Viron valinta 1939

Jaa kaverilleTilaa Seura
Viron oli maksettava kova hinta konfliktin välttämisestä Neuvostoliiton kanssa. Kuva: Colourbox.

Liitos oli suurta poliittista teatteria, ja se onnistui Stalinilta ja hänen apureiltaan kympin arvoisesti. Laukaustakaan ampumatta hän liitti kolme itsenäistä, suvereenia valtiota Neuvostoliittoon ja sulautti niiden omat puolustusvoimat osaksi puna-armeijaa. Sitä voi jo pitää politiikan mestarinäytteenä. Ainoa häirikkö – Stalinin kannalta – tällä suunnalla oli Suomi, joka ei hyväksynyt hänen järjestelyjään.

Stalin käytti lähes nerokkaasti hyväkseen Baltian-maitten sisäistä heikkoutta. Kysymyksessä vuonna 1939 EI ollut kolmen pienen demokratian, vaan kolmen pienen diktatuurin kohtalo. Harkitusti hän aloitti neuvottelut Virosta, jonka asema Suomenlahtea ajatellen oli strategisesti merkittävin. Hän saattoi myös luottaa siihen, että sen johto oli taipuvaisin esitettyyn yhteistyöhön.

Tästä oli ollut jo samana ja edellisenä vuonna merkkejä. Presidentti Konstantin Pätsin ja ylipäällikkö, kenraali Laidonerin ”latinalaisamerikkalainen” diktatuurihallinto oli yrittänyt taiteilla Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välillä. Molemmat johtohenkilöt olivat julkisissa puheissaan kyllä aina heinäkuuhun –39 saakka uhonneet Viron kansan taistelevan viimeiseen mieheen ja veripisaraan saakka, vaikka yksinkin jätettynä.

Tämä osoittautui kuitenkin pelkäksi sanahelinäksi, sillä tilanteen kiristyessä elokuun 23. päivä Saksan ja Neuvostoliiton solmittua ns. Molotovin–Ribbentropin sopimuksen, Viron valtiojohdolla ei ollut vähäisintäkään ajatusta puolustaa valtiollista koskemattomuuttaan asein. Latvia ja Liettua sentään suorittivat liikekannallepanon, mutta siihen Viro ei ryhtynyt. Myös Suomi alkoi kutsua miehiä aseisiin heti sopimuksen tultua julkisuuteen. Salaisesta lisäprotokollasta Viron valtiojohtoa sai vihiä jo muutaman päivän kuluttua.

Varsinkin Virossa jotkut piirit haluavat pitää elossa legendaa siitä, että ”kyllä Viro olisi noussut vastarintaan, mutta kun Suomi ei raukkamaisesti auttanut!” Suomi siis jätti veljeskansansa pulaan hädän hetkellä. Erityisen syylliseksi on havaittu Cajanderin hallituksen ulkoministeri Eljas Erkko, joka ei ottanut Viron lähettilästä Mölleriä vastaan, koska ”hänen tätinsä oli sairastunut flunssaan”.

Siis Erkon tädin nuhakuume ratkaisi Viron valtion ja kansan kohtalon viideksi kymmeneksi vuodeksi eteenpäin!

Ei se nyt todellisuudessa mennyt näin, sillä Viron valtiojohto pidättäytyi visusti esittämästä minkäänlaisia avunpyyntöjä Suomelle, liittolaiselleen Latvialle, Kansainliitolle tai ylipäätään mihinkään suuntaan. Viron valtiojohto ei kerta kaikkiaan halunnut ulkomaista apua, sillä se halusi järjestää suhteensa Neuvostoliittoon kahdenvälisesti. Tarkoitus ei myöskään ollut pitkittää ja viivyttää Moskovassa käytäviä neuvotteluja, vaan päästä sopimukseen niin nopeasti kuin se suinkin oli mahdollista.

Päts ja ilmeisesti hänen painostuksestaan myös Laidoner halusivat kaikin mahdollisin keinoin estää sodan ja minkään muun konfliktin syntymisen Viron ja Neuvostoliiton välille. Kyllä he tajusivat sen, että tästä oli maksettava tietty hinta. Ja se hinta oli osittainen luopuminen Viron valtiollisesta suvereniteetista ja itsenäisyydestä.

Kysymyksessä oli siten suuri periaatteellinen ratkaisu, joka oli aivan päinvastainen kuin Suomen kansan valitsema. Mutta eihän Virossa kansalta mitään kysytty, maa oli tiukan sensuurin kourissa hallittu diktatuuri, jonne pelkästään Helsingin Sanomien tuominen oli kielletty. Oma lehdistö oli täysin Pätsin-Laidonerin kynsissä. Jos virolaisilta itseltään olisi kysytty, he luultavasti valtaosaltaan olisivat kannattaneet vastarintaan ryhtymistä.

Talvisodan sytyttyä ja suomalaisten joukkojen taistellessa ensimmäistä suurta voittoaan Tolvajärvellä nosteli kenraali Laidoner yhteistyön maljoja Kremlissä Stalinin ja marsalkka Voroshilovin kanssa. Stalinin kornia huumoria osoittaa, että hän nosti maljan myös ”Suomen kansalle”. Ilmeisesti hän sisimmässään kuitenkin kunnioitti enemmän suomalaisten sitkeyttä kuin Viron valtiojohdon lähes kuvottavia piirteitä saanutta nöyristelyä. Vielä tammikuussa 1940 Laidoner totesi upseerikunnalle pitämässään puheessa, että ”suomalaiset saattavat olla hyviä sotilaita, mutta he ovat typeriä poliitikkoja”. Elihän Viro vielä viisi kuukautta kuherruskuukausiaan Neuvostoliiton kanssa, kunnes totuuden hetki koitti kesäkuun puolivälissä 1940.

On hyvä muistaa, että kaikki Neuvostoliiton miehitystoimet tapahtuivat ”laillisesti” ja yhteisymmärryksessä presidentti Pätsin ja ylipäällikkö Laidonerin kanssa – ja laukaustakaan ei ammuttu.

X