Taitelijakoti Lallukka on haluttu asuinpaikka – Näin siellä arki soljuu uomassaan

Kun Apollonkatu 13:ssa sijaitsevaa kerrostaloa katsoo Apollonkadun puolelta, se muistuttaa tavallista etutöölöläistä kerrostaloa. Jos sitä katsoo Hesperiankadun puolelta, tajuaa nopeasti kyseessä olevan astetta erikoisempi talo. Suuret ikkunat paljastavat, erityisesti iltahämärässä, taiteilija-ateljeita.

Lallukka on toiminut taiteilijoiden kotina jo 90 vuotta. Menestynyt liikemies Juho Lallukka perusti Taiteilijakoti-säätiön yhdessä vaimonsa Marian kanssa. Lallukat halusivat, että valtaosa lapsettoman pariskunnan omaisuudesta menee Helsinkiin avattavan taiteilijakodin perustamiseen ja ylläpitämiseen.

Sisään käydään Apollonkadun puolelta. Kun oven aukaisee, voimakkaat sinisen sävyt toivottavat vierailijan tervetulleeksi. Ilmoitustaululla on keskimääräistä enemmän lappuja: elävän mallin piirtäminen alkaa, kevättalkoiden aikataulut, tietoa harjoitusstudiosta, sekä juhlasalin varauslista: jokainen lallukkalainen saa varata sunnuntaisin juhlasalin omia esityksiään tai tapahtumiaan varten.

Asukkaiden sukunimet herättävät muistoja koetuista taide-elämyksistä. Lavonen, Vierikko, Cavén. Rappuja on viisi, huoneistoja 56. Peremmälle aulaan astuessa kohtaa taidemesenaatit silmästä silmään: Juhon ja Marian rintakuvat on asetettu parhaalle paikalle.

Funkis on säilynyt käytävillä, lampuissa, ovenkarmeissa ja jopa raput ilmaisevissa kirjaimissa niin hyvin, että astelu Lallukan käytävillä tuntuu aikamatkalta. Illuusion rikkoo vain koiranulkoiluttajan pukeutuminen. Muuten käytävillä on puolenpäivän aikaan hiljaista.

Lallukan arkkitehtuuri saa kiitosta sen asukkailta. Sen henki on pysynyt samana, kuin 90 vuotta sitten. © Tommi Tuomi

”Ei voi jäädä lillumaan Lallukkaan”

Toisessa kerroksessa säveltaiteilija Iiro Rantala ja näyttämötaiteilija Lotta Kuusisto toivottavat vierailijan tervetulleeksi kotiinsa. Siihen on syytä tottua, sillä pariskunta on suunnitellut kotikonserttien järjestämistä. Moni haluaa tilata Iiron esiintymään omille merkkipäivilleen, mutta käytännön järjestelyt eivät aina muualla toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Muusikon työhuone on täynnä akustiikkalevyjä, jotka estävät Faziolin sointujen kaiun. Naapurit kyllä kuulevat maailmallakin kiertävän pianistin harjoitus- ja sävellysprosesseja, mutta kanssataiteilijat ymmärtävät toisiaan. Iiro uskoo, että tämä on Suomen ainoa kerrostalo, jossa naapurit eivät valita pianonsoitosta.

Lotta Kuusisto ja Iiro Rantala kotonaan Lallukassa.

Se oli pianistille yksi ratkaisevista tekijöistä muuttaa Lallukkaan. Talossa soi, mutta ei öisin. Iiro ei kuuntele musiikkia koskaan, koska haluaa jättää tilaa omalle sävellystyölleen. Hän istuu joko hiljaisuudessa tai kuuntelee podcasteja. Lotta kuuntelee joskus vinyylejään. Iiro sanoo, että päässä soi koko ajan.

Pariskunta muutti Lallukkaan elokuussa 2015, kun peruskorjaus valmistui. Asunnot on jaettu taidealan mukaan: tietyt kuuluvat säveltaiteilijoille, toiset kuvataiteilijoille, kolmannet kuvanveistäjille ja loput näyttämötaiteilijoille. Iiro ja Lotta asuvat säveltaiteilijan asunnossa.

Lallukka on niin haluttu asuinpaikka, että seuraava pysäkki on yleensä hautausmaa. Tosin, taiteilijoiden puolisoille on eri säännöt.

”Tämä myönnettiin minulle. Jos kuolen, niin perhe joutuu tietyn ajan päästä pois. Ei voi jäädä lillumaan Lallukkaan”, Iiro kertoo.

