Irti huumeista päässeet Mila ja Kimmo: ”Rakkaus piti meidät yhdessä. Olemme kasvaneet kipujen kautta yhteen.”

Oranssi väri merkitsee Mila, 44, ja Kimmo, 46, Briskille rakkautta ja lämpöä. Sen värisen tulilatvan Kimmo osti Milalle nelivuotishääpäivälahjaksi. Nyt se koristaa ruokapöytää heidän keittiössään.

”Pyysin kukkakaupassa kukkaa, joka säilyisi mahdollisimman pitkään”, Kimmo kertoo.

”Ja minä melkein tapoin sen, ennen kuin sain oikeat kasteluohjeet”, Mila naurahtaa.

Sinnikäs kasvi kuitenkin selvisi ja kukkii nyt hentoa kukkaa.

Oranssin värin merkitsemiä tunteita, rakkautta ja lämpöä, heidän elämässään nykyään riittää. Mutta aina ei ole ollut näin hyvin – vähällä oli, etteivät molemmat hukkuneet hyytävään huumemaailmaan.

Kaksi tulisielua kohtaa

Kimmo jäi aikoinaan koukkuun amfetamiinin ensimmäisestä kerrasta. Huumehuuruinen elämä vei hänet useaan otteeseen vankilaan.

Mila ja Kimmo löysivät toisensa Lappeenrannan huumepiireistä vuonna 2012. Kimmo oli käyttänyt kovia huumeita, kuten amfetamiinia ja Subutexia jo vuosikausia, Mila oli siirtynyt kannabiksesta koviin huumeisiin jokunen vuosi aiemmin.

Nallekarhumainen, tatuoitu Kimmo oli konkari kovassa huumemaailmassa. Hänellä oli takanaan useita vankilatuomioita, joita oli tullut muun muassa törkeistä pahoinpitelyistä ja huumausainerikoksista.

Surusilmäisen Milan elämä oli joutunut jyrkkään syöksykierteeseen. Lapset oli määrätty isälleen, häätö uhkasi. Menetettyään lapset Milasta tuntui, ettei millään ollut enää mitään väliä.

”Olin tiennyt Kimmon jo pitkään, ja olin salaa ihastunut häneen. En kuitenkaan saanut koskaan sanaa suustani, kun tapasimme. Hän oli minulle kaukainen haave”, Mila muistelee.

Kimmo huomasi heti, että Mila on kiltti ihminen.

”Alitajuisesti oivalsin, että jos suhde jatkuisi, voisimme yhdessä onnistua lopettamaan kaman käytön”, Kimmo sanoo.

Kaksikko viihtyi yhdessä. Heillä oli sama huumorintaju, sama tulinen luonne, samanlaisia elämänkokemuksia.

Suhteen alkuvaiheessa he olivat kerran kolme viikkoa selvin päin, koska Kimmon käsi oli niin tulehtunut, ettei hän voinut piikittää. Silloin Mila näki, millainen mies Kimmo oikeasti on – kiva, kiltti ja turvallinen.

”Sen muiston voimalla jaksoin myöhemmin, jos meille tuli vaikeita aikoja ja räjähtäviä riitoja.”

Ruokajonoon ja naimisiin

Mila ja Kimmo kihlautuivat kaksi kuukautta seurusteltuaan. Ensimmäinen yhteinen vuosi oli silti sitä yhtä ja samaa: Kaikki aika ja raha menivät huumeisiin. He elivät öisin ja varjoissa. Narkkareina he olivat yhteiskunnan alinta kastia – myös omissa silmissään.

Nälkä ajoi heidät metodistikirkon ruokajonoon. Kynnys oli matala, sillä Kimmon äiti ja nyt jo edesmennyt isäpuoli olivat metodistikirkon pastoreita.

”Olimme ihmisraunioita, niin surkeita kuin olla ja voi. Ei ollut monta paikkaa, minne olisimme uskaltaneet mennä, mutta kirkolla meidät hyväksyttiin sellaisina kuin olimme.”

Maaliskuussa 2013 Mila ja Kimmo menivät naimisiin metodistikirkossa. Kimmon äiti vihki heidät.

Sulhasella oli korvassa kaksi hopeista korua ja tumma puku, morsiamella lyhyt punainen pitsihame ja valkoinen kukka hiuksissaan. Milan nimettömässä kimmelsi sormus, jonka hän oli saanut Kimmon äidiltä, koska heillä ei ollut rahaa omaan vihkisormukseen.

Päivä oli aikamoista sekoilua, pariskunta muistelee. Takana oli pari huumepäissä valvottua yötä, kukkakimppu hankittiin viime tingassa lähiön kukkakaupasta 13 eurolla, ja hääparin oli vaikea löytää kuskia, joka olisi ollut ajokunnossa.

Silti tilaisuudessa oli aitoa tunnetta, joka nosti kyyneleet silmiin.

Kerralla irti huumeista

Mila ja Kimmo miettivät jo nyt, että kymmenvuotishääpäiväänsä he haluavat juhlia yhdessä läheisten ja ystävien kanssa.

Syksyllä 2013 tuli Kimmon sanojen mukaan mittari täyteen. Molemmat olivat lopen uupuneita huume-elämään, mutta heillä ei ollut voimia irrottautua aineista ja tutuista kuvioista.

Kimmon ehdotuksesta he liittyivät metodistiseurakuntaan.

”Se oli viimeinen oljenkorsi. Ajattelimme, että voisiko Jumala auttaa, kun kukaan muu ei auta.”

He yrittivät päästä myös yhdessä katkaisuhoitoon, mutta päihdekuntoutumiskeskukseen ei haluttu ottaa pariskuntia. Ajatus siitä, että he menisivät erikseen, tuntui mahdottomalta.

