Uusi tieto talvisodan pommituksista – Suurin osa Suomea moukaroinesta pommikoneista tuli Virosta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Viipurin tuomiokirkko sai tuhoisan osuman 1.2. 1940. © SA-kuva
Talvisodan aikana ilmapommitukset repivät lähes kaikkia Suomen kaupunkeja. Suurin osa maatamme pommittaneista koneista nousi ilmaan Virosta, tuore kirja paljastaa.

Suomen itärajalla kajahti kohtalokkaasti marraskuun 30. päivän aamuna vuonna 1939: Talvisota syttyi kello seitsemän aikaan, kun punatykistö avasi tulen Karjalankannaksella.

Iltaan mennessä myös satojen pääkaupungin asukkaitten arki oli muuttunut totaalisesti. Ensimmäinen ilmahyökkäys pääkaupunkiin koitti aamulla yhdeksältä, ja seuraava rajumpi pommiryöppy oli vuorossa iltapäivällä kello kolme.

Tilannetta paikan päällä todisti kuuluisa yhdysvaltalainen kirjeenvaihtaja Martha Gellhorn. Hän kirjoitti iltapäivän iskusta:

”Venäläiset koneet lensivät korkealla ja näkymättömissä, sukelsivat sitten parin sadan metrin päähän maan pinnasta ja tyhjensivät raskaan kuormansa. Hyökkäys kesti minuutin. Se oli pisin minuutti, minkä kukaan helsinkiläinen oli eläessään kokenut.”

Seuraavien reilun kolmen kuukauden aikana lähes kaikki suomalaiskaupungit Rovaniemeä ja Kuopiota myöden joutuivat pommimoukaroinnin kohteiksi.

Kuoleman kahvila

Hälytyssireenit alkoivat soida talvisodan ensimmäisen päivän iltapäivällä, kun lukiopoika Max Jakobson, tuleva ansiokas diplomaatti, oli käymässä keskikaupungilla. Kun hän palasi takaisin Abrahamin- ja Lönnrotinkadun kulmassa sijainneeseen kotiinsa, rakennus oli vielä pystyssä, mutta liekeissä.

”Haavoittuneita kannettiin ulos kaiken aikaa. Ambulanssit olivat täydessä työssä. Näky oli kammottava.” Jakobsonin muisto on julkaistu juuri ilmestyneessä Antero Raevuoren kirjoittamassa kirjassa Tuho taivaalta. Talvisodan pommitukset 1939-1940. Kirjassa aihetta käsitellään aikalaisten kokemuksilla ryyditettynä.

Koko katuosa oli suljettu ja sortumavaara oli ilmeinen. Kun Jakobson selitti poliiseille asuvansa talossa, hän sai luvan mennä sisälle, mutta vain omalla vastuullaan.

”Juoksin hätääntyneenä asuntomme läpi. Verhot ja matot olivat tulessa. Jossakin huoneessa räjähtelivät veljeni suojeluskuntakiväärin panokset.”

Talon sortuneen osan kulmassa oli ollut pieni kahvila, jonne ihmiset olivat menneet kadulta turvaan. Pommituksessa kahvilaan osui, ja 30–40 ihmistä kuoli.

Alueen ensiapuryhmään kuulunut lääketieteen opiskelija Otto Wegelius kertoi myöhemmässä lehtihaastattelussa erään hermostuneen ylilääkärin todenneen: ”Me emme ota tähän sairaalaan päättömiä potilaita.”

Ensimmäisen päivän pommituksissa Helsingissä menehtyi 97 ihmistä. Tämän jälkeen pääkaupungissa vältyttiin ilmapommitusten kuolonuhreilta. Lähes 90 000 ihmistä eli kolmannes Helsingin asukkaista jätti kaupungin ensimmäisinä sotapäivinä.

Ennen sodan syttymistä radiossa oli useaan otteeseen painotettu, että hälytyssireenien soidessa ei olisi leikki kyseessä.

”Useimmilla kaupunkilaisilla neuvot ja opetukset olivat menneet toisesta korvasta sisään ja tulleet vielä vikkelämmin toisesta ulos. Radiota ei myöskään ollut joka talossa, hyvä jos edes joka toisessa”, Raevuori kertoo.

Ihmiset suojautuivat, miten parhaiten keksivät. Esimerkiksi suuri joukko Vallilan ja lähiseutujen väkeä suojautui nelisen kilometriä pitkään likaviemäriin, missä putkien päällä pidettiin lyhtyjä ja vesitonkkia sekä peltimukeja.

Naisten uhrit

Sodan syttymispäivänä punakoneiden pommikylvön sai päällensä myös Viipuri. Se oli Suomen toiseksi suurin kaupunki ja Helsingin ohella Suomen kansainvälisin kulttuurikaupunki. Myös Viipurissa hälytyssireenien ääni kouraisi kaupunkilaisten sisuksia aamuyhdeksän aikaan.

”Viipurilaiset eivät tahtoneet millään uskoa, että sota on syttynyt. Punaisenlähteentorilla operoineella poliisilla oli täysi työ saada tori tyhjäksi kauppiaista ja ostajista”, Raevuori kertoo.

Viipurin Papulan kaupunginosassa asuva perheenäiti Elsa Pekkarinen oli menossa keittiöön, kun jysähti. Perheen ainoa lapsi, tuolloin kaksivuotias Ritva, sai myöhemmin kuulla äidiltään, että oli lentänyt ilmanpaineesta huoneen toiseen nurkkaan yhdessä Singer-ompelukoneen jalkaosan kanssa.