Lotta sanoo, että on myös poikkeuksia: jollekin pariskunnalle asunto on myönnetty yhteiseksi, mutta silloin heidän täytyy olla saman alan ihmisiä. Hän ja Iiro edustavat eri lajia, joten edes hän näyttelijänä ei saisi jäädä.

”Se saattaa kuulostaa karulta, mutta kun sitä vähän miettii, se on oikeastaan ihan oikein. Muutenhan saattaisi käydä niin, että jos olisin insinööri ja Iiron kuollessa menisin uudestaan naimisiin toisen insinöörin kanssa, niin eihän tässä talossa olisi lopulta enää yhtään taiteilijaa”, Lotta perustelee.

”Tämä on minun henkivakuutukseni. Omat perheenjäsenet eivät murhaa Lallukassa, se on harvinaisempaa täällä”, Iiro veistelee.

”Niin, olen ollut hirveän kiltti ja myötämielinen tässä viimeiset vuodet”, Lotta sanoo.

Iiro ja Lotta ovat sisustaneet kotiaan Lallukan taiteilijoiden töillä. Kuvassa Inka Niemisen seinäreliefi ja Tommi Toijan veistos. © Tommi Tuomi

Ovet ja ikkunat auki

Lallukassa on eri kokoisia asuntoja, toiset ovat pieniä ja jotkut isompia. Iirolla ja Lotalla kävi tuuri, he saivat perheineen ison asunnon. Yhtä asuntoa yritettiin joskus jakaa kahteen, mutta Museovirasto oli eri mieltä. Vaikka muuttaessa asuntoa ei voi valita, talon asukkaat saavat vaihdella niitä keskenään – kunhan alan sisällä pysytään.

Aikataulujensa vuoksi Iiro ja Lotta eivät ole kyenneet osallistumaan talon järjestämiin tapahtumiin, kuten taideretkille, mutta ovat ottaneet missiokseen talon avaamisen. He näkevät, että Lallukka voisi olla useimminkin ”tapahtumatalo”.

Pariskunta kuuluu talon aktiivisimpiin tapahtuman järjestäjiin. He ovat valmistaneet seitsemän asuinvuotensa aikana esimerkiksi pihakonsertteja. Vaikka asukkaat maksavat vuokraa, Lotta ja Iiro kokevat, että Lallukassa asuminen on kuin lahjana saatu. Siksi he haluavat kantaa kortensa kekoon ja avata taloa mahdollisuuksien mukaan myös ulkopuolisille. Esimerkiksi konsertteihin yleisö on voinut ostaa lippuja.

Iiro ja Lotta muistelevat espressokuppien ääressä ensikosketuksiaan Lallukkaan. Iiro muistaa Irmeli Niemen hautajaiskaronkan. Iiron suunnitteli ohjelman Teoston 75-vuotisjuhliin, jotka järjestettiin Lallukka-salissa.

”Muistan, kuinka Vesa Vierikko tuli saunasta ovella vastaan. Vau.”

Lotta kuuli lapsena aina tarinoita Lallukasta. Hän piti sitä itsestäänselvyytenä – jossain on se Lallukka, jossa asuu kauheasti taiteilijoita. Opiskelijavuosina hän istui usein Elitessä ja näki talon asukkaita. Näyttelijä Elvi Saarnio kutsui opiskelijoita usein jatkoille.

Lotta ja Iiro eivät enää käy usein ravintoloissa, mutta tilanne oli toinen, kun he olivat nuoria. Elite oli tärkeä paikka 90-luvun nuorille taiteilijoille. Osa ”Töölön Bermudan kolmiota”, jonka muodostivat Eliten lisäksi KuuKuu ja Manala. Perusiltana kaikki kolme käytiin läpi.

Lotan siskonmies asui naapurustossa lapsena. Hän oli kertonut, kuinka he viihdyttivät kavereittensa kanssa itseään tulemalla vastapäiseen puistoon kuuntelemaan, kuinka Tauno Palo ja Kirsti Ortola huusivat toisilleen ikkuna auki. Se oli lapsille suurta viihdettä.

Lotta Kuusisto ja Iiro Rantala ovat asuneet Lallukassa jo seitsemän vuotta. Eivätkä ole katuneet. © Tommi Tuomi

Työnteko on suuri nautinto

Näihin aikoihin pariskunta valmistaa yleensä lounaan, elleivät päätä syödä ulkona. Työtä tehdään yleensä iltaan asti. Kun työt ovat kotona, vapaa-ajan erottaminen voi olla monelle hankalaa. Iiro ja Lotta eivät kuitenkaan koe sitä niin.

