Kirjailija Jari Järvelä koki siskonsa kuolinpäivänä yllättävän sattuman: ”Kukaan ei voi tietää, milloin oman lähdön aika koittaa”
Kirjailija Jari Järvelän isosisko kuoli puolitoista vuotta sitten vain 58-vuotiaana. Yllättävä menetys on vahvistanut veljen käsitystä elämän rajallisuudesta ja arvaamattomuudesta.
Jari Järvelää on harmittanut, että elämä ajoi häntä ja hänen isosiskoaan eri paikkoihin ja suuntiin.
Matalalla liitävä perhonen pyrähtää ilmassa kiepin ja laskeutuu kivelle. Se levittää valkoisten täplien ja oranssien kärkien koristamat mustat siipensä, vetää niitä suppuun ja levittää ne taas.
Perhonen on pysähtynyt lepäämään mayojen rauniokaupungissa Jukatanin niemimaalla Meksikossa.
Kotkalainen kirjailija Jari Järvelä ottaa puhelimensa esiin ja näppää perhosesta kuvan. On juhannusaatto vuonna 2022, ja perhonen on lajiltaan sisarperhonen.
Saman juhannusaaton aamuna Jarin sisar Tuija Väyrynen tuntee kotipihallaan Lieksassa olonsa heikoksi ja pahoinvoivaksi. Tuija ei ehdi vetäytyä aurinkotuolista sisälle varjoon, vaan tuupertuu pihalleen ja menehtyy aivoverenvuotoon.
Meksikossa sisarperhonen nousee siivilleen, kaartaa muutaman kierroksen raunion katveessa ja loittonee viidakkoon.
Tragedia osaksi tarinaa
Jari Järvelä, 57, laskee pöydälle ametistirannekorun. Korun valkoinen ohut kaista symboloi mayojen mukaan maailmaa, jossa elämme, violetti ylistä ja musta alista maailmaa.
Jarille rannekoru on lohduttava muistutus siitä, että hänen puolitoista vuotta sitten menehtynyt sisarensa on nyt jossain muualla.
”Erikoissairaanhoitajana Tuija pelasti monen hengen, joten hän lienee päässyt yliseen maailmaan.”
Tiedon ainoan sisaruksensa kuolemasta Jari sai parin viikon viiveellä. Hänen vanhempansa ja puolisonsa Kirsi Järvelä katsoivat viisaimmaksi, ettei viesti Tuijan kuolemasta saavuta Jaria kesken matkan. Matkan kääntyessä lopuilleen Kirsi soitti Meksikoon.
”Kirsi pyysi istumaan alas ennen kuin kertoi, että Tuija oli kuollut. Se oli sokki. Tuija oli perusterve ja vain 58 vuoden ikäinen”, Jari muistelee.
”Tuntui, että olen Meksikossa täysin väärässä paikassa, kun en voinut tehdä mitään. Näin jälkikäteen voi kuitenkin kysyä, mitä siinä olisi ollut tehtävissä.”
Kirjailijana Jari asettui päätteen äärelle. Hän kirjoitti viimeisen luvun syksyllä ilmestyneeseen matkatarinakirjaansa samana päivänä, kun kuuli siskonsa kuolemasta.
”Tarinan ja koko kirjan nimeksi tuli lopulta Sisarperhonen.”
Siskon myönteisessä varjossa
Jari Järvelä on syntynyt Helsingissä mutta viettänyt lapsuutensa Kouvolassa. Hän kuvailee eläneensä kouluaikoina itseään kolme vuotta vanhemman Tuija-sisarensa ”myönteisessä varjossa”.
”Emme olleet samaan aikaan samoissa kouluissa, mutta kaikki opettajat tiesivät alakoulusta yläkouluun siirtyessäni, että olen Tuijan pikkuveli.”
Jari päätyi isosiskonsa vanavedessä myös partioon, mutta siinä missä Tuija oli maastossa ja leireillä kuin kotonaan, Jarille leirillä selviytyminen oli hankalampaa.
”Lippukunnassa oli siihen aikaan varsin sotilaallinen meininki enkä tuntenut olevani omimmillani ryntäillessäni ryteiköissä.”
Kun Järvelän lapset viettivät kesiä mummolassa yhdessä serkkujensa kanssa, Jari joutui porukan nuorimpana usein häikäilemättömien huijausten uhriksi.
”Piiloleikin aikana muut karkasivat minun etsintävuorollani jäätelökioskille”, Jari kertoo ja naurahtaa.
”Muistan vielä sen ulkopuolisuuden kokemuksen, kun Tuija ja serkut lähtivät jo hieman vanhempina teinien menoihin eivätkä tietenkään ottaneet minua mukaan.”
Jari Järvelä myöntää olleensa ärsyttävä pikkuveli
Sisarensa kuoleman jälkeen Jari Järvelä on selannut vanhoja valokuvia ja löytänyt otoksia, joita ei muista aiemmin edes nähneensä.
Kuvista on kummunnut muistoja, joissa Tuijakin on mukana.
Jari kertoo siskon rivitalon katolla järjestämistä juoksukilpailuista, joista tämä sai vanhemmilta huutia.
”Voi jopa sanoa, että minulla oli ajoittain helppo lapsuus, koska sisko sai aina moitteet niistä hullutuksista, joita olimme tekemässä.”
Tuija oli uimamaisteri, mutta Jari sai hädin tuskin suoritettua 25 metrin uimamerkin. Silti sisko sai rohkaistua hänet hyppäämään kymmenestä metristä veteen.
Kun Jari siirtyi peruskoulusta lukioon, hän valitsi samat oppiaineet kuin siskonsa aiemmin.
