Kotihoitokoira Nala tuo iloa yksinäisten ikäihmisten arkeen Etelä-Karjalassa – Sen kohtaaminen on ollut myös saattohoitopotilaan viimeinen toive

Häntä heiluu jälleennäkemisen riemusta. Kahden vuoden ikäinen kultainennoutaja Nala tassuttelee olohuoneen tuolilla istuvan 92-vuotiaan Raili Rasasen eteen ja tarjoaa hänelle päätään paijattavaksi.

Koira nostaa kuonoaan, kun se saa rapsutuksia korviensa taakse. Rasaselta pääsee naurunkujerrus.

Kultaistanoutajaa on ilo koskettaa.

Nalan suuret silmät painuvat miltei kiinni.

Kosketuksen ilo on molemminpuolista.

Nala on vieraillut lappeenrantalaisen omistajansa ja ohjaajansa, sairaanhoitaja Hanna Kanteleen kanssa niin ikään lappeenrantalaisen Rasasen kerrostaloasunnossa jo muutaman kerran aikaisemmin. Kannel on Etelä-Karjalan hyvinvointialueen kotihoidon palveluksessa ja perjantai-iltapäivisin hänellä on työparinaan oma kultainennoutajansa.

Nala on kotihoitokoira.

Hanna Kannel pyyhkii Nalan jalat ennen kotikäyntiä. © Jani Kautto

Kotihoito sujuu Nalalta kuin luonnostaan

Alun perin Nalasta ei edes pitänyt tulla Hanna Kanteleen koira. Hän oli varannut lemiläisen Kultakarva-kennelin pentueesta itselleen toisen pennun, mutta se menehtyi jo muutaman päivän ikäisenä.

”Kun lähdin valitsemaan toista pentua, tämä tuli istumaan eteeni ja tapitti minua silmiin”, Kannel kertoo.

”En siis valinnut Nalaa, vaan Nala valitsi minut.”

Kun Kanteleen esimies sai tietää, että kultaisia noutajia omistava ja kouluttava Kannel opiskelee eläintenhoidon ammattitutkintoa, esimies välitti Kanteleelle usean kotihoidon asiakkaan toiveen saada koiravieraita kotiinsa.

Kannel myöntää jännittäneensä, kun hän teki kolmisen kuukautta sitten ensimmäisen kotikäyntinsä Nalan kanssa juuri Raili Rasasen luokse.

Vaikka Nala on sopeutuvainen, hyväluontoinen ja koirien kognitiotestissä keskimääräistä älykkäämmäksi todettu yksilö, niin Kannel ei ollut varma, miten koira käyttäytyy vieraassa kodissa.

Nalasta ja Rasasesta tuli kuitenkin heti sydänystävät. Jo ensi tapaamisella Nala ja Rasanen lepäsivät hetken yhdessä Rasasen vuoteessa.

Nyt Nala painaa päänsä Rasasen polville ja saa lisää silityksiä.

”On se vähän erikoista, että Nalan kuonossa on valkoinen läikkä”, Rasanen sanoo.

Nalan ja 92-vuotiaan Raili Rusasen kohtaamisessa on jälleennäkemisen riemua. © Jani Kautto

Kotihoitokoira tuo iloa taloon

Raili Rasanen on syntynyt Viipurissa. Talvi- ja jatkosodan aikana hän joutui lähtemään perheensä mukana kodistaan kahdesti evakkoon Etelä-Karjalaan, minne hän sitten asettuikin asumaan.

Rasanen kertoo, että Viipurista otettiin kummallekin evakkomatkalle mukaan myös perheen pystykorva Piku.

Nykyään Rasanen on leski ja hänen kummatkin lapsensa ovat muuttaneet Lappeenrannasta pääkaupunkiseudulle.

”Olen aina rakastanut koiria. Yksin asuessa päivät ovat joskus pitkäveteisiä. Nala tuo tullessaan iloa taloon”, Rasanen sanoo.

Jo ennen kotihoitokoiran pestiään, vasta puolen vuoden ikäisenä, Nala vieraili nuorisopsykiatrisella osastolla Lappeenrannassa. Koira-avusteiseen työskentelyyn perehtyneen Hanna Kanteleen mukaan Nala osasi tunteikkaana koirana lukea ihmisten mielialoja ja toimia kulloisenkin tilanteen mukaan.

”Esimerkiksi yksi syömishäiriöstä kärsinyt tyttö oli kovin ahdistunut, mutta Nalan mentyä hänen syliinsä tyttö selkeästi rauhoittui”, Kannel kertoo.

Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirissä kotihoitokoira Nalan kalenteri alkaa olla jo täyteen buukattu.

”Lähihoitajat kartoittavat, ketkä kotihoidon asiakkaista haluavat Nalan vieraakseen. Uusia paikkoja on jo jonoksi asti, mutta kaikissa pyritään käymään siinä tahdissa kuin aikataulut antavat myöten.”

Lepohetki peräkontissa tarpeen karvaiselle kotihoitajalle

Nala kiehnää aikansa Raili Rasasen polvia vasten, kääntyy ja asettuu sitten sohvan eteen makuulle. Koira laittaa etutassut leukansa alle ja kääntelee hieman päätään. Nalan silmät painuvat hetkeksi kiinni, mutta räpsähtävät taas auki, ja toinen korva heilahtaa, kun koira kuulee puhetta.

Nala ei nuku ja levätessäänkin se on koko ajan valppaana.

Rasasen pää kallistuu, kun hän katselee makaavaa Nalaa.

Koira nostaa taas hymyn hänen huulilleen.