”Se on varmaan tyyppikysymys. Kun ei koe työntekoa muutenkaan taakkana, se on suuri nautinto ja tärkeä osa elämää, ei erillinen asia. Me olemme se työ myös”, Lotta sanoo.

Samalla linoleum-lattialla on ennen heitä harjoiteltu muun muassa sellon soittoa. Seppo Laamasen sellopiikin jäljet tuntuvat tietyissä osissa lattiaa. Mattoja pariskunta ei ole halunnut peittämään asunnon kaunista, historian jälkien peittämää lattiaa.

Seinät on koristeltu pääasiassa talon taiteilijoiden töillä. Muuten Iiro ja Lotta luottavat minimalistiseen sisustukseen. Iiro ei pidä tavarasta, Lotta sanoo olevansa hamsteri.

”Olemme siinä suhteessa erilaisia. Mielelläni säilyttäisin asioita ja katsoisin taaksepäin, mutta Iiro katsoo pelkästään eteenpäin. Kirjat haluan kirjoina, en sähköisinä. Pidän myös vinyyleistä ja niiden kansitaiteesta”, Lotta sanoo.

”Digitaalinen siirtymä on sinussa kesken”, Iiro sanoo.

Ennen lähtöä pariskunta muistuttaa, että on syytä vilkaista Lallukka-salin sisäänkäynnin viereistä rintakuvaa.

”Siellä on ihan helvetin iso järkäle Robert Kajanuksesta. Minua on naurattanut, että ne, ketkä ovat maksaneet ja perustaneet tämän talon, ovat saaneet kohtuullisen kokoiset patsaat. Sitten siellä on kuusi kertaa isompi rintakuva Kajanuksesta. Se on tätä kapellimestarien palvontaa”, Iiro nauraa.

Taidemaalari Arja Jämsä ateljeessaan. Hän jakaa sen puolisonsa Aarne Jämsän kanssa kristillisesti tasan. © Tommi Tuomi

Lallukka sai kokemaan nuoreksi

Ateljeen suurten ikkunoiden edessä on paljon ruukkukasveja. Syyskuussa aloitettu taulujen sarja lepää seiniä vasten. Osa on valmiita, osa vielä keskeneräisiä. Näyttely on vuoden päästä. Ateljee on jaettu kristillisesti tasan, puolet kuuluu taidemaalari Arja Jämsälle ja puolet hänen puolisolleen, kuvanveistäjä Aarne Jämsälle.

Aarne kävi tervehtimässä ovella: hän on sairastunut koronaan ja menee lepäämään. Arja sanoo, että yleensä tähän aikaan päivästä pariskunta on työn touhussa. He ovat asuneet Lallukassa seitsemän vuotta, mutta muuttivat alakerran ateljeesta ylemmäs kolme vuotta sitten.

Ennen heitä ateljeessa on työskennellyt Kari Cavén ja Kain Tapper. Hitsausjäljet näkyvät lattiassa, mutta tulenkäyttö on nykyään kielletty.

Arja tarjoaa juorupullia ja täytettyjä sämpylöitä. Lallukasta on oikopolku karjalaiseen leipomokahvila Hopiaan, josta Jämsät hakevat vieraille tarjoiluja. Myös Juho Lallukka oli karjalainen, Viipurista kotoisin.

Lallukoiden kaikki toiveet eivät nykyajassa enää täyty. Ennen talon asukkaille tarjottiin ruokakin. Monista perinteistä kuitenkin pidetään kiinni, kuten puurojuhlasta ja Juhon syntymäpäivänä järjestettävästä juhla-ateriasta. Silloin talon väki kokoontuu juhlasaliin. Koronan aikana ateriat tuotiin asukkaiden koteihin.

Arja kertoo, että he kävelivät monesti Lallukan ohi 70-luvulla nuorena parina. Silloin hän oli sanonut Aarnelle, että joskus he vielä asuvat täällä. Tervetuloa loppuelämäksi, heille seitsemän vuotta sitten toivotettiin. Nuoruudenmaisemiin muuttaminen sai nuorentumisefektin aikaan myös Jämsissä.

