Konstaapeli Daniel Kalejaiye kasvoi Joensuussa nuorisotalon kaljupäitä väistellen – Nyt rento ja hauska somepoliisi haluaa kohdata nuoret ihmisinä

Nettipoliisi Daniel Kalejaiye haluaa olla rento, hauska ja nuoret ihmisinä kohtaava poliisi. Tuiman poliisiroolin hän kaivaa esiin vain harvoin.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Nettipoliisi Daniel Kalejaiye on harvemmin nähty sinisessä virka-asussa. Suurin osa Danielin työpäivistä sujuu farkuissa ja hupparissa, mutta nuorisotapahtumiin kuten festareille ja vappuun hän sonnustautuu poliisihaalariin.

Nettipoliisi Daniel Kalejaiye haluaa olla rento, hauska ja nuoret ihmisinä kohtaava poliisi. Tuiman poliisiroolin hän kaivaa esiin vain harvoin.
Teksti:  Jukka Vuorio

Vanhempi konstaapeli Daniel Kalejaiye, 26, puhuu leveää Itä-Suomen murretta.

”Joskus mie vielä haluaisin olla moottoripyöräpolliisi”, hän sanoo.

Hän hymyilee ja nauraa usein. Nauraessa hänen silmänsä menevät kiinni ja valkoiset hampaat loistavat. Hän on paitsi valtion virkamies myös nuorten hyvin tuntema somehahmo. Tiktokissa hänellä on yli 191 000 seuraajaa, Instagramissa yli 20 000. Hän on siellä missä nuoretkin.

Nyt hän kertoo, miten tummapintaisesta joensuulaispojasta on tullut Suomen tunnetuin nettipoliisi.

Nettipoliisin työhön kuuluu somevideoiden tekoa. Erityisen tunnettu konstaapeli Daniel on Tiktokissa, jossa seuraajamäärä on lähes 200 000. © Matias Honkamaa

Nettipoliisin työhön kuuluu somevideoiden tekoa. Erityisen tunnettu konstaapeli Daniel on Tiktokissa, jossa seuraajamäärä on lähes 200 000. © Matias Honkamaa

Hurjamaineisessa lähiössä kasvoi taitava pullataikinan tekijä

Joensuun Noljakka on pienkerrostaloalue muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Siellä lapsuutensa vietti satojen muiden joensuulaislapsien tapaan myös Daniel Kalejaiye.

Noljakalla oli vielä 1990-luvulla hurja maine. Lähiöön liitettiin mielikuvia päihdeongelmista ja väkivallasta, samaan aikaan kun kaupungin keskustan kaduilla liikkui uusnatsiaatetta kannattaneita skinheadeja.

Lähtökohdat ruskeaihoiselle lapselle kuulostavat karuilta, mutta Daniel on toista mieltä. Vuonna 1996 syntyneenä hän ei kovin paljon muista 1990-luvusta, mutta sanoo ainakin vuosituhannen alun olleen turvallisen tuntuinen.

”Lapsuuteni Joensuu oli rauhallinen. Ei muistoihini liity ollenkaan niitä karuja mielikuvia, mitä myöhemmin olen kaupungista kuullut.”

Daniel, hänen neljä sisarustaan sekä suomalainen äiti ja Nigeriasta kotoisin oleva isä, asuivat pienessä asunnossa. Tunnelma kotona oli tiivis ja onnellinen. Kotona Daniel tottui siihen, että äiti ja kaksi isosiskoa olivat vaaleaihoisia, ja että perheessä oli kahdenvärisiä ihmisiä.

Koulusta hän saapui yleensä ensimmäisenä kotiin, ja vanhemmat opettivat hänelle jo varhain kokkaustaitoja.

”Osasin jo aika pienenä esimerkiksi paistaa kananmunia itselleni välipalaksi. Ja mummoni kanssa teimme tosi usein pullaa.”

Mummon aikaansaama pullainnostus on säilynyt hänen elämässään tähän päivään saakka.

”Voi sanoa, että jos minä jotain osaan elämässäni tehdä, se on hyvä pullataikina.”

Suomalaisen äidin ja nigerialaisen isän poika liikkui kaikenlaisissa harrastusporukoissa eikä miettinyt ihmisten ihonvärejä juuri koskaan. ”Totuin siihen, että kotona oli kahden värisiä ihmisiä”, hän sanoo. © Daniel Kalejayien kotialbmi

Suomalaisen äidin ja nigerialaisen isän poika liikkui kaikenlaisissa harrastusporukoissa eikä miettinyt ihmisten ihonvärejä juuri koskaan. ”Totuin siihen, että kotona oli kahden värisiä ihmisiä”, hän sanoo. © Daniel Kalejayien kotialbmi

Luokkansa ainoa tummaihoinen

Ala-asteella Daniel oli luokkansa ainoa tummaihoinen lapsi, mutta poika ei ajatellut ihonvärejä. Hän oli joensuulainen ja suomalainen siinä missä muutkin.

