Reportaasi: Hannu Lanki, 75, pyytää nahkiaisia Kymenlaakson vesillä: ”Mikään ei maistu paremmalta kuin suoraan uunista otettu nahkiainen” 

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Kotkalainen, kokenut nahkiaisten­pyytäjä, 75-vuotias Hannu Lanki silmäilee saalista. Nahkiainen on ihan hyvän kokoinen syötäväksi.  © Juha Metso
Kotkalainen, kokenut nahkiaisten­pyytäjä, 75-vuotias Hannu Lanki silmäilee saalista. Nahkiainen on ihan hyvän kokoinen syötäväksi. © Juha Metso
Nahkiaisen kohtalona on kutea ja kuolla. Syksyllä jokeen noustessaan nahkiainen voi kuitenkin päätyä myös pyydykseen ja makupalaksi herkuttelijoiden lautasille.

Rysä ryskyy veneen laitaan. Lännestä käyvä puhuri nostaa Loviisan Ahvenkosken lahden laineille. Vettä pärskyy pisaroina veneeseen. Etäämpänä ulapalla kiitää vaahtopäitä.

Kotkalainen nahkiaistenpyytäjä Hannu Lanki nostaa puolitoista metriä korkean, nailonlangasta punotun rysän suun veneen keulaan. Loviisalainen kalastaja Ben Henriksson alkaa kaivaa saalista haavilla rysän uumenista sammioon.

Ensin nousee pieniä kaloja. Salakat sätkivät, lahnanparttien ja särkien pyrstöt käyvät, ahventen selkäevät nousevat pystyyn.

Ensimmäinen sammioon solahtanut nahkiainen alkaa kiemurrella kalojen päällä. Nahkiainen takertuu imusuullaan sammion reunaan, roikkuu hetken ja vajoaa taas kalojen sekaan pyörimään.

Kymijoen läntisimmän haaran suistossa sijaitsee Ahvenkosken lahti. Sen kolmesta neljään metriä syvät rantavedet tiedetään otollisiksi nahkiaisapajiksi. Henriksson on pyydystänyt samoilta vesiltä nahkiaisia jo aikoinaan kalastajaisänsä Bo Henrikssonin kanssa. Tänä syksynä saalis on kuitenkin jäänyt totuttua vähäisemmäksi.

Haavi käy taas rysässä ja toinen nahkiainen putoaa sammioon. Se kiemurtelee hetken ja pysähtyy sitten lajitoverinsa viereen.

Nahkiainen alkaa kietoutua nahkiaisen ympärille.

Hannu Langin ja Ben Henrikssonin vene halkoo Ahvenkosken aaltoja matkalla kokemaan nahkiaisrysää. © Juha Metso

Hannu Langin ja Ben Henrikssonin vene halkoo Ahvenkosken aaltoja matkalla kokemaan nahkiaisrysää. © Juha Metso

Puolitoista metriä korkea nahkiaisrysä nousee pinnan alta paljastamaan sisältönsä. © Juha Metso

Puolitoista metriä korkea nahkiaisrysä nousee pinnan alta paljastamaan sisältönsä. © Juha Metso

Mahtisaalis pajumerroilla

Palataan vielä alkuun, Ahvenkosken rannalle. Pyyntiin ei mennä suinpäin, ensin suunnitellaan kaislikon suojissa, missä tuuli ei nosta laineita. Harmaat pilvet roikkuvat alhaalla ja tihuttaa hieman. Usva leijuu ulapan yllä.

Rantakivetyksellä seisovat rivissä Ben Henrikssonin Virosta tilaamat, muovista valmistetut nahkiaismerrat.

”Katsotaan rysällä, miten nahkiainen käy pyydykseen. Jos nahkiaisia nousee hyvin, viedään merratkin veteen”, Henriksson sanoo.

75-vuotias Hannu Lanki muistaa tavanneensa nykyään 54-vuotiaan Henrikssonin ensimmäisen kerran nahkiaisten pyynnin yhteydessä jo yli puoli vuosisataa sitten.

