Elinor Schildt oli Maurin prinsessa – Viimeisestä sotilaan ja lotan välisestä kirjeestä oli kulunut 60 vuotta, kun yllättävä sattuma johdatti yhteen

Tämän tarinan päähenkilöt ovat Elinor Schildt ja Mauri Ahtosalo. Tai Kärpänenhän Ahtosalon sukunimi oli silloin, kun tarinamme sai alkunsa joulukuussa 1939.

Elettiin talvisodan jäätävää talvea. Isänmaallisuus oli korkealla myös kotirintamalla, mikä tarkoitti muun muassa sitä, että tavaksi tuli lähettää rintamalle kirjeitä ja paketteja myös tuntemattomille sotilaille.

Niinpä Padasjoella, Itä-Hämeessä, Ansion aateliskartanossa rouva Helmi Schildt päätti, että talosta lähetettäisiin joulun lähestyessä paketti rintamalle. Raja-Karjalasta kotoisin olleen kotitalousharjoittelijan Ainon avulla saatiin yhteys luutnantti Pauli Norovuoreen, jonka kautta paketin sisältö jaettaisiin tarvitseville, mieluiten niille, joita ei muuten kukaan muistaisi.

Yhteispaketille kertyi kokoa, sillä siihen kerättiin talon oman väen lisäksi kartanossa sotaa paossa asuneiden sukulaisevakoiden paketit. Mukana touhusi myös kartanon kuopustytär Elinor. Hän kietoi lahjapakettiinsa itse kutomansa kirjavan kaulurin, makeisia, tupakkaa ja ihania jouluomenia. Ja tietysti mukana oli kirje, jossa hän toivoi vastaanottajan saavan omenista sisua ja voimaa.

Elinorin paketin vastaanotti kaukopartiomies Mauri Kärpänen. Hän oli kotoisin Savitaipaleelta, jäänyt kaksi ja puoli vuotiaana orvoksi ja elänyt lapsuutensa huutolaispoikana ankarissa oloissa. Kuka hänelle paketteja lähettäisi?

Maurin vastauskirje Elinorille on päivätty 28. joulukuuta 1939. Hän kiittää paketista, kertoo rintamatunnelmista ja kysyy:

”(suokaa anteeksi jos teenkin pienen kysymyksen, johon voitte vastata itsellenne) Antoiko Eeva aikoinaan Aatamille omenan siinä tarkoituksessa että Aatamiin tulisi sisua ja voimaa enemmän?”

© Elinor Schildtin kotialbumi

”Menetän niin hauskan kirjeenvaihtokaverin”

Kirjeenvaihto jatkuu säännöllisesti, mutta sodan ja Maurin kaukopartioretkien vuoksi verkalleen. Kunnes huhtikuussa 1940, sodan jo päätyttyä, Elinor sai Maurilta kirjeen, joka järkytti hänet ihan tolaltaan: Mauri halusi tavata hänet.

Mutta eihän Elinor voinut tavata, hänhän oli vasta maaliskuussa, talvisodan päättymispäivänä 13.3., täyttänyt 14. Mauri taas oli 24-vuotias aikuinen mies, monta vuotta Elinorin vanhinta veljeä vanhempi. Ja mitä perhekin sanoisi! Kirjeenvaihto oli pakko katkaista.

Elinor vastasi Maurille, että nyt hän ei enää ehdi kirjoittaa, koska koulut alkavat uudelleen sodan jälkeen. Iästään hän ei nytkään puhunut mitään. Mauri kirjoitti takaisin:

”Olen todellakin pahoillani, jos ainoastaan koulu on syynä siihen, että menetän niin hauskan kirjeenvaihtokaverin kuin Te olette.”

Vaihdettiin vielä jokunen kortti, mutta sitten kirjeenvaihto hiipui.

Perheet perustettiin tahoillaan

Pian kirjeenvaihdon päättymisen jälkeen, keväällä 1940, Mauri kihlautui ja avioitui Annin kanssa. Esikoinen syntyi vuonna 1941, yhteensä perheeseen syntyi kuusi lasta.

Maurin sota päättyi heinäkuussa 1943, kun hän haavoittui oikeaan polveen. Sodan jälkeen hän jäi armeijan palvelukseen ja oli sotilasarvoltaan sotilasmestari. Hän kävi myös luennoimassa kaukopartiotoiminnasta ja on kirjoittanut aiheesta kolme kirjaakin.

Alkuperäinen sukunimi Kärpänen oli elämän varrella aiheuttanut Maurille niin paljon kiusaa ja harmia, että hän päätti vaihtaa sen Ahtosaloksi. Nimen hän löysi Suomalaisuuden liitosta.

