjassaan Mustien joutsenten vuosi (Otava 2020).

Kaappausaamuna Aho oli matkalla kotoaan Kauksesta lentokentälle, kun Ylen radiouutiset kertoi asiasta. Pääministeri ryhtyi heti kokoamaan hallituksen kriisiryhmää.

Hallitus päätyi pahoittelemaan ”demokraattisen kehityksen keskeytymistä” Neuvostoliitossa ja toivoi, että maassa palattaisiin normaalioloihin mahdollisimman pian. Samalla hallitus päätti varautua itärajan yli vyöryviin pakolaisiin.

Kolmantena aamuna pääesikunnan tiedustelupäällikkö Yrjö Viitasaari kertoi hallitukselle, että puna-armeijan johto vastustaa kaappareita.

Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie puolestaan soitti ulkoministeriön valtiosihteerille Martti Ahtisaarelle, että juntta oli käytännössä hajonnut. Osa oli lähtenyt Krimille pyytämään Gorbatšovilta anteeksi. Neuvostoliiton kuolinkouristus oli ohi kolmessa päivässä.

Neuvostoliiton vallankaappaus otettiin Suomessa vakavasti, vaikka juntan keulakuvan Gennadi Janajevin johtamiskykyjä ei pidetty kaksisina. Porukan taidot tiesi myös Venäjän Boris Jeltsin, joka siksi uskalsi uhmata kaappareita ihmisjoukkojen hurratessa. © AFP / Lehtikuva

Neuvostoliiton vallankaappaus otettiin Suomessa vakavasti, vaikka juntan keulakuvan Gennadi Janajevin johtamiskykyjä ei pidetty kaksisina. © AFP / Lehtikuva

Viro itsenäistyi, vaikka neuvostotankit ajoivat Tallinnaan. Suomi arkaili valtion tunnustamista elokuun lopulle asti – ja päätti sitten vain avata diplomaattisuhteet uudelleen. © Markku Niskanen/OM-Arkisto

Viro pelästytti päättäjät

Samaan rytäkkään ajoittui myös Baltian maiden vapautus. Liettua oli jo edellisvuonna julistanut irrottautuvansa Neuvostoliitosta, Viro ja Latvia odottivat sopivaa hetkeä.

Kun juntta lähetti sotilaansa miehittämään Tallinnan, virolaiset saivat kuitenkin pidettyä Tallinnan televisiotornin hallussaan ja lähettivät sieltä itsenäisyysohjelmaa koko kaappauksen ajan. Viro julistautui itsenäiseksi 20. elokuuta, ja Suomi ei tiennyt uskaltaisiko maan tunnustaa virallisesti.

Ilkka Kanervan mukaan hallituksen ulkopoliittinen valiokunta istui tilanteen tiimoilta monta tuntia.

”Kokous keskeytyikin useampia kertoja ollaksemme yhteydessä erityisesti Ruotsin kanssa.”

Presidentti Mauno Koivisto oli varovaisilla linjoilla.

”Pääministeri puolestaan pyrki edustamaan sitä kantaa, että nyt on oikea aika edetä tunnustamisen tiellä.”

Lopulta keksittiin, ettei Suomen tarvinnut tehdä mitään, koska emme koskaan olleet tunnustaneet maiden liittämistä Neuvostoliittoon.

”Se ratkaisi pelin. Minulla on se käsitys, että tilanne oli jo kääntymässä siihen, että asiassa olisi menty presidentin mukaan.”

Kanervan mukaan keskeinen rooli oli presidentin kansliapäälliköllä Jaakko Kalelalla.

”Diplomaattisen kauniisti Kalela asettui toisille argumenteille kuin Koivisto. Eikä se ollut helppo paikka.”

X