”Pojalla oli kurahousut jalassa ja nahkiainen suussa”, Lanki naurahtaa.

Hän on kalastanut nahkiaisia Kymijoen Langinkosken haarasta jo yli 50 vuoden ajan. Lanki kertoo, että hän pyydysti Kymijoen tulviessa vuonna 1974 perinteisillä pajumerroilla yhden yön aikana tuhansia nahkiaisia, joita sitten rahdattiin peräkärryillä Kotkasta Loviisaan pakastettavaksi.

Tänä syksynä Langinkosken suistoon on kuitenkin Langin mukaan edes turha lähteä pyydystämään nahkiaisia.

”Nahkiainen nousee joen reunoja myöten ylös. Langinkosken haarassa on kuitenkin niin vähän vettä, että siitä kävelisi yli. Ei nahkiainen ui niin kuivaan jokeen.”

Ben Henriksson ja Hannu Lanki kokevat nahkiaisrysän eli katsovat saaliin, mikä on oma taitonsa keikkuvassa veneessä. © Juha Metso

Ben Henriksson ja Hannu Lanki kokevat nahkiaisrysän eli katsovat saaliin, mikä on oma taitonsa keikkuvassa veneessä.
© Juha Metso

Lymyilevät likomadot

Nahkiainen kutee joessa touko-kesäkuussa. Kudusta kuoriutuvaa ruskeaa toukkaa kutsutaan likomadoksi, joka elää joessa jopa kuudesta seitsemään vuotta. Ravinnokseen pohjasedimenttiin kaivautunut, silmätön likomato hamuaa levää ja bakteereja.

Viimeisenä kesänään joessa likomato käy läpi metamorfoosin, jolloin sille kehittyy silmät ja kiduspussit ja sen väri muuttuu ruskeasta harmaaksi.

Likomadosta kasvaa reilun kymmenen sentin pituinen nahkiainen, joka viettää joessa vielä yhden talven ennen kuin vaeltaa kevättulvan mukana merelle.

Hannu Lanki muistelee, että takavuosina nahkiaiset olivat nakertaneet paloja lohisiiman koukkuihin jääneistä lohista. Lanki on myös saanut saaliiksi kaloja, joiden kyljessä on riippunut nahkiainen.

Suomalaisia kalalajeja ja vesistöjä esittelevän Kotka Maretariumin toimitusjohtaja Sari Saukkonen kertoo, että nahkiainen imee imusuullaan kaloista ruumiinnesteitä ja verta ja raastaa sarveishampaillaan ja terävällä kielellään kalojen ihoa ja lihaksia.

”Merivaelluksensa aluksi nahkiainen syö enimmäkseen raatoja, mutta kasvaessaan ja voimistuessaan se siirtyy yhä enemmän syömään eläviä kaloja.”

Poikasten tuoksua?

Ben Henrikssonin ohjaama vene hyppii ja jytisee aallokossa. Meri on yhtä harmaa kuin sen päällä raskaina roikkuvat pilvet. Kevyt sade ripsahtelee sadetakkiin. Pisarat pirskovat veneen pohjalla läikehtivää vettä.

Yhä korkeampien aaltojen alla pitäisi nahkiaisten olla nyt matkalla kohti Kymijoen läntisimmän haaran suuta.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Riku Rinnevalli kertoo, että lohikaloista poiketen nahkiaiset eivät hakeudu kudulle syntymävesistöönsä, vaan nahkiaiset nousevat mereltä lähimpään, sopivaksi katsomaansa jokeen.

”Joessa täytyy olla nahkiaiselle sopiva virtaus. Kutujoista oletetaan myös erittyvän nahkiaisten poikasten tuoksua, mikä olisi merkki siitä, että joessa on otolliset olosuhteet kudulle”, Rinnevalli sanoo.