”Tosin nuorisotalolla en uskaltanut käydä ikinä, sillä siellä oli kaljupäisiä koviksia.”

Erilaisten harrastusten myötä löytyi kaikenlaisia kavereita.

”Olin aika pieni lapsi, kun isä oli sitä mieltä, että minun pitäisi mennä harrastamaan jalkapalloa. Kävin siellä harjoituksissa viikon. En pitänyt fyysisestä kamppailusta, tai siitä, miten toiselta yritettiin ottaa pallo pois.”

Pesäpalloa hän sen sijaan pelasi mielellään.

”Tykkäsin pesiksestä. Pallon kanssa sai olla rauhassa, eikä kukaan yrittänyt ottaa sitä pois. Sai juosta ja lyödä palloa kovaa.”

Hän kävi myös partiossa, lauloi poikakuorossa ja soitti nokkahuilua seurakunnan bändissä.

”Vähän vanhempana harrastin monta vuotta breakdancea, mutta lopetin sen jossain vaiheessa murrosiässä, kun en oppinut mielestäni tarpeeksi hyväksi.”

Maahanmuuttajataustaisia kavereita ei ollut.

”Koska meillä koulussa ei ollut muita ruskeita lapsia, ei syntynyt mitään porukkaa, joka olisi pitänyt yhtä ihonvärin perusteella.”

Daniel Kalejaiyen lapsuudenkodissa Joensuun Noljakassa oli tiivis mutta onnellinen tunnelma.  © Daniel Kalejayien kotialbmi

Daniel Kalejaiyen lapsuudenkodissa Joensuun Noljakassa oli tiivis mutta onnellinen tunnelma.  © Daniel Kalejayien kotialbmi

Järkytys luokkaretkellä

Neljännellä luokalla Daniel kohtasi koulussa ikävän tilanteen. Koko luokka oli lähtenyt päiväretkelle Kolin kansallispuistoon.

”Olimme siellä metsässä, kun pitkäaikainen kaverini sanoi minulle yllättäen, että Daniel, sinä olet neekeri. Minulle tuli siitä tosi paha mieli, ja kerroin sen opettajalle. Ihan konkreettisesti en siinä iässä nähnyt ihonväriäni.”

Opettajan johdolla asia sovittiin ja anteeksi pyydettiin, mutta poikien tiet lähtivät pysyvästi eri suuntiin.

”Hänestä tuli kovis ja minä jatkoin omana itsenäni.”

Nuoriso-ohjaajasta poliisiksi

Ennen armeijaan menoa Daniel työskenteli nuoriso-ohjaajana. Siihen ammattiin hän oli myös kouluttautunut yhtä aikaa lukio-opintojensa kanssa. Ohjaajan työ oli mieleistä ja nuorten kanssa oleminen tuntui helpolta.

”Eräänä päivänä yksi kollegoistani ja parhaista kavereistani sanoi, että Daniel, sinusta tulisi tosi hyvä poliisi. Hänen mielestään osasin ohjata nuoria juuri sopivalla yhdistelmällä rentoutta ja jämptiyttä.”

Kaverin sanat jäivät Danielin mieleen.

”Aluksi se oli vain läppä. Mutta ryhdyin ajattelemaan sitä. Poliisihan on hyvä ammatti. Sitten mietin, että miksi en hakisi poliisikouluun, eihän siinä mitään häviä.”

Ja marraskuussa 2015 Daniel kävi poliisikoulun pääsykokeissa ja jäi odottelemaan tuloksia. Kaksi kuukautta pääsykokeiden jälkeen hän meni armeijaan ja sai alokasaikanaan mieluisan uutisen. Tampereen Poliisiammattikorkeakoulu kutsui.

”Se oli iso helpotus ja selkeytti, että mitä teen intin jälkeen.”

Töihin hupparissa

Itä-Suomen poliisilaitoksella Kuopiossa työskentelevä Daniel pukeutuu useimpina työpäivinään huppariin ja farkkuihin. Hänen työssään nettipoliisina hänen tärkein tehtävänsä on olla siellä, missä nuoretkin, eli somessa.

Videoidensa alussa hän vilauttaa virkamerkkiään, mutta virkapukuun hän sonnustautuu ja lähtee ulos kaduille ja tapahtumiin yleensä vain silloin, kun paljon nuoria kokoontuu viettämään iltaa esimerkiksi koulujen päättymisen, vapun tai festivaalien yhteydessä.

Ennen kaikkea nuorten kanssa tarvitaan kykyä luoda luottamusta.

”Jos heitä katsoo jotenkin nenänvartta pitkin, se paistaa läpi. Mutta jos kohtaat heidät ihmisinä ja juttelet heille kuin kenelle tahansa järkevälle ihmiselle, niin sillä pääsee jo pitkälle.”

