Unto Mononen kuoli 50 vuotta sitten laukaukseen – ”Se ei voinut olla itsemurha vaan humalaisen vahinko”
Satumaa-tangon säveltäjä ja sanoittaja oli työssään päämäärätietoinen ammattilainen mutta yksityiselämässään asunnoton alkoholisti.
Suomen ”kansallistangon” säveltäjän Unto Monosen kuolemasta tulee kesäkuun lopulla kuluneeksi 50 vuotta.
Suomen suvi, juhannus. Suomalainen istuu järven rannalla.
Jostain kaukaa veden yli kantautuu musiikkia. Kappale on suomalaiselle heti tuttu: sehän on Satumaa. Haikea tango sopii tilanteeseen: jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa.
Laulun sanat herkistävät suomalaisen. Hän ottaa oluen.
Se vasta tilanteeseen sopiikin.
Tasan viisikymmentä vuotta sitten juhannusaattona Satumaan säveltäjä ja sanoittaja Unto Mononen pyrki Someron sairaalaan katkaisuhoitoon. Hän ei otettu sisään.
Viikon kuluttua hän oli kuollut.
Suomen tuolloin luultavasti ainoa viihdemusiikin täysipäiväinen ammattisäveltäjä menehtyi 37-vuotiaana laukaukseen, jonka tahallisuus on jäänyt epäselväksi.
Varmaa on kuitenkin se, että Unto Mononen eli kuluttavan elämän, joka päättyi liian aikaisin.
Mentulan tila oli turvasatama
Kesäkuun 6. päivä 1968 oli Someron Lahden kylässä pilvipoutainen. Maanviljelijä Maunu Mentula korjasi laitumen metsäaitaa, minkä hän kirjoitti punakantiseen Pelto-Pirkan päiväntieto -kalenteriinsa.
Merkinnän perässä lukee: Mononen sävelt.
Unto Mononen oli Mentulan tilalla tuttu vieras.
Isäntäpari Maunu ja Anja olivat Unton tavoin kotoisin Karjalan Muolaasta rajan takaa – eri kylistä tosin, niin että kolmikko tapasi toisensa vasta evakkomatkan päätyttyä Somerolle. Unto ja Anja olivat ikätovereitakin, syntyneet vuonna 1930.
Yhteistä haasteltavaa siis riitti yhteisellä murteella. Saapuessaan Mentuloille kesäkuun alussa 1968 Unto oli Anjan mielestä yhtä iloinen kuin aina.
Unto Mononen (toinen vas.) Mentulassa kesäkuussa 1968. Vasemmalla Maunu Mentula.
”Hää ol ihan ko ennekii. Ei hää juont yhtään, eikä myö ois sitä hyväksyttykään. Hää ol heinäpellolkii. Myö sanottii et oo tääl vaan”, Anja Mentula kertoo.
Mentulan tila oli ollut Monosen turvasatama aiemminkin. Hän oli ollut jo pitkään asunnoton. Talven ja kevään 1968 Mononen oli viettänyt Halikon ja Kupittaan sairaaloissa. Laitosoloissa hän saattoi pysytellä erossa viinasta ja säveltää.
Toukokuun lopulla Mononen lähti Kupittaalta ja tapasi parikymppisen Harri Kumpulaisen, joka oli ollut talvella hoitajana Halikossa.
”Me käveltiin Turun linja-autoasemalle, ja Unto lähti bussilla Poriin siskonsa luo. Se oli sen amokin alku”, Kumpulainen sanoo.
Monosen amok, hallitsematon matka kohti kuolemaa, kesti kuukauden.
Ennen sitä alamäki oli ollut pitkä. Mutta oli elämään mahtunut onneakin.
Nielurisaleikkaus vei laulun
Unto Mononen oli syntyessään viisilapsisen perheen kuopus. Hän sai kasteessa nimen Uuno. Unto-nimeä hän alkoi käyttää saadessaan ensimmäisen sävellyksensä levytettäväksi vuonna 1950.
Unto menetti isänsä talvisodassa ja joutui lähtemään äitinsä kanssa kahdesti evakkoon.