”Äiti haavoittui selkään osuneesta kolmikulmaisesta lasinkappaleesta ja menetti tajuntansa. Minulla oli kuulemma silmät täynnä lasinmuruja. Lääkäri piti näön säilymistä ihmeenä”, Ritva Pekkarinen muisteli.

Yhdeksän kaupunkilaista menehtyi. Yhtä lukuun ottamatta he olivat kodeissaan aamuaskareilla olleita naisia.

Paniikki sai Viipurissa vallan. Seuraavan illan ja yön aikana tuhannet ja taas tuhannet pakenevat kaupunkilaiset joutuivat todistamaan, miten taakse jäi kaupungin tulipalojen maalaama verenpunainen taivaanranta. Monet pakenivat jalan.

”Kun ei autoja ole tarpeeksi, ja hevoskyyti on jo melkein tuntematon käsite, turvaudutaan potkukelkkoihin, polkupyöriin ja omiin raajoihin”, muisteli talvisodan aikana 12-vuotias Olavi Salminen myöhemmin.

Vihollinen väijyi Virossa

Helsingin pommittaminen oli Neuvostoliitolle vaarallinen valinta, sillä viholliselle oli käynyt selväksi, että Suomen pääkaupunkia puolustava raskas ilmatorjunta ampui tarkasti ja hanakasti. Neuvostoliiton asevoimien johto mahdollisesti myös arvioi, että raunioksi pommitetusta pääkaupungista ei olisi iloa, kun puna-armeija sen kuitenkin valloittaisi.

Neuvostoliiton näkökulmasta pommitusten yksi tärkeimmistä maalitauluista oli Mikkeli. Mikkelissä toimi Suomen armeijan Päämaja, jossa myös marsalkka Mannerheim majaili joulu–tammikuussa 1939–1940.

Kun Mikkeliä pommitettiin ensimmäisen kerran loppiaisaattona 1940, Mannerheim pysytteli Päämajaksi muutetun kansakoulurakennuksen kellarissa.

Mikkelissä menehtyi neljän pommituspäivän aikana 64 henkilöä. Monien muiden kaupunkien tapaan suuria kuolonmääriä Mikkelissä selittää ilmapuolustuksen materiaalinen heiveröisyys.

Pommimäärillä mitaten nykyisistä Suomen kaupungeista eniten iskuja sai Turku. Tähän oli syynä ennen kaikkea Turun satama, josta oli suora yhteys Ruotsiin. Sitä kautta kulki muun muassa aseita ja muita hyödykkeitä.

Niin ikään läntinen satamayhteys selittää Porin, Rauman ja Vaasan pommituksia.

Antero Raevuoren kirja tuo aivan uutta tietoa siitä, että suurin osa Suomea pommittaneista koneista lähti liikkeelle Virosta. Neuvostoliitto oli saanut syksyllä 1939 sovittua Viron kanssa, että he voivat perustaa lentotukikohtia maan pohjoisosiin.

”Neuvostoliitto ei ollut Viroa valloittanut, mutta virolaisten oli käytännössä pakko ilmoittaa, että ”sopii”. Esimerkiksi Turkuun oli Virosta käsin vain puolen tunnin lentomatka”, Raevuori selvittää.

Uutta tietoa kirjassa on myös se, että että Pohjois-Suomessa operoi ruotsalainen vapaaehtoinen lentolaivue F19. Sillä oli tärkeimmät tukikohdat Rovaniemellä ja Kemissä. Suomella itsellään oli hädin tuskin lainkaan puolustavia hävittäjäkoneita Pohjois-Suomessa.

”Ruotsalaiset onnistuivat olemaan ilmassa sen verran nopeasti, että Neuvostoliitto ei päässyt kovin paljon pommittamaan pohjoisimpia kaupunkeja. Esimerkiksi Oulu säästyi pommituksilta kohtalaisen hyvin.”

Suomen talvisodan aikaisista kaupungeista ainoastaan Kemi, Tornio ja Raahe säästyivät pommituksilta.

Molotovin sää

Talvisodan pommituksissa menehtyi noin tuhat siviiliä. Vaikeasti tai lievästi haavoittuneita oli parituhatta. Raevuori huomauttaa, että on mahdotonta esittää edes summittaisia lukuja niistä siviileistä, joille pommitukset tai niiden pelko aiheuttivat pitkäaikaisiakin psyykkisiä traumoja.

”He olivat lähes yksinomaan kotirintaman naisia, lapsia ja vanhuksia. Kirkas talvipäivä eli pommituslennot parhaiten mahdollistava niin sanottu Molotovin sää merkitsi aina ilmasta tulevaa uhkaa eritoten suuremmissa asutuskeskuksissa.”

Vuonna 1940 julkaistun Sosiaalisen Aikakauskirjan perusteella talvisodassa rakennuksia, pääosin puutaloja, tuhoutui kokonaan 719.

Sosiaalisen Aikakauskirjan tilastoista puuttuvat rauhanteossa Neuvostoliitolle kokonaan luovutetut kaupungit Viipuri, Sortavala, Käkisalmi kuin myös vuokralle luovutettu Hanko, koska näiden tuhoja ei luonnollisista syistä voitu todentaa.

X