”Yhdelle ihmiselle tämä olisi kallis paikka asua, mutta ei se kahdelle ihmisille ole. Näinhän sen pitikin mennä. Kun on asunut maalla koko ikänsä, niin vanhoilla päivillään saa viettää ja työskennellä parhaissa mahdollisissa olosuhteissa”, rauhallisella ja hiljaisella äänellä puhuva Arja sanoo.

Kuvataiteilijoille mahdollistetaan talossa ideaalit olosuhteet. Aarne menetti maalta muuttaessa työhuoneensa ja työkalunsa – kaiken, minkä oli itselleen tyhjästä luonut. Piirtäminen on kuitenkin auttanut häntä Arjan mukaan sopeutumaan. Isommat kolmiulotteiset teokset syntyivät erikseen vuokratussa työhuoneessa.

Kyseessä on kuitenkin kuvanveistäjän asunto.

”Minulle käy huonosti, jos Aarne kupsahtaa koronaan. Se on hassua, koska tässä ateljeessa on parhaita valoja. Alun perin ajateltiin, että kuvanveistäjät tarvitsevat alimmat asunnot, kuljetuksen ja materiaalin takia.”

Arja Jämsä sanoo, että hänen ja Aarnen ateljeessa on taidemaalarille talon parhaita valoja. Se on nurinkurista, koska kyseessä on kuvanveistäjän asunto. © Tommi Tuomi

Luonnon armoilla, kaupungin keskellä

Jämsät ovat innokkaita seuraihmisiä. Yhteisön merkitys korostui varsinkin pahimpana korona-aikana.

Arja hakeutuu mielellään yllättäviinkin kohtaamisiin, mutta kaikki eivät ole yhtä aktiivisia. Jokaisella on oma tapansa elää, Arja sanoo.

Oheistoiminta jää kuitenkin toissijaiseksi. Arja käyttää maksimaalisen ajan maalaamiseen, eli käytännössä kaiken valoisan ajan. Kun sää pimenee, on aika tehdä jotakin muuta.

”Tärkeintä on se, että saan maalata. Se riittää. Olemme luonnon armoilla, kaupungin keskellä.”

Arja näkee, että kaikki talon taiteilijat kunnioittavat ja ihailevat toisiaan. Koska kaikki ovat taiteen sisällä, naapuria on helpompi ymmärtää. Moni kokee talon onnen kautta. Hän näkee ristiriitaisena, että saa tehdä näin ylellisissä olosuhteissa maalauksia ojista ja rumiksi mielletyistä asioista.

Arja maalaamat ojat ovat kuitenkin kauniita ja värikkäitä. Niistä ei näy rumuus.

Monet talon asukkaista ovat freelancereita, eli heillä ei välttämättä ole kuukausipalkkaa. Kuukausipalkka on kuitenkin teknisesti mahdollinen näyttelijöiden ja muusikoiden parissa. Kuvataiteilijat ovat aina vapaita taiteilijoita, virkoja ei juurikaan ole olemassa.

”Toimeentulo ei ole kirkossa kuulutettu. On eri asia olla kansaneläkkeellä ja Elitessä. Täällä elää hyvin ylellistä elämää, mutta budjetti ei ole etutöölöläisen. Ei se sen kummempaa vaadi, että on tyytyväinen ja onnellinen siitä. Tämä on hyvä paikka olla onnellinen.”

Lallukan juhlasali on ahkerassa käytössä. Siellä vietetään yhteisiä puurojuhlia ja Juho Lallukan syntymäpäivää, mutta myös asukkaiden itse järjestämiä tapahtumia. © Tommi Tuomi

Tunnekuohuista vääriä sävyjä

Haastateltavia yhdistää se, että he sanovat vierailevansa toistensa luona vain harvoin. Arja sanoo, että ateljeet ovat monille taiteilijoille pyhintä tilaa. Hän nauttii työskentelystä hiljaisuudessa, musiikki tai puheohjelmat häiritsevät. Aarne sen sijaan pitää radiota mielellään auki työskennellessään.

Yleensä he tekevät töitä samaan aikaan, joten kompromissi on täytynyt löytää. Aarne on puhelias, ja siksi Arja juttelee miehensä kanssa niitä näitä. Hän yrittää pysyä juuri sen verran mielenkiintoisena, ettei Aarne laittaisi radiota päälle. Puheenaiheet eivät kuitenkaan saa nostaa sykettä.

Arja kertoo maalaavansa rauhallisesti, vailla tunteita. Hän pudottaa värit paikoilleen, kuin palapelin osat. Öljyväreillä maalatessa on oltava tarkkana, koska tunnekuohut voivat aiheuttaa vääriä sävyjä.