Sodan jälkeen he rakennuttivat Someron Lahden kylään talon, johon asettui myös Unton isoveli Erkki. Tilan työt jäivät Erkin harteille, sillä Untoa ne eivät kiinnostaneet. Hän halusi laulajaksi ja säveltäjäksi.
Ensimmäinen haaveista kaatui pian.
Unton hyvä lauluääni oli huomattu varhain. Sodan jälkeen hän teki keikkoja orkesterin solistina jo teini-ikäisenä. Orastava ura tyssäsi nielurisaleikkaukseen, jonka jälkeen ääni ei ollut entisensä.
Se vaikeutti myös säveltämistä.
Lahden kylässä Mononen tutustui Maunu Mentulaan, joka soitti haitaria ja kykeni aluksi auttamaan sävellysten nuotintamisessa.
Soittajatovereita ja opettajia löytyi Somerolta pian muitakin.
Itselleen Unto osti kitaran, jota hän soitti omissa orkestereissaan.
Jouduttuaan hautaamaan haaveet laulajan urasta Unto Mononen opetteli soittamaan kitaraa.
Vuonna 1958 Unto tutustui nuoreen laulajalupaukseen Hilkka Suomiseen ja rakastui.
Hilkasta tuli paitsi hänen orkesterinsa uusi solisti myös hänen aviovaimonsa ja tyttärensä äiti. Hetken Unto eli onnellista perhe-elämää.
Yhteiselo kesti vain kolme vuotta. Unton alkoholinkäyttö oli ryöstäytynyt käsistä; luultavasti tasapaino oli alkanut järkkyä jo Helena-äidin kuolemasta 1957.
Pian eron jälkeen koitti kuitenkin säveltäjän uran huippuhetki: Satumaa nousi hittilistojen kärkeen.
Vuoristorata jyrkkenee
Satumaa on Unto Monosen varhaisia sävellyksiä, joka levytettiin ensimmäisen kerran 1955. Sitä ennen hän oli saanut kourallisen kappaleita läpi levy-yhtiöille.
Koko 1950-luvun Mononen joutui kamppailemaan saadakseen sävellyksiään myydyksi. On väitetty, että esimerkiksi itsekin säveltänyt levy-yhtiöpomo Toivo Kärki syystä tai toisesta karsasti häntä.
Valtavaksi hitiksi Satumaa nousi syksyllä 1962 Reijo Taipaleen esittämänä. Mononen asui tuolloin Rovaniemellä, jonne hän oli alun perin päätynyt Lappiin keikkailemaan lähteneen ex-vaimonsa perässä. Uusi kumppani löytyi viisikymppisestä vuokraemännästä.
Satumaan menestys alkoi tuottaa tekijänpalkkioita, ja Monosen vuoristorata jyrkkeni.
Raittiina kausina syntyi täyspäiväiseksi säveltäjäksi ryhtyneen Monosen uran suurimpia tangoja, kuten Tähdet meren yllä, Kaipuuni tango ja Lapin tango.
Toisaalta juominen paheni, ja kuvaan tulivat myös kaikenlaiset korvikeaineet suuvedestä lähtien.
Vuokraemäntä-rakastettukin sai lopulta tarpeekseen. Vuoden 1965 lopulla Unto Mononen palasi etelään.
Hän eli elämänsä viimeiset kaksi ja puoli vuotta irtolaisena: tien päällä, väliaikaisissa asunnoissa, ystävien nurkissa, hoitolaitoksissa.
Unto Mononen.
Kaksi panosta
Kun Unto Mononen oli sanonut hyvästit Harri Kumpulaiselle Turun linja-autoasemalla toukokuussa 1968, hän matkusti ensin siskonsa luokse Poriin. Lähtö tuli jo yhden yön jälkeen ryyppäämisen vuoksi.
Seuraava etappi oli laulaja Esko Rahkosen koti Lahdessa. Siellä juotavaksi löytyi Rahkosen partavesi, kerrotaan kaksikymmentä vuotta sitten julkaistussa elämäkerrassa Satumaa, Unto Mononen – elämä ja laulut.