Elinor pääsi aikanaan ylioppilaaksi Tampereen tyttölyseosta ja valmistui kotita­lousopettajaksi vuonna 1950. Hän lähti jatkamaan opintojaan Yhdysvaltoihin, jossa perehtyi suurtalouteen. Myöhemmin hän päätyi opettajaksi entiseen opinahjoonsa Kotitalousopettajaopistoon.

Elinor avioitui vuonna 1961 ja sai kaksi lasta. 1960-luvun puolivälissä hän perusti Suurkeittiö-lehden. Elinorin avioliitto päättyi eroon vuonna 1978.

Tarina saa jatkoa helmikuussa 2000

Elinor oli silmäleikkauksen jälkeen sairaus­lomalla. Väsyneenä hän lueskeli Helsingin Sanomista juttua Utin sotaharjoituksista, joita oli ollut seuraamassa entinen kaukopartiomies. Jutun lopussa mainittiin, että nimellä Ahtosalo miestä ei kaukopartiohistoriasta löydy, sillä hän esiintyy siellä entisellä nimellään Kärpänen.

”Mutta sehän oli juuri Mauri Kärpänen, jonka kanssa talvisodan aikaan kirjoitin”, Elinor muisti heti ja innostui. Hänen täytyi selvittää, oliko mies hänen sodanaikainen kirjeenvaihtotoverinsa.

Oli kuitenkin sunnuntai ja hän joutui odottamaan seuraavaan päivään. Lehden toimituksesta hän sai tietää Haminassa asuvan Mauri Ahtosalon puhelinnumeron ja soitti tälle saman tien.

Puhelimeen vastasi miehekäs ääni. Elinor esittäytyi ja kysyi: ”Oletko sinä se sama Mauri, jonka kanssa olin tuntemattoman sotilaan kirjeenvaihdossa talvisodan ajan?”

Hetken hiljaisuus ja sitten myöntävä vastaus. Ja miltei seuraavassa lauseessa kysymys: ”Mikä meidän kirjeenvaihtoon tuli, miksi sinä lakkasit kirjoittamasta?”

Viimeisestä talvisodan kirjeestä oli kulunut 60 vuotta.

Elinor Schildt syntyi 13. maaliskuuta 1926 Padasjoella Ansion kartanossa. Hän oli Helmi ja Ario Schildtin kolmesta lapsesta nuorin. © Pekka Nieminen

”Tunsin aina silloin tällöin piston sydämessäni”

Istumme Elinor Schildtin kanssa Ansion kartanon komeassa salissa. Elinor kerii auki Maurin ja hänen kiehtovaa, merkillistä tarinaa. Maurin esittämä kysymys kirjeenvaihdon päättymisestä saa yhä miltei kyyneleet hänen silmiinsä.

”Minulla oli oikeastaan koko elämäni ajan ollut paha olo siitä, että lopetin kirjeenvaihdon. Tunsin aina silloin tällöin piston sydämessäni, koska minut oli kasvatettu rehelliseksi tytöksi. Enhän minä koskaan hänelle valehdellut, mutta en kertonut itsestäni ihan koko totuutta, että olin talvisodan aikaan ihan pikkutyttö.”

Toisaalta hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt, miten kova paikka kirjeenvaihdon päättyminen oli Maurille. Niin kova, että tämä kysyi sitä heti kun nyt ensimmäisen kerran kuuli Elinorin äänen.

”Se oli ihan riittävän kauheaa nytkin, mutta olisi ollut aivan sietämätöntä, jos olisin tiennyt sen sota-aikaan”, Elinor puistaa päätään.

”Minulla on pienestä pitäen ollut vähän ylisosiaalinen sydän ja olisin varmasti ratkennut jos olisin tiennyt, kuinka koville se Maurilla otti.”

”Olin kirjoittanut Maurille kouluasioista ja hän oli ilmeisesti kuvitellut, että olin lukioikäinen, siis mahdollisesti naimaikäinen. Ei hän koskaan kirjeistäni ollut huomannut, että olin ihan pikkutyttö. Koska hänellä ei ollut koskaan ollut omaa kotia, hänellä oli ilmeisen kova halu mennä naimisiin ja perustaa perhe, saada oma koti ja oma kiintopiste”, Elinor selittää.

Hän sanookin olleensa aika yllättynyt, kun kuuli Maurin menneen kihloihin vain muutama kuukausi heidän kirjeenvaihtonsa päättymisen jälkeen. Hän kuuli asiasta sen samaisen kotitalousharjoittelija-Ainon kautta.