Katutason ateljeen ikkunoiden alaosat ovat peitetty, eikä niistä näe ulos. Se oli yksi syy sille, miksi Jämsät halusivat muuttaa ylemmäs. Valo on parempi.

”Siellä huomasin maalaisuuteni, tykkään katsella ulos. Kun kuulen koiran haukuntaa, on pakko mennä ikkunaan ja katsoa minkälainen tyyppi siellä on. Olen alkanut tunnistamaankin niitä jo haukusta, että nyt on se iloinen spanieli.”

Kaikki tervehtivät talossa toisiaan, ja Arjasta tuntuu siltä, että sitä myös tarkoitetaan. Yhden asian hän kuitenkin haluaisi elvyttää. Hän on kuullut tarinoita siitä, kuinka Outi Heiskanen järjesti hevoskastanjoiden kukinnan aikaan Hesperianpuistossa hevoskastanjajuhlat.

Jokainen lallukkalainen osallistuja toi oman pöytänsä ja tuoleja puistoon. Kuka tahansa, myös ohikulkijat, saivat istua pöytään viinille. Se ajatus kuulostaa Arjasta ihanalta.

Kuvanveistäjä Tommi Toija on haalinut taidekirjoja matkoiltaan, mutta myös esineistöä kirpputoreilta ja huutokaupoista. © Tommi Tuomi

Kädet savessa

Kello on neljä iltapäivällä ja kuvanveistäjä Tommi Toijan kädet ovat savessa. Vaikuttavan näköisessä ateljeessa soi aina musiikki tai äänikirja. Tällä hetkellä pianojazz.

Ateljee on täynnä pieniä ja keskisuuria veistoksia kaljusta pikkumiehestä. Kesällä 2024 moni niistä on nähtävillä Helsingin Taidehallissa, jossa hänen näyttelynsä nähdään.

Nurkassa on pieni alttari, jossa on jeesuspatsaiden lisäksi Yoda ja muita popkulttuurihahmoja. Tommi sanoo, että ei tiedä, mihin pitäisi uskoa, joten uskoo varmuuden vuoksi kaikkiin.

Työhuoneetta koristaa iso kirjahyllykompleksi, joka on täynnä taidekirjoja. Sohvaryhmä antaa mahdollisuuden hengähtää ja juoda pannullisen espressoa. Jopa espressopannut ovat muokattu Tommin tyylisiksi: kahvat ja nupit on vaihdettu kaljun pikkumiehen ruumiinosiksi.

Tommin ateljee on yksi Lallukan ikonisimmista, ellei ikonisin. Sen ensimmäinen asukas oli Viktor Jansson perheineen, Tove mukaan lukien. Sen jälkeen asukkaina ovat olleet Ben Renvall ja Laila Pullinen.

”Kun muutti tänne, oli turha sanoa kenellekään naapurille asunnon ja rapun numeroa. Kun sanoi, että Pullisen asuntoon, niin kaikki tiesivät. Täällä astutaan aina edellisen saappaisiin.”

Tommia kiehtoo ajatus siitä, että taiteilijat ennen häntä ovat pohtineet tässä tilassa samoja asioita, kipuilleet samojen epävarmuuksien kanssa kuin hän. Mistä taiteessa on kyse, onko tässä mitään järkeä, ovatko nämä riittävän hyviä.

Talo tuli Tommille tutuksi jo opiskeluaikoina, kun hän toimi Tapperin avustajana. Taiteilija kuvaa itseään erakoksi ja introvertiksi, eikä hän ole jatkuvasti ottamassa kontaktia muihin talon asukkaisiin. Mutta tietoisuus samanhenkisistä ihmisistä ympärillä rauhoittaa. Hän nauttii myös yhteisistä juhlista.

Tommi Toija kuuntelee töitä tehdessään yleensä musiikkia tai äänikirjaa. Musiikkivalinnat vaihtelevat laidasta laitaan. © Tommi Tuomi

Kotonaan, töissä vai vapaalla?

Myös Tommi muutti Lallukkaan peruskorjauksen jälkeen. Silloin ateljee entisöitiin. Vanhasta maailmasta jäi sinne suunniteltu jalkalamppu, pitkät kaapit ja piirustuspöytä. Lallukan sijainti ja arkkitehtuuri on Tommin mieleen.