Kirja on lähes läpeensä surullista luettavaa.
”Mutta ei se ollut ihan niin surkeaa. Untolla oli hirveä tarve tehdä töitä”, Kumpulainen sanoo.
Vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta Mononen sävelsi viimeiseen asti. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän oli aloittanut yhteistyön somerolaislähtöisen M. A. Nummisen kanssa ja laajentanut skaalaansa taiteellisempaan suuntaan.
Vielä Rahkosen partaveden juotuaankin, ennen Mentuloille saapumistaan, Mononen kävi Otavassa ja WSOY:llä tekemässä esisopimukset kustantamojen runoilijoiden teksteihin tehdyistä sävellyksistä.
Tämä on yksi syy, jonka vuoksi Kumpulaisen on vaikea uskoa Monosen ampuneen itseään ainakaan tarkoituksella.
”Hänellä oli paljon tilauksia, joista olisi tullut rahaa ja menestystä, ja sitähän hän kaipasi. Se ei mun käsittääkseni voinut olla itsemurha, vaan humalaisen vahinko.”
Jostain syystä Monosella oli tapana välillä kanniskella asetta, vaikka hän ei oikein osannut sitä käsitellä. Maunu ja Anja Mentula olivat olleet asiasta huolissaan jo aiemmin – ettei ystävä vahingossa satuttaisi itseään tai muita. Hän oli monesti käyttäytynyt humalassa itsetuhoisesti, uhannut esimerkiksi hukuttautumisella.
Anja säilyttää vieläkin kahta panosta, jotka putosivat Monosen rintataskusta kesällä 1967.
”Mie näin sen, enkä virkant mitään eikä Unto huomant. Seuraavan päivän hää tul etsimään näitä panoksii. Mie valehtelin, et mie luulin et ne on niit tyhjii hylsyi. Sinä kesän se säästy.”
Unto häipyi
Unto Monosen elämän viimeisen viikon aikana Maunu Mentula kirjoitti hänen liikkeistään Pelto-Pirkan Päiväntietoon:
Mononen tuli eilen.
Mononen reisul.
Mononen tuli.
Käyt. Forssassa, Unto osti urut.
Unto häipyi illalla.
Ja viimein, 26. kesäkuuta: Unto aina poies.
Unto Mononen haudattiin Somerolla 9. heinäkuuta 1968.
Elämäkerran mukaan perjantaina 28. kesäkuuta Unto Mononen hankki jälleen kerran pistoolin ja päätyi erään taksinkuljettajan taloon juomaan. Huhut siitä, mitä talossa lopulta tapahtui, eivät ole Somerolla tänä päivänäkään täysin laantuneet.
Voisi olla houkuttelevaa etsiä totuutta Monosen elämästä ja kuolemasta hänen tuotannostaan, esimerkiksi haikeista sanoituksista.
Lauletaanhan Satumaassakin, miten siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.
Se olisi kuitenkin suuri virhe.
”Monesti annetaan ymmärtää, että Unto teki kaikki laulut omasta elämästään ja hän sai ne vain jostakin. Tosiasiassa hän oli helvetin määrätietoinen taiteilija ja ammattisäveltäjä. Hän pohjasi oman tuotantonsa ihan 50-luvun alusta lähtien suomalaisen iskelmämusiikin historiaan”, sanoo Harri Kumpulainen, joka on Monosen elämäntyötä vaalivan yhdistyksen nykyinen puheenjohtaja.
Mononen ei sitä paitsi Kumpulaisen mielestä ollut mikään synkkä ja haikea mies, vaan pikemminkin hilpeä.
”Kuten kaljaveikot yleensä”, Kumpulainen lisää. ”Alkoholistien hoitoa ei silloin ollut olemassakaan. En tiedä, olisiko hoito pelastanut, eihän siihen nykyäänkään oikein pystytä.”
Jos satumaa on paikka, jossa ihmisen unelmat toteutuvat, se oli Unto Monoselle aina siellä, missä hän saattoi säveltää.
Ja jos jokin häneltä siivet vei, se oli viina.