Danielin viesti nuorille on, että hänelle voi jutella, kertoa tärkeitä asioita ja luottaa. Sitä hän välittää rentoudella ja pysyttelemällä kärryillä siitä, mikä on nuorille ajankohtaista.

”Totta kai poliisi tarvitsee aina riittävän määrän auktoriteettia. Viime kädessä on niin, että on tehtävä niin kuin poliisi sanoo. Mutta otan sen auktoriteettiroolin esiin vasta, jos on aivan pakko. Yritän aina mennä rennolla asenteella.”

Daniel Kalejaiye sanoo välttävänsä tuiman poliisiroolin esiin kaivamista viimeiseen asti. Hymyn hän on huomannut tarttuvan helposti muihin ihmisiin. © Matias Honkamaa

Daniel Kalejaiye sanoo välttävänsä tuiman poliisiroolin esiin kaivamista viimeiseen asti. Hymyn hän on huomannut tarttuvan helposti muihin ihmisiin. © Matias Honkamaa

Aurinkoisuus ei ole rasite

Työssään Daniel on törmännyt rasismiin vain kerran. Silloin hän oli vielä harjoittelussa Joensuun poliisissa ja jalan liikkeellä Ilosaarirockissa.

”Siinä oli kolme miestä eräällä parkkipaikalla, yhdellä oli jonkinlainen jääkiekkomaski päässä. Sieltä huudettiin jotain rasistisia loukkauksia. Annoin sen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin kuin en olisi kuullutkaan huutoja.”

Tilanne oli hämmentävä, mutta Daniel ei halunnut pilata sillä omaa päiväänsä eikä muidenkaan. Harjoittelijana olo oli vielä muutenkin epävarmempi kuin nyt virassa.

”Tarvittaessa osaan olla tuima ja vakava, käyttää ääntä ja käskyttää.”

Ilosaarirockin tilanteesta olisi epäilemättä selvitty puhumalla, mutta Daniel kertoo luottavansa siihen, että selviäisi paljon vakavammistakin tilanteista. Kaikesta leppoisuudesta huolimatta hän epäilemättä saisi isonkin öykkärin ruotuun.

”En ole ikinä elämässäni tapellut, mutta olen sen verran painitaitoja harjoitellut, että painimaankin toki pystyn, jos on pakko. Ja tietysti muutenkin pystyn poliisin voimakeinoja käyttämään, jos tilanne sitä vaatisi.”

Positiivisuudestaan tunnettu Daniel kertoo, ettei aurinkoisuus ole hänelle rasite.

”Olen oma itseni, ei tarvitse väkisin olla mitään. Olen huomannut, että tunteet tarttuvat aika helposti. Jos hymyilen, muitakin alkaa hymyilyttää. Mutta jos murjotan, se näkyy kyllä ympäröivissä ihmisissä.”

Ilo ja hymy tuntuvat luonnollisilta, mutta tuimaan poliisirooliin täytyy aina hieman tsempata. Vakavan poliisiroolin esiin kaivamista hän välttää yleensä mahdollisimman pitkään.

”Tyttöystäväni nauraa minun vakavalle poliisiäänelleni, kun se on niin erilainen minä, kuin se, jonka hän tuntee.”

Daniel on opetellut tekemään käsillään kaikkea mahdollista alkaen virkkaamisesta ja kutomisesta aina monipuolisiin remontointi­hommiin saakka. © Matias Honkamaa

Daniel on opetellut tekemään käsillään kaikkea mahdollista alkaen virkkaamisesta ja kutomisesta aina monipuolisiin remonttiti­hommiin asti. © Matias Honkamaa

Kotoa tolkkua nuorten päähän

Pieni osa nuorista hölmöilee tälläkin viikolla netissä ja kaduilla. Lakia rikotaan, kenties sakkoja jaetaan. Danielilla ei ole kaikenkattavaa ratkaisua siihen, miten hölmöilyt saisi täysin ennaltaehkäistyä, mutta nuorten koteihin hän lähettää vanhan viisauden siitä, että rajat ovat rakkautta.

”Minulla oli alaikäisenä aina selvät kotiintuloajat ja säännöt. Ne omalta osaltaan pitivät minut kaidalla tiellä ja poissa ongelmista.”

Daniel suuntaakin viestinsä nuorten lisäksi myös heidän vanhemmilleen.

”Kyllä huoltajat ovat ensisijainen taho, jonka täytyy saada tolkku nuorten päähän.”

Danielin mukaan kodeissa pitäisi keskustella siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei, mutta myös siitä, mitä teoista seuraa.

”Mielestäni moni nuori tarvitsisi tukea ja apua sen hahmottamiseen, että tulevaisuudelta voi odottaa myös hyviä asioita.”

Lue myös: Tiktokin tähti Konstaapeli Daniel Kalejaiye on siellä missä nuoretkin: ”Poliisin ei tarvitse olla jäykkä smurffi haalariasussa”

X