Sodanaikainen suojelusenkeli

Yhteensä Elinor sai Maurilta noiden sotakuukausien aikana vähän yli parikymmentä kirjettä. Niitä hän säilytti vuosikymmenet muistojen kapsäkissä, sinisellä silkkinauhalla yhteen sidottuna.

”Vain yksi ainoa kirje puuttuu, se kaikkein tärkein, jossa Mauri sanoi tulevansa tapaamaan minua ja joka aiheutti kirjeenvaihdon loppumisen”, Elinor huokaa.

”Sain kirjeen ilmeisesti joskus huhtikuussa. Olen varmaan kadottanut sen, koska minun täytyi kuljettaa sitä mukanani ja näyttää se kaikille ystävilleni. Perheeni ei kuitenkaan missään nimessä saanut nähdä sitä.”

Mauri teititteli Elinoria ja kutsui häntä kirjeissä usein neiti Elinoriksi tai lotta Elinoriksi, mikä vastaanottajasta oli imartelevaa ja sai hänet tuntemaan itsensä aikuisemmaksi. Elinor taas ihaili Mauria ja tämän kuvauksia sodasta ja piti tätä isänmaallisen sotasankarin symbolina.

Entä olivatko he ihastuneita toisiinsa?

”En minä hetkeäkään ajatellut häntä miehenä, en, en. Minähän olin vasta 13 ja vielä keskimääräistä lapsellisempi. Muutenkin elin hyvin suojattua elämää ja äitini oli kovin ankara niissä asioissa.”

Vasta 60 vuotta myöhemmin Maurin tavatessaan Elinor sai kuulla olleensa miehen sodanaikainen suojelusenkeli.

Ensikohtaaminen vuosikymmenten jälkeen jännitti

Viimein he sitten tapasivat. Kun Elinor matkusti bussilla Maurin luokse Haminaan, oli päivä aivan sattumalta sotaveteraanipäivä, 27.4. vuonna 2000. Mauri oli jäänyt leskeksi neljä vuotta aiemmin.

”Otin alun perin yhteyttä Mauriin silkkaa uteliaisuuttani. Halusin tietää mitä hänelle oli sodan jälkeen tapahtunut ja mitä kaikkea hän oli sodassa kokenut,” Elinor sanoo.

”Mutta kyllä minua matkalla jännitti. Mietin minkälainen hän on ja osaanko edes puhua hänen kanssaan. Maurihan oli minulle täysin tuntematon ihminen.”

Tapaaminen sujui kuitenkin pienen alkujännityksen jälkeen vaivattomasti ja juttua riitti.

”Ja sen muistan, etten ole eläissäni nähnyt kellään niin sinisiä silmiä kuin Maurilla. Se oli ihan jo klisee, maailman sinisimmät silmät, ihan orvokin väriset. Olen jopa miettinyt, että olivatko ne todella niin siniset vai olinko minä sokaistunut”, Elinor naurahtaa.

Tuolla ensivierailulla otettiin myös kuva, jossa Mauri ja Elinor istuvat rinnakkain sohvalla. ”Mauri kiitti siitä kirjeellä ja sanoi kuvan olevan historiallinen, sillä siinä hänellä on ensimmäistä kertaa vieressään unelmiensa prinsessa”, Elinor kertoo.

Hän uskoo, että kohtalo lopulta järjesti heidän tapaamisensa ja että tapaamisella oli jokin tarkoitus.

”Niin me uskoimme molemmat. Meidän mielestämme tarkoitus oli, että lopulta saamme selvittää tarinamme, mikä silloin tuli ja miksi kirjeenvaihto loppui. Mutta tapaamisemme tarkoitus oli myös kirjoittaa kirja, kertoa meidän stoorimme, niin kuin Mauri sanoi.”

Vaikka kirjeenvaihdon loppuminen oli aikoinaan Maurille traagista, sitä seurasi nyt vuosikymmenten jälkeen ihana ystävyys.

”Olen kauhean onnellinen, että sain tutustua häneen koska hän oli jalo ihminen. Hän oli suurenmoinen. Eikä hän koskaan valittanut”, Elinor muistelee.

”Kun tätä joskus ihmettelin, hän kertoi, että kun hän haavoituttuaan luuli kuolevansa, mutta saikin elää, hän päätti ettei koskaan valita. Elämä on lahja korkeimmalta, kuinka lahjasta voi olla katkera.”

Voidakseen koota materiaalia kirjaansa varten Mauri ja Elinor tapasivat ja tekivät kaksi pitkää ulkomaanmatkaa, Gardajärvelle syksyllä 2000 ja vuoden kuluttua risteilyn Välimerelle.

”Minulla oli aina nauhuri mukana, kasetteja on tallella iso pahvilaatikollinen”, Elinor naurahtaa.