Henriksson on tuonut jo edellisenä iltana rysän veteen. Pari päivää aiemmin pyytämänsä parikymmentä nahkiaista hän on säilönyt pakastimeen.

Haavi käy rysässä ja taas sammioon ryöpsähtää pieniä kaloja, joiden seassa kiemurtelee muutama nahkiainen. Liian vähän, merrat jäävät maihin.

Henriksson ottaa yhden nahkiaisista käteensä. Nahkiainen tarttuu imusuullaan Henrikssonin hansikkaaseen ja riippuu hetken suorana ilmassa, kunnes imusuun ote irtoaa ja nahkiainen putoaa sammioon.

Nahkiainen pääsylippuna

Matkalla rantaan vene taas jytisee ja keinuu. Sade on tauonnut, mutta sadetakilla ripisee ja veneen pohjan lammikko laajenee. Aalloista pärskyy pisaroita veneen laitojen yli.

Hannu Lanki kertoo, että joskus 1960-luvulla hänen kaverinsa otti koulumatkalle evääksi nahkiaisia.

”Siihen aikaan busseissa oli vielä rahastajat. Kun rahastaja alkoi lähestyä, kaveri laittoi nahkiaisen suuhunsa. Rahastaja säikähti, kääntyi ympäri ja me saimme ilmaisen matkan.”

Jytinä ja keinunta lakkaavat, kun vene lipuu kaislikon keskelle avattuun väylään. Henriksson nostaa sammion laiturille ja alkaa nostella nahkiaisia kalojen joukosta mustaan ämpäriin.

Yön yli meressä olleen rysän saalis on vaatimattomasti kymmenkunta nahkiaista. Lanki otaksuu, että syksyn etenemisen myötä saalismäärät nousevat, mutta hyvää nahkiaissyksyä ei Langin mukaan ole enää tiedossa.

Nahkiaisten pyyntikausi jatkuu aina ensilumeen saakka.

”Jään alla voi kuhista vielä nahkiaisia mustanaan, mutta ensimmäisten pyryjen jälkeen ne katoavat”, Lanki kertoo.

Merestä myllyyn

Suomessa nahkiainen kutee aina Kymijoelta Tornionjoelle saakka. Tutkija Riku Rinnevalli kertoo, että maamme nahkiaiskannat ovat ainakin saalismäärien perusteella laskeneet roimasti viimeisten 50 vuoden aikana.

”1970-luvulla meillä pyydettiin jopa kolme miljoonaa nahkiaista, kun nykyinen pyyntimäärä jää noin miljoonaan. Nahkiai­nen on nykyään uhanalaisuusluokitukseltaan silmällä pidettävä laji, ja se on rauhoitettu huhtikuun alusta elokuun puoleen väliin saakka.”

Rinnevallin mukaan nahkiaisten väheneminen johtuu hyvin pitkälti siitä, että nahkiaiset eivät jokeen noustessaan pääse vesivoimaloiden ohi kutupaikoilleen.

Nahkiaiskantoja on ylläpidetty istutuksilla ja siirtämällä nahkiaisia patojen ohi ylemmäs jokiin. Rinnevalli kertoo, että nahkiaisten on miltei mahdotonta päästä kiipeämään lohille rakennettuja kalaportaita.

”Tehokkaimmin nahkiaista voitaisiin tukea siten, että sille rakennettaisiin omia luon­nonmukaisia ohitusuria patojen viereen.”

Rannasta savustamolle saavuttaessa Ben Henriksson kiiruhtaa viemään saaliiksi saadut nahkiaiset myllyyn, missä ne sekoittuvat suolavedessä muutaman tunnin ajan.

”Kun seos alkaa muistuttaa punertavaa marjapuuroa, nahkiaiset ovat valmiita pestäviksi”, Hannu Lanki kertoo.

”Koko erää pestään lämpimällä vedellä niin pitkään, että seoksen väri kirkastuu, jonka jälkeen nahkiaiset ovat valmiita uuniin tai pakastettaviksi.”

