Meidät syöpä pysäytti

Juuri ilmestyneessä Seurassa on kymmenen lukijoiden tarinaa syövän kohtaamisesta. Tässä tulee vielä viisi dramaattista tarinaa lisää.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tanja Tervonen (keskellä) sairastui leukemiaan 18-vuotiaana. Nykyään hän on 22-vuotias matkailualan opiskelija. Tanjan kuva: Pekka Nieminen.

Juuri ilmestyneessä Seurassa on kymmenen lukijoiden tarinaa syövän kohtaamisesta. Tässä tulee vielä viisi dramaattista tarinaa lisää.
(Päivitetty: )
Teksti:
Hertta-Mari Kaukonen

Seura pyysi lukijoitaan kirjoittamaan, kuinka he ovat selvinneet syövästä. Saimme koskettavia tarinoita, joissa pilkahtavat hädän ja surun lisäksi taistelutahto ja ilo.

Tänään ilmestyneessä Seuran numerossa 5/2013 Tanja Tervonen, Leena Saarinen, Kaisa Laitinen, Tuula Heikkinen, Tarmo Mäkelä, Terttu Pohjalainen, Kati Sillman, Tytti Kallio, Päivi Pallamo ja Erkki Hämäläinen kertovat dramaattisista syöpäkokemuksistaan.

Julkaisemme netissä nyt viisi kohtaloa lisää. Seuraavassa Merja Mäenpää, Anne Leinonen, Maarit Ovaska, Raija Nurminen ja Tuula Ahola kertovat koskettavat tarinansa.

 

Läheiset auttoivat

”Kun tieto syövästä tuli, tuntui kuin olisin juossut täydessä vauhdissa päin tiiliseinää. Minä olin 37-vuotias uusperheen äiti ja onnellisesti hoitovapaalla pyörittämässä perheen arkea. Nuorin lapsemme oli alle 2-vuotias ja kaksi isompaa koulussa alaluokilla.

Tutkimuksien, labrojen, koepalojen, useiden kuvauksien ja lääkärien miitinkien jälkeen minut leikattiin 330 kilometrin päässä olevassa yliopistollisessa sairaalassa.

Leikkauksen jälkeen selvisi, että jatkohoitona oli kemohoito kyseisessä sairaalassa. Syöpä oli ärhäkkä, ja kaikki tämä tapahtui nopealla aikataululla.

Minulla oli suuri huoli perheen selviämisestä. Paperisota ei ollut helppoa, sillä vointini oli heikko. Tuntui, että olin väliinputoaja, sillä olin mennyt sairastumaan hoitovapaalla ollessani. Ilman sukulaisten ja ystävien pyyteetöntä apua emme olisi selvinneet.

Ensimmäisen solusalpaajan sain kolme viikkoa syövän toteamisesta. Minulla on vahva urheilutausta, mutta tipahdin silti fyysisesti täysin. Makasin sanko kainalossa sohvalla. Päänsärky oli valtava. Aistit herkistyivät. Surin kovasti sitä, etten yhtäkkiä kestänyt omien lapsieni ja mieheni ääniä tai kosketusta.

Tuntui, etten muistakaan mitään. Nukkuminenkaan ei tullut kysymykseen, sillä kroppa oli ylivireystilassa. Nuorin lapsemme oli kotihoidossa. Ystäväni ja sukulaiset ottivat vapaata töistä, että isän töissä ollessa lapsella oli hoitaja ja ruokaa.

Päiväkirjassani lukee, että nyt tiedän, miltä tuntuu katsoa omaa elämäänsä vierestä. On kuin olisi lasipallon sisällä. Oma perhe ja ystävät touhuavat ympärillä, mutta itse ei kykene osallistumaan mitenkään.

Kuoleman mahdollisuus hiipi päähäni. Suunnittelin hautajaisiani, joissa lapsille pitäisi olla ainakin mokkapaloja. Surulliselta tuntui toisten puolesta. Itsehän vain kuolisi pois. Puoliso on todella kovan paikan edessä, kun perheessä on pieniä lapsia ja äiti sairastuu vakavasti.

Mietin, miten ikinä pystyisin osoittamaan kiitollisuutta kaikille minua ja meidän perhettä auttaville. Ilman heitä tilanne olisi ollut mahdoton. Silloin päätin, että paras kiitos olisi pysyä hengissä.

Leikkauksen jälkeen olo oli todella helpottunut, vaikka olikin kuin olisin jyrän alle jäänyt. Monet asiat olivat vielä kohdallani näkemättä ja kokematta. Nuorin lapseni oli vasta oppinut puhumaan.

Moni lohdutti, että kuuden viikon sairaalajaksohan menee hetkessä. Mutta aika ei tuntunut kuluvan vieraassa paikassa tässä tilanteessa lainkaan.