Niinpä he hakeutuivat avokatkaisuun eli kävivät kolme kertaa viikossa hakemassa päihdeklinikalta rauhoittavia ja unilääkkeitä ja antoivat samalla huumeseulan.

Ensimmäiset raittiit kuukaudet olivat pahimpia. Mila ja Kimmo kuvailevat, että vieroitusoireet ovat kuin krapula potenssiin tuhat.

”Olet horkassa, joka paikkaan koskee, aloillasi et voi olla, mitään et jaksa tehdä mutta nukkuakaan et voi kuin koiranunta kymmenen minuutin pätkissä.”

Mila muistaa, miten hän makasi sohvalla ja itki, että tämä ei lopu ikinä. Kimmo merkitsi jokaisen uuden huumeettoman päivän kalenteriin ja vakuutti, että kyllä loppuu.

Hiljalleen vieroitusoireet helpottivat. Se tuntui lottovoitolta: elämä jaksoi taas kiinnostaa. Erityisellä lämmöllä Mila ja Kimmo muistelevat erästä sosiaalityöntekijää, joka myönsi heille rahallista apua harrastuksiin ja bussikortit.

”Hän auttoi meitä ja uskoi meihin, mikä on harvinaista.”

Kun molemmat olivat olleet puoli vuotta raittiina, he pääsivät kuntouttavaan työtoimintaan ja arkeen kiinni. Mila meni eläinklinikalle ja Kimmo metodistikirkolle. Sitten Kimmo sai ajokorttinsa takaisin ja pääsi interferonihoitoon, joka paransi C-hepatiitin.

”Tuli kiva fiilis siitä, että kun yritti, niin hyviä asioita tapahtui.”

Luottavaisesti huomiseen

Kahvi tuoksuu Milan ja Kimmon keittiössä. Pieni sekarotuinen Uma-koira työntyy Milan syliin rapsutettavaksi. Runsas kolme ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun Mila ja Kimmo tärisivät vieroitusoireiden kourissa.

Kimmon palkkatukityöt metodistikirkossa jatkuvat tällä erää syksyyn asti. He ovat kirkon kuvioissa aktiivisesti mukana myös vapaaehtoisina. Mila toivoo pääsevänsä lähihoitajaopintoihin ja sijaistaa silloin tällöin lastenhoitajana kristillisessä päiväkodissa.

Arkeen tuovat sisältöä myös yhteinen kuntosaliharrastus, frisbeegolf ja vatsatanssi, jota Mila opettaa.

Uuden elämän aloittaminen huumekoukun jälkeen ei ole helppoa: Huumeidenkäytön jättämä tyhjä tila on täytettävä järkevällä tekemisellä. On vedettävä rajat entisiin ystäviin, on selvitettävä velat ja korjattava suhteet läheisiin.

Kimmolla on aiemmista suhteistaan viisi ja Milalla neljä lasta. Molempien nuorimmainen on 14-vuotias, muut jo täysi-ikäisiä. Milalla on lisäksi viisi lastenlasta.

Kimmo on kaikkien sekoiluvuosienkin läpi säilyttänyt välit äitinsä luona asuneisiin lapsiinsa, vaikka onkin nähnyt heitä harvemmin. Milan välit lapsiinsa ovat hiljalleen korjaantuneet. Nykyään Milan nuorin tytär on Milalla ja Kimmolla säännöllisesti joka viikko, ja myös Kimmon nuorin tytär vierailee välillä viikonloppuisin.

”Kannan suurta syyllisyyttä ja pelkoa siitä, millaisia traumoja olen omalla käytökselläni aiheuttanut lapsilleni. Emme ole kauheasti puhuneet menneistä, mutta olen valmis keskustelemaan, jos lapset sitä haluavat”, sanoo Mila.

Hän korostaa, että raskauksien ja imetyksien aikana hän pysyi irti huumeista ja alkoholista. Hän myös hoiti lapset yksin aina siihen asti, kunnes syöksykierre alkoi.

Kaikista vaurioista huolimatta Mila ja Kimmo suhtautuvat luottavaisesti tulevaisuuteen.

”Olemme löytäneet uskon, ja sen myötä pelko ja sisäinen tyhjyys ovat kadonneet. Olo on turvallinen, koska uskomme johdatukseen. Meillä on koti ja toisemme, eikä mikään romuta tätä.”

Kipujen kautta yhteen

Joskus huumeen tuoma hyvä olo vielä kummittelee mielessä.

”Varsinkin keväisin, kun aurinko alkaa lämmittää tai kun kuulee jonkun biisin, jota on pomppinut huumepäissään”, Mila ja Kimmo sanovat.

”Tunne menee kuitenkin ohi, kun malttaa hetken odottaa.”

Mila muistaa, kuinka hän aikoinaan katseli tavallisia ihmisiä ja mietti, miten he kestävät elämän ilot ja surut ilman päihteitä. Ja miksei hän itse siihen pysty?

Vaikka halun raitistua on lähdettävä itsestä, molemmat tietävät, että yksin he eivät olisi päässeet irti huumeista. Siihen tarvittiin uskoa, läheisiä – ja rinnalle toinen yhtä kovia kokenut.

”Ilman Milaa minulla ei olisi ollut minkäänlaista mielenkiintoa päästä irti huumeista. Elämässäni ei ollut mitään järkeä, Mila toi siihen merkityksen”, Kimmo korostaa.

Mila nyökyttelee vieressä.

”Rakkaus piti meidät yhdessä vaikeimpinakin hetkinä. Olemme kasvaneet kipujen kautta yhteen.”

Lue myös:

Janna päätti katkaista huumeputken, hakeutui katkolle – mutta pitikö päätös sittenkään?

Onko lapsenlapsen vuoksi parannuksen tehnyt Sirpa pysynyt erossa huumeista?