Se, että työhuone on samassa talossa, on useimmiten hyvä asia. Hän ei erottele työtä ja arkea. Keraamiset veistokset syntyvät pidemmän ajanjakson aikana. Keramiikkaan liittyy monta vaihetta. Pitää antaa kuivua, polttaa ja taas jatkuu.

Hän nauttii työskentelystä ilta- ja yöpainotteisesti, jolloin töitä voi tehdä niin kauan kuin siltä tuntuu ja kävellä viereiseen huoneeseen nukkumaan.

Taiteilija unohtaa sisällä ollessaan, että illalla valojen ollessa päällä, hänen ateljeensa avautuu kuin näyteikkuna ulos. Hyvin harvalla olisi varaa asua täällä vapailla markkinoilla.

Tommi sanoo tekevänsä joka päivä töitä. Ne päivät ovat harvassa, jolloin hän ei tulisi käymään ateljeen puolella ollenkaan. Työteho vaihtelee päivästä ja työmäärästä riippuen. Taiteellista työtä ei kuitenkaan pysty mittaamaan kellokortin kanssa.

”Jos tulen tähän kahville plaraamaan taidekirjaa, olenko silloin töissä vai vapaalla? Saatan istua tässä ja nähdä tuon keskeneräisen työn, se voi jäädä mieleen raksuttamaan. Vaikka en nyt tekisi sille mitään, saatan seuraavalla kerralla tietää, mitä teen. Lasketaanko työksi vain se, kun kädet ovat savessa, vai kaikki muu? Väitän, että se kaikki muu.”

Tommi Toija on muokannut espressopannunsakin mieleisekseen. Espressoa kuluu nelisen pannullista päivässä. © Tommi Tuomi

Kaikki saavat olla omia itsejään

Lallukassa Tommi näkee usein, kuinka joku taiteilija kantaa materiaalia tai taideteoksia sisään ja ulos. Itse hän kantaa kotiinsa savea. Veistokset liikkuvat Someron-työhuoneen ja Helsingin väliä. Isommat teokset valmistuvat maalla, koska esimerkiksi metallitöitä Lallukassa ei pysty tekemään.

Tommi sanoo, että ei tiedä kuinka rentoutuu. Ehkä töiden ohessa, hän pohtii, vaikka välillä ne stressaavatkin. Kahvia hän kutsuu parhaaksi eliksiiriksi siihen, hän juo päivittäin neljä pannua espressoa. Samalla hän kuuntelee musiikkia ja plärää valitsemaansa taidekirjaa.

”Toiset sanovat, että lenkille pitäisi lähteä, mutta en minä jaksa. Jotain kyllä pitäisi alkaa tekemään, tietäen tämän elon rajallisuuden ja ikääkin alkaa tulla. Mutta ei nyt vielä. Kovin pitkäkestoista lenkkiharrastusta ei ole tullut. Toki kaksi havannankoiraa on tässä aika-ajoin, niiden kanssa käyn kävelylenkillä.”

Isojen taidekirjojen kantaminen käy kyllä liikunnasta. Tommi hankkii niitä pääasiassa matkoiltaan. Taidenäyttelyt jäävät elämään kirjoissa. Kerran Tommin piti ostaa Pariisista matkalaukku hankkimilleen kirjoille ja kengille, kun lähti reissuun vain käsimatkatavaroiden kanssa.

Kaikki saavat olla Lallukassa omia itsejään. Tommi on kokenut, että talon asukkaat tukevat toisiaan pyyteettömästi. Kaikki tekevät niin erityylistä taidetta, että hän ei koe kilpailua samoista tilaisuuksistakaan. Tukea voi saada myös konkreettisesti, jos lampunvaihtoa tai nostoapua tarvitaan.

Lallukka on kaikkea muuta, kuin tavallinen kerrostalo. Kun ikkuna on auki, muusikkojen harjoitushuoneesta saattaa kuulua musiikkia. Tavallisessa kerrostalossa ei katsottaisi suopein silmin, jos keramiikkauunista tulee kaasuja, tärpätti ja tinneri haisee tai moottorisaha soi.

”Tämä tuntui heti kodilta. Ei tarvitse lähteä enää minnekään.”

Taiteilijakoti Lallukka näyttää Apollonkadun puolelta aivan tavalliselta etutöölöläiskerrostalolta. © Tommi Tuomi

Lue myös: Naapureista tuli ystävät – Anja Pohjola, 91, ja Eeva-Leena Pokela, 68: ”Meitä yhdistää elämänilo”