”Nala on kovin kaunis ja kiltti. Nyt sillä on kissanpäivät, vaikka se on koira”, Rasanen sanoo.

Vaikka Nala on luonteeltaan sosiaalinen ja rohkeakin, niin uudet ympäristöt, tilanteet ja ihmisten kohtaaminen käyvät ennen pitkää koiran voimille.

Kannel kertoo, että kotikäynneiltä lähdettäessä Nalalla on tapana nukahtaa auton peräkonttiin.

”Vaikka Nalaa ei ollut tarkoitus päästää sänkyyn, niin kielto ei ole pitänyt. Öisin me nukumme Nalan kanssa lusikassa ja mies joutuu kipristelemään sängyn toisella laidalla.”

Nala oli pentuna lopetusuhan alla

Hetken levättyään Nala on taas vauhdissa. Nyt koira ei vipellä Raili Rasasen luokse, vaan pomppaa sohvalle, kipuaa sen selkänojalle ja asettuu puolittain Hanna Kanteleen olkapäille.

Raili Rasasta naurattaa koiran kiipeileminen. Hanna Kannel vakuuttaa, että Nala ei kiipeä koskaan asiakkaiden, vaan ainoastaan hänen olkapäilleen.

Vähän aikaa telmittyään Nala alkaa läähättää. Lämmin kerrostaloasunto tuntuu paksuturkkiselle Nalalle kuumalta, mutta koira ei juo lattialle lasketusta, punaisesta kupista vettä.

”Nala on siitä kummallinen, että se ei juurikaan juo kupista kuin kotona. Ulkona sille kyllä maistuu lätäköiden vedet” Kannel kertoo.

Pian sen jälkeen, kun Nala oli saapunut seitsemän viikon ikäisenä kennelistä uuteen kotiinsa, pentu alkoi pissata alleen. Kokeneena koiranomistajana Kannel otaksui Nalan sairastavan virtsatulehdusta, mutta eläinlääkärin tarkastuksen jälkeen Kanteleelle ilmoitettiin, että Nalalta puuttuvat synnynnäisenä epämuodostumana virtsanjohtimet.

”Se tarkoittaa sitä, että koiran munuaiset ylikuormittuvat, mikä aiheuttaa koiralle kovia kipuja ja johtaa ennen pitkää koiran menehtymiseen.”

Kannel harkitsi jo vakavasti Nalan lopettamista, mutta päätti kuitenkin käyttää koiraa varmuuden vuoksi vielä toisella eläinklinikalla.

”Varjoainekuvauksissa selvisi, että Nalalla onkin virtsanjohtimet, mutta ne vuotavat. Nala sai lääkityksen, mikä poisti oireet reilussa puolessa vuodessa. Nykyään Nala pärjää ilman lääkkeitä, mutta pentuja se ei voi kuitenkaan saada.”

Pentuna vakavasti sairastuneesta Nalasta on kasvanut terve ja pirteä koiraneiti. © Jani Kautto

Ylimääräinen kotihoitokeikka

Nalan työvuorot alkavat perjantaina puolilta päivin ja päättyvät noin kello 15 tienoilla. Työvuoron aikana Nala ehtii vierailla kahden tai kolmen kotihoidon asiakkaan luona.

Toisinaan Nala ja Hanna Kannel tekevät myös ylimääräisiä kotikäyntejä. Kun kotonaan saattohoidossa ollut lappeenrantalainen nainen halusi viimeisenä toiveenaan nähdä koiran, Kannel ei epäröinyt hetkeäkään toteuttaa hänen toivettaan.

Kannel kertoo, että sängyssään miltei tiedottomana maannut nainen ei enää puhunut, mutta hänen silmänsä olivat auki ja hänen katseensa seurasi huoneeseen tullutta koiraa.

”Nala nousi kahdelle jalalle sängyn viereen ja laittoi toisen tassunsa naisen käden päälle. Sen jälkeen Nala ja nainen katselivat toisiaan aika kauan täysin hiljaisessa huoneessa.”

Muutaman tunnin kuluttua siitä nainen kuoli. Kannel sanoo, että kuolevan naisen viimeisen toiveen täyttäminen on jäänyt pysyvästi hänen mieleensä.

”Se oli miltei epätodellinen hetki, aivan kuin koira olisi vaistonnut kuoleman läheisyyden ja ymmärtänyt, mitä nainen halusi koiran tekevän.”

Nala jätti viimeisen tervehdyksen kotonaan saattohoidossa olleelle lappeenrantalaisnaiselle. © Jani Kautto

Rapsutusta hyvästiksi

Kotikäynti Raili Rasasen luona lähestyy loppuaan. Hanna Kannel kutsuu Nalan luokseen, ottaa koiran suusta sen lattialta poimiman punaisen sukan ja ujuttaa Nalan ylle vaaleanpunaiset valjaat.

Rasanen harmittelee, että hän ei voi lähteä huonosti liikkuvana ulkoiluttamaan koiraa.

”Jos vain kunto antaisi myöten, niin ehkä minulla olisi taas oma koira”, hän huokaa.

Nala painaa päätä jäähyväisiksi Rasasen polviin ja heiluttaa häntäänsä. Rasanen toivottaa Nalan ja Kanteleen tervetulleiksi taas uudestaan ja rapsuttaa vielä Nalaa.

Koirasta rapsutus tuntuu niin hyvältä, että se painautuu kiinni Rasasen jalkoihin.

”Voi kun, joku rapsuttaisi vielä joskus minunkin selkääni”, Rasanen naurahtaa.