Kaukopartiomies Mauri Ahtosalon ja pikkulotta Elinor Schildt olivat kirjeenvaihdossa talvisotavuosina. © Pekka Nieminen / Otavamedia

Elinor oli Maurin prinsessa

Elokuun 6. päivä vuonna 2000 Mauri vietti 85-vuotispäiviään Haminassa Sotainvalidien veljeskodissa ja seuraavana vuonna, 13. maaliskuuta, Elinor 75-vuotispäiviään Ritarihuoneella. Molemmat olivat toistensa juhlissa kunniavieraina.

Kirja, Tuntematon Sotilas ja Pikkulotta ilmestyi keväällä 2006. Mauri ei ollut enää sen valmistumista näkemässä, sillä hän kuoli vuoden 2001 lopulla.

Mauri kutsui Elinoria prinsessakseen ja suojelusenkelikseen. Helmikuussa 2001 hän kirjoitti kotoaan Haminasta:

”On tämä eläminen ja oleminen monimutkainen asia. Nytkin minä haluaisin kirjoittaa sinulle Rakkaudesta ja kaipuusta luoksesi ja touhuta monia asioita ja vaikkapa istua vain Sinun vieressäsi ja nauttia siitä Rakkauden ja ystävyyden tunteesta, jota olet minulle suonut.”

Tuliko teistä rakastavaisia kaikkien vuosikymmenten jälkeen?

”Olen tätä hirveästi miettinyt. Ehkä tämä oli enemmänkin sellainen ihmeellinen karjalaishämäläinen sotasadun päätös”, Elinor vastaa. ”Tai sanotaanko, että Mauri oli minuun rakastunut, ja ainahan rakkaus herättää jotain vastarakkautta.”

”Mutta ei meillä koskaan ollut aikomusta mennä naimisiin.”

”Hän oli kaikesta kiitollinen, ja aina vain kiltimpi”

Elinor uskoo Maurin jo sota-aika syntyneen kiintymyksen johtuneen ennen kaikkea siitä, että hän oli ensimmäinen ihminen, joka piti Maurista tämän itsensä vuoksi.

”Aiemmin Maurilla, ilmaista työtä tehneellä huutolaispojalla, oli ollut ympärillään ihmisiä, jotka odottivat häneltä vain palveluksia. Minä olin hänelle ystävällinen ihan pyyteettömästi.”

Elinor kertoo, kuinka äärettömän rakastava ihminen Mauri oli ja Elinor halusi, että hänellä oli hyvä olla. Kun Mauri marraskuussa 2001 joutui Haminassa sairaalaan, Elinor kävi häntä hoitamassa ja syöttämässä, ja jos oli poissa, soitti joka päivä.

Näin jälkeen päin Elinor uskookin, että kohtalo lähetti hänet Maurin myöhäissuojelusenkeliksi.

”Hänellähän ei ollut mitään muistoa lämpimästä äidin sylistä, sitä hän ei koskaan saanut kokea.”

Sairaalassa Maurin viimeisiä sanoja oli kiitos, jota hän toisteli miltei jokaisen lusikallisen jälkeen. Elinor luonnehtii Mauria mieheksi, joka ei kiroa vaan kiittää. ”Hän oli kaikesta kiitollinen, ja aina vain kiltimpi.”

Usko ihmiseen palautui

Elinor täytti 80 vuotta keväällä 2006. Hän sanoo, että Maurin tapaamisessa hänelle arvokkainta oli tutustua hienoon ihmiseen ja pyytää anteeksi lapsellista käytöstään, joka painoi mieltä 60 vuotta.

”Ehkä on itsekästä sanoa tämä, mutta oli liikuttavaa ja ihmeellistäkin saada olla hänen prinsessansa.”

Elinor sanoo, että poikkeukselliseksi juuri heidän tarinansa teki Mauri itse.

”Hän oli niin erikoislaatuinen ihminen. Hän oli lahjakas, älykäs, ystävällinen, hyväntahtoinen, huumorintajuinen ja vielä rakastava. Se kokonaispaketti oli niin suurenmoinen. Minulle palautui hänen kauttaan usko ihmiseen, siihen että on olemassa rehellisyyttä ja oikeita tunteita.”

Elinor sai siis kokea todeksi Maurin vuosien takaisen ajatuksen:

Sellainen ystävä, jonka on saanut sota-aikana on luotettava. Häneen voit aina luottaa. 

Sitaatit Elinor Schildtin Tuntematon Sotilas ja Pikkulotta -kirjasta, joka julkaistiin keväällä 2006. Tämä tarina on julkaisu ensi kerran Seura-lehdessä 45/2006.