Onneksi mieheni pääsi hetkeksi käymään nuorimman lapsemme kanssa. Lapseni tuli vierelleni puristaen etusormesta. Hän sanoi, että hän auttaa äitiä. Puoliväli oli taitettu.

Samaan aikaan hoitojen sivuvaikutukset pahenivat niin, etten pystynyt viikonloppuisin matkustamaan kotiin. Hoitoihin menokin oli melkoista tsemppiä. Jotenkin tuo aika meni, ja pääsin kotiin.

Hoitojakson jälkeen tuntuu, että suljin oven kiinni perässäni ja halusin palata kiireesti omaan elämääni. Olinhan nyt ollut reipas tyttö ja suorittanut syövän pois. Tuntui hyvältä, etten ollut enää niin riippuvainen kaikkien avusta.

Työt aloitin kuutisen viikkoa hoitojen loputtua, ensin puolipäiväisesti. Jotenkin en päässyt enää kiinni asioihin. Hoitojen sivuvaikutuksien kanssa eläminen ja työssäkäynti veivät voimani. En jaksanut edes perunaa enää kuoria tai lasten kanssa tehdä mitään.

Jäin sairaslomalle. Jälkiviisaana on todettu, että menin liian aikaisin töihin. Sairastaminen on taloudellisesti raskasta aikaa, ja tuloja on pakko saada jostain.

En vain ymmärtänyt antaa itselleni riittävästi aikaa toipumiseen. Sairausloman aikana on opittava tuntemaan, mitä uusi minä jaksaa. Taistelu jatkuu edelleen.”

Merja Mäenpää, Vaasa

 

Rukoukset kuultiin

”Reilut yhdeksän vuotta sitten alkoivat lievät mahavaivat. Mahalaukustani löytyi syöpäkasvaimeksi tunnistettava muutos.

Järkytys oli niin suuri, että ajoin kaupungin halki takaisin työpaikalleni muun muassa päin punaisia liikennevaloja.

Minulta poistettiin mahalaukku ja perna. Leikkauksen yhteydessä rutiinisti poistettavassa imusolmukkeessa oli etäispesäke, jonka takia jouduin sytostaatti- ja sädehoitoihin muutamaksi kuukaudeksi.

Ensi kesänä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta syövän toteamisesta. Kontrolleissa ei ole havaittu mitään poikkeavaa – siksi koen parantuneeni. Mitkä tekijät sitten ovat auttaneet selviämään? Sitä olen useinkin mietiskellyt.

Ensimmäisenä tulee mieleeni jo edesmennyt rakas äitini ja hänen rohkea asenteensa elämän vaikeuksissa.

Sain lisäksi tuntea, miten monet, monet ystävät ja sukulaiset rukoilivat minun ja lasteni puolesta. Tiedän, että Jumalalla on suunnitelma jokaista varten. Kaiken takana on rakkaus, vaikka se kuulostaakin ehkä oudolta.

Pidän tärkeänä sitä, että olen voinut avoimesti puhua syövästä ja kaikesta siihen liittyvästä lasteni Minnan, Elinan ja Jannen kanssa, jotka ovat olleet aivan upeita rinnalla kulkijoita. Sama avoimuus on pätenyt ystävien ja työkavereiden kanssa.

Se, että kuutisen vuotta sitten pystyin siirtymään osa-aikaiselle sairaseläkkeelle takasi sen, että pystyin jatkamaan työelämässä, mikä on henkisesti hyvin merkittävää. Myös vertaistuki on auttanut.

Päivittäisessä jaksamisessa auttavat yksinkertaiset perusasiat: oikeanlainen ravinto, liikuntaharrastukset, hyvät ihmissuhteet.”

Anne Leinonen, 57, Oulu

 

Eläimistä terapia-apua

”Kymmenes toukokuuta vuonna 2010 kello 10.12. Tuo päivä ja kellonaika ei unohdu koskaan minulta, syöpäpotilaan puolisolta. Silloin sain työpaikalleni puhelun mieheltäni.  Keuhkosyöpä!

Maailma romahti, yhtään positiivista asiaa ei sillä hetkellä löytynyt meidän kummankaan mielestä. Muistan sanoneeni miehelleni, että en pärjää ilman sinua.

Ensin miestäni ei meinattu hoitaa mitenkään, mutta onneksi tilanne ei ollut niin vakava. Hän pääsi leikkaukseen ja hoitoihin.

Kun saimme kuulla vuonna 2010 mieheni sairaudesta, olimme varanneet koiranpennun kaveriksi toiselle koirallemme. Mieheni sanoi silloin, että perutaan koiran osto. Minä kuitenkin sanoin, ettei muuteta mitään suunnitelmia, koska tuntuu, että sitten olemme jo luovuttaneet.

Otimme pienen koiranpennun siis meille, ja se oli todellinen terapiakoira minulle. Eläimestä kun joutuu huolehtimaan, niin ajatus on edes hetken muualla kuin ikävissä asioissa. Hyvin eläinrakkaina ihmisinä meillä on kolme kissaa ja kaksi koiraa, meidän karvaiset lapsemme. Ne osaltaan pitävät arjessa kiinni ja järjestävät tekemistä silloinkin, kun pieni alakulo alkaa vaivata.

Halusin kirjoittaa tämän kokemuksen ja tuntuu taas vähän paremmalta. Haluan myös kannustaa muita. Hyvin vakava tilanne voi kääntyä toiseksi: viimeksi lääkäri sanoi tilanteen näyttävän todella hyvältä, ja mitään sairauden uusimiseen viittaavaa ei näy koetuloksissa.”

Maarit Ovaska, Orimattila

 

Joka päivä joku soitti

”Diagnoosi annettiin tyttären syntymäpäivänä vuonna 2008. Se oli kova tieto. Ärhäkkä myelooma, veren plasmasolusyöpä.

Itkin kolme päivää ja yötä.

Lääkkeet alkoi tehota nopeasti ja tauti talttui. Kantasolusiirto tehtiin syyskuussa. Koko sairaalassa olon aikana ja lääkityksen aikana oli suurin huoli puolison jaksamisesta.

Minähän olin hyvässä hoidossa, mutta hän oli yksin kotona murheineen. Lapset perheineen asuvat kaukana, joten ei ollut ympärillä ketään. Minä yritin olla vahva meidän molempien puolesta ja aika hyvin onnistuin.

Silloin kun voimia eniten tarvitaan, niin niitä kyllä annetaan.

Meillä oli valtavan hyvä turvaverkosto. Lapset perheineen, jopa pienet pojatkin odottivat mummun hiusten kasvua. Serkut ja hyvät ystävät pitivät yhteyttä. Joka päivä joku soitti ja vanha äitinikin pysyi vahvana. Ystäväpiiri lisääntyi eikä yksikään kääntänyt selkäänsä sairauden aikana.

Sain todella hyvää hoitoa, mutta minulta puuttui ihminen, jolle olisin voinut soittaa ja kysellä, miten tämä ja tämä meni sinulla. Olisin tarvinnut tätä apua kipeästi.

Niinpä kävin syöpäyhdistyksen vertaistukihenkilökoulutuksen, ja olen ollut jo usealle henkilölle ”siskona”.

Olen elänyt hyvää tervettä elämää siirron jälkeen jo neljä vuotta ja olen siitä kiitollinen. Elän normaalia elämää, johon vain kuuluvat kontrollikäynnit puolen vuoden välein.”

Raija Nurminen, 67, Perniö

Lue myös: Seija on sairastanut jo kymmenen vuotta: Krooninen syöpä ei parane koskaan

Erilainen voitto syövästä

”Mieheni tunsi väsymystä ja pahoinvointia vuoden alusta lähtien. Helmikuussa todettiin parantamaton keuhkosyöpä. Puolitoista viikkoa sairaalassa, lisää tutkimuksia, keskusteluja, hoitosuunnitelmia, yleiskunnon ylläpitoa. Olimme kuin huumattuja, lähes sanattomia.

Ei tässä näin pitänyt käydä. Parin vuoden päästä piti päästä eläkkeelle.

Kotiin päästyään mieheni soitti sisaruksilleen ja ystäville ja jätti hyvästit. Keskenämme emme puhuneet syövästä ja kuolemasta. Lapsille hän kertoi haluavansa lähteä nopeasti ja kivuttomasti, ilman pelkäämiään hoitoja. Hän oli niin tyyni ja rauhallinen. Minäkin pidin positiivisuutta yllä. Itkin vain salaa. Ja pelkäsin.

Tiistaiaamu 10. maaliskuuta valkeni, ja laitoin aamupalaa. Mieheni pyysi yskänlääkettä. Vein sitä ja palasin keittiöön.

KOPS.

Kiiruhdin makuuhuoneeseen. Siellä hän oli, jalat lattialla ja pää yöpöydällä. Soitin hätänumeroon ja aloin elvytyksen. Apu oli paikalla kymmenessä minuutissa. Taustatietojen selvittämiseksi annoin lääkärille epikriisin. Siellä luki: Ei elvytetä!

Silti kaikki voitava tehtiin, mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hänet julistettiin kuolleeksi. Toive oli toteutunut. Ilman hoitoja, nopeasti ja kotona. Kuolema voi olla todellinen voitto syövästä.

Neljäkymmentä vuotta kestänyt onni pyyhkäistiin hetkessä pois. Ei sentään. Kun ensimmäinen vuosi mentiin vaihtelevissa tunteissa, valo alkoi pilkottaa.

Onhan minulla lapset ja lapsenlapset, suku ja ystävät. Yhdessä olemme selvinneet.

Olisiko suurin surutyö tehty, kun pystyin kirjoittamaan asiasta. Nyt on hyvä olla.”

Tuula Ahola, Helsinki

X