”Pitkästä matematiikasta ei ole ollut minulle kovin paljon hyötyä.”
Vaikka sisarusten välillä ei lapsuudessa ja nuoruudessa suuria riitoja syttynyt, Jari myöntää olleensa toisinaan ärsyttävä pikkuveli.
”Siihen aikaa musiikkia äänitettiin radiosta magnetofonille mikrofonin kautta, mikä vaatii ehdotonta hiljaisuutta. Kävin tietysti mekkaloimassa siskon äänitysten aikana. Se oli hänestä hirveää ja minusta hauskaa.”
Elämä vei sisaruksia eri suuntiin
Jari Järvelä ei koskaan ehtinyt tavata isoisiään, mutta hänen toinen isoäitinsä on elänyt pitkälti yli 90-vuotiaaaksi ja toinen yli sadan vuoden ikäiseksi. Jarin oma äitikin on täyttänyt 85 vuotta.
”Perinteisesti sukumme naiset ovat eläneet hyvin vanhoiksi. Se kenties lisäsi järkytystä Tuijan kuolemasta.”
Jari kuvailee sisartaan työorientoituneeksi. Tuija työskenteli sairaanhoitajana kutsumusammatissaan.
”Tuija sai varmasti virtaa ihmisten hoitamisesta, mutta näin jälkikäteen olen ajatellut, mitä muuta hänellä olisi ollut vielä elämässä edessään.”
Tuija oli naimisissa ja hänen kolme aikuista lastaan asuvat eri puolilla Suomea. Koska Tuija asui Lieksassa ja Jari asuu Kotkassa, sisarukset eivät tavanneet kovin usein. Yhteyttä pidettiin puhelimitse ja viestittelemällä.
”Kaipaan siskoni huoneen täyttävää naurua ja tuikkivia silmiä. Sain häneltä postikortteja, jotka olivat täynnä pieniä glitter-tarroja. Niissä oli tähtiä ja kukkia ja muumeja. Nyt niitä ei enää tule.”
Tuija oli muumimukien suuri ystävä. Nykyään aina kun Jari näkee muumimukin, hänelle tulee Tuija mieleen. Viimeisen kerran Jari tapasi Tuijan reilut pari vuotta sitten vieraillessaan Pohjois-Karjalassa.
”Olisi ollut nastaa tavata useammin ja pitää tiiviimmin yhteyttä. Elämä ajoi meitä kuitenkin eri suuntiin ja paikkoihin.”
”Meistä jokaisesta on moneksi”
Kauniina heinäkuun päivänä Jari ja Kirsi Järvelä ajoivat pitkän matkan Kotkasta Lieksaan. Siskonsa muistotilaisuudessa Jari kertoi tarinoita ajalta, kun hän ja Tuija olivat olleet lapsia.
”Tuijan lapset eivät olleet kuulleet äidistään niitä asioita, joten heille avautui hänestä uusi puoli”, Jari kertoo.
”Meistä jokaisesta on moneksi, ja ihmisestä voi paljastua piirteitä, joita edes läheiset eivät ole tienneet.”
Sisaren äkillinen poismeno on vahvistanut Jarin käsitystä elämän rajallisuudesta mutta myös arvaamattomuudesta. Jarin mukaan ihmisillä – ja varsinkin hänellä itsellään kirjailijana – on taipumus elää menneisyydessä tai tulevaisuudessa, vaikka pitäisi elää enemmän nykyhetkessä.
”Kukaan ei voi tietää, milloin oman lähdön aika koittaa. Sen vuoksi pitäisi keskittyä elämässä siihen, mikä on itselle olennaisinta.”
Kirjojen lukemista ja ihmisten kohtaamisia
Paljon matkustavalle Jari Järvelälle erilaisten paikkojen näkeminen on ollut ja on yhä haaveiden toteuttamista. Hän on kiivennyt Tansaniassa sijaitsevalle Afrikan korkeimmalle vuorelle, liki kuusi kilometriä korkealle Kilimanjarolle, ja käynyt Perun Andien muinaisessa inkakaupungissa Machu Picchussa.
”Ehkä Tuijakin olisi vielä matkustanut enemmän, jos hän olisi saanut elää pitempään.”
Jarin mielestä älypuhelimet hallitsevat elämää liikaa. Ihmisten kohtaaminen, vaikkapa matkoilla, on Jarin mielestä aidompaa elämää. Kirjojen lukemisella ja ihmisten kohtaamisella on hänen mukaansa paljon yhteistä.
”Myös lukemalla oppii, ettei oma näkökulma ole suinkaan ainoa.”
Löytöretkeilijän elämää kirjoittamalla
Lapsena Jari Järvelä haaveili ryhtyvänsä löytöretkeilijäksi. Kirjojen kirjoittaminen ja lukeminen on hänelle kuitenkin kuin lapsuuden haaveen toteuttamista, löytöretkeilyä tuntemattomiin paikkoihin.
Jarin Tuija-sisarella oli koulussa aluksi vaikeuksia oppia lukemaan. Kun isosisko opetteli pöydän ääressä tavaamaan, Jari lymyili pöydän alla. Pieni kuunteluoppilas oppi siten lukemaan jo kolmen vuoden ikäisenä.
”Myöhemmin ajattelin, että Tuijalla saattoi olla lukihäiriö”, Jari miettii.
Lapsuuden lukukokemuksista jäi Jarin mukaan sisarusten välille ”pieni, arka piste.”
”En koskaan tentannut Tuijalta, oliko hän lukenut viimeisimmän kirjani. En kuitenkaan usko, että hän olisi jättänyt kaikki kirjani lukematta.”
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 12/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti