”Hiukseni lähtivät – mikään hoito ei tepsinyt” – Stressi laukaisi parantumattoman autoimmuunisairauden

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Tylsien päivien piristykseksi kulmani ovat joskus violetit tai vihreät,” Tiina Heino sanoo. © Jarmo Wright/Otavamedia
Tiina Heinolta menetti hiuksensa ja kaikki muutkin karvansa vajaassa vuodessa, kun hänelle puhkesi harvinainen autoimmuunisairaus alopecia universalis.

Tiina Heino, 39, oli ylpeä pitkistä, näyttävistä hiuksistaan. Ne ulottuivat selän puoliväliin saakka. Kaksitoista vuotta sitten hän kaljuuntui ja menetti kehonsa muutkin karvat. Sairauden hyväksyminen vei vuosia.

Tähän havahduin

Makoilin sohvalla katsomassa televisiota. Nojasin päätä käteeni. Tunsin sormillani takaraivossa pienen, kaljun läiskän. Ihmettelin, että miten ihmeessä vierekkäiset hiukset ovat sattuneet lähtemään yhtä aikaa.

Pian hiukset lähtivät kokonaan niskasta ja ohimoilta. Peitin ne huivilla. Kävin siihen aikaan muskarissa lapseni kanssa. Kerran en huomannut, että laululeikin aikana huivi oli noussut paljastaen takaraivon ja ohimoiden kaljuuden. Se hävetti ja nolotti.

Päälaella oli vielä hiuksia, kun huomasin, että kulmakarvani olivat harventuneet ja toisesta silmästä puuttui ripsiä.

Lopulta kaljuunnuin kokonaan ja menetin kehon muutkin karvat vajaassa vuodessa.

Se aiheutti valtavan identiteettikriisin. Naisena tunsin menettäneeni jotain olennaista itsestäni. Itsetuntoni kärsi, ja se aiheutti ongelmia parisuhteessakin.

Vastaanotolla

Menin lääkäriin, kun ensimmäiset kaljut läikät ilmaantuivat. Iho- ja allergiasairaalan poliklinikalla todettiin, että minulle oli puhjennut autoimmuunisairaus alopecia universalis.

Sairauden puhkeamisen syyksi on arveltu elimistön stressitilaa. Keskimmäinen lapseni oli syntynyt seitsemän kuukautta aiemmin. Sinänsä iloinen ja onnellinen asia yövalvomisineen rasitti kehoa.

Näin hoidetaan

Ensimmäisiin kaljuihin läiskiin kokeiltiin hoitona kortisoniliuosta ja lyhytaikaisesti steroideja, mutta ne eivät auttaneet. Muita hoitomuotoja en kokeillut.

Ensimmäinen peruukki auttoi paljon. Huomasin, ettei sen käyttäminen ole vaikeaa.

Keskityin ajatukseen, ettei sairaus ole hengenvaarallinen. Kyse on vain ulkoisesta muutoksesta. Se lohdutti.

Ensimmäiset vuodet olivat silti vaikeita. Minulla oli jatkuva stressi siitä, ettei kukaan – edes naapuri tai lasten kaveri – näe minua ilman peruukkia.

Alkuvaiheessa olisin eniten kaivannut vertaistukea. Ehkä en olisi masentunutkaan, jos olisin voinut jutella samanlaisessa tilanteessa olevien kanssa.

Seitsemän vuotta sitten tein oman facebook-profiilin. Keräsin sinne sairauden vastapainoksi kaikkea myönteistä, runoja, kuvia, musiikkia. Vähän sen jälkeen löysin facebookista vertaistukea tarjoavan Aloepeciaklubin. Suosittelen sitä kaikille samaan sairastuneille.

Tässä ja nyt

Peruukkiliikkeen myyjä kysyi, minkälaisena haluan itseni nähdä. Se pysäytti. Sairastumisen jälkeinen aika oli itseni etsimistä.

Nyt hyväksyn itseni tällaisena. Olen tyytyväinen, kun minun ei tarvitse ajella säärikarvoja eikä käyttää rahaa kampaamolaskuihin. Tarvitsen vain kymmenen minuuttia ja olen valmis lähtemään mihin tahansa. Valitsen peruukin, levitän meikkivoiteen, rajaan silmät ja piirrän kulmakarvat. Tylsien päivien piristykseksi kulmani ovat joskus violetit tai vihreät.

Saan uuden peruukin kerran vuodessa. Kaljulla päällä en esiinny, koska pääni näyttäisi pieneltä nuppineulalta muuhun vartaloon verrattuna. Laitan peruukin päähän aina kodista lähtiessäni. Kotona ja lenkeillä voin käyttää huivia tai nuorisopipoa.

Joillekin hiukset ja karvat kasvavat välillä takaisin. Olen helpottunut, ettei minulle ole käynyt niin. En halua kokea uudelleen niiden menettämistä, ajella toivon ja pettymyksen vuoristorataa.

Sairaus on tuonut elämääni hyviä ja ihania asioita. Ennen en niitä ollenkaan huomannut. Se on myös antanut rohkeuden laittaa itseni likoon. Ennen sairastumista en olisi rohjennut lähteä ohjelma-avustajaksi. Tähän mennessä olen esiintynyt jo Mustat lesket– ja Salatut elämät -televisiosarjoissa sekä lyhytelokuvassa ja musiikkivideossa.

Tilaa Seura

X