Suolamyllyssä käytetyt nahkiaiset kypsyvät uunin ritilällä. © Juha Metso

Suolamyllyssä käytetyt nahkiaiset kypsyvät uunin ritilällä. © Juha Metso

Valmis syötäväksi

Nahkiainen on ainoa Suomen vesistöissä elävä eläin, joka ei ole kala, vaan se kuuluu ympyräsuisten selkärankaisten ryhmään.

Vaikka pehmeäluisesta nahkiaisesta ei ole jäänyt fossiileja tutkijoiden käyttöön, nahkiaisten oletetaan eläneen miltei nykyisen kaltaisena maapallolla jo miljoonien vuosien ajan.

Suomen vesille harhautuu ajoittain Pohjois-Atlantilla ja harvalukuisena Itämeressä eläviä, suuria merinahkiaisia. Pikkunahkiainen taas on tavallista pienempi nahkiainen, joka elää koko elämänsä joessa.

”Pikkunahkiainen on evoluution myötä kehittynyt nahkiaisen sisarlaji. Nahkiaiset ja pikkunahkiaiset pystyvät myös lisääntymään keskenään”, tutkija Riku Rinnevalli kertoo.

Kun Ben Henrikssonin edellisenä päivänä rysästä pyytämät nahkiaiset ovat paistuneet uunin digitaalinäytön mukaan uunin 150 asteen lämmössä 17 minuuttia, nahkiaiset ovat kypsiä.

Suuren uunin ovesta nousee ensin sankka höyry. Ritilöillä tirisevät, tummuneet nahkiaiset tuoksuvat suolalle ja kalalle.

Omasta rasvastaan kiiltävä nahkiainen on liukas ja kuuma. Kummankin silmän takana olevat seitsemän hengitysaukkoa ovat turvonneet uunissa umpeen.

Nahkiainen on valmis syötäväksi.

Nahkiaisen silmän takana on seitsemän hengitysaukkoa. © Juha Metso 

Nahkiaisen silmän takana on seitsemän hengitysaukkoa. © Juha Metso 

Täytetty tehtävä

Nahkiainen napsahtaa, kun Hannu Lanki taittaa siltä pään poikki. Pää jää ritilälle ja Lanki haukkaa nahkiaisen kaulasta ensimmäisen palan.

Vanha nahkiaisenpyytäjä mussuttaa hetken ja nielaisee.

Langin ahavoituneille kasvoille nousee hymy.

”Mikään ei maistu paremmalta kuin syksyn ensimmäinen, suoraan uunista otettu nahkiainen”, hän sanoo.

Nahkiaista ei tarvitse perata, sillä sen suoli ja vatsa ovat surkastuneet miltei olemattomiin, koska nahkiainen lopettaa kudulle valmistautuessaan syömisen. Talven yli paastottuaan nahkiainen laskee mätinsä tai maitinsa lajitoveriensa tavoin kutupesään.

Sen jälkeen nahkiaisen tehtävä on täytetty.

Kutunsa jälkeen nahkiainen kuolee.

Ben Henrikssonin savustamon uuniin päätyneet nahkiaiset eivät koskaan ehtineet kutemaan, mutta Lanki sanoo, että nekin täyttävät tietynlaisen tehtävän.

Hän ja Henriksson ottavat ritilältä toiset tirisevät ja höyryävät nahkiaiset.

Hannu Lanki ja Ben Henriksson ottavat ritilältä maistiaisiksi uunilämpimät nahkiaiset. © Juha Metso

Hannu Lanki ja Ben Henriksson ottavat ritilältä maistiaisiksi uunilämpimät nahkiaiset. © Juha Metso

Lue myös: Reportaasi Päijänteeltä – Jorma Kääpä ja Karoliina-tytär jatkavat kalastajasuvun arkea: ”Kalalla on nyt nostetta sen terveysvaikutusten ansioista”

X