Kärsitkö esiintymisjännityksestä? Näin näyttelijä selätti sen

Näyttelijä Aimo Räsänen, 49, on aina halunnut esiintyä. Esiintymisjännitys esti häntä kuitenkin vuosia hakeutumasta alan koulutukseen. Aimo selätti esiintymiskammonsa siedättämällä.

Tähän havahduin

Lukion ensimmäisellä luokalla meno oli melkoisen rempseää eikä koulunkäynti oikein innostanut. Valtaosa poikaporukastamme tuplasi ykkösluokan, mutta minä siirryin toiselle luokalle – uuteen porukkaan, joka oli opiskellut ahkerasti.

Ruotsintunneilta se alkoi. En ollut avannutkaan ruotsin oppikirjaa ensimmäisenä lukiovuotena. En osannut yhtään mitään, ja osaamattomuuteni puhkaisi pahimman luokan esiintymisjännityksen. Kun yritin puhua ruotsia, ääni tärisi, kädet hikosivat ja ahdisti. Tunne lähenteli paniikkia.

Tilanne eteni

Jännittäminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Olin esiintynyt koulunäytelmissä ja soittanut bändissä. Äidinkielen tunneilla esitelmien pito sujui loistavasti. Mutta ei sujunut enää, sillä esiintymisjännitykseni laajeni. Ensin luokan edessä esiintyminen aiheutti pakokauhua, mutta pian pelkkä ääneen lukeminen omalla pulpetilla tuotti tuskaa.

Onneksi luokkatoverini olivat viisaita. Kukaan ei ilkkunut. Saattaa olla, etteivät he edes huomanneet, kuinka vaikeaa minulla oli. Esiintymistä jännittävä henkilö kokee tilanteen usein pahempana kuin millaisena muut sen näkevät.

Eroon jännityksestä

Pääsin lukion jälkeen Kuopioon opiskelemaan mielisairaanhoitajaksi – koulutukseen, jossa paneudutaan ihmisen murheisiin ja niistä selviämiseen. Samalla liityin paikkakunnan ylioppilasteatteriin. Saattaa olla, että valintani olivat sattumaa. Tai sitten ne olivat tiedostamattomia valintoja yrittäessäni päästä eroon esiintymiskammostani.

Järkeilin, että esiintymisjännitykseni oli opittu vaiva ja että siitä voi myös opetella pois. Uskoin siedätyshoitoon. Jos altistaisin itseni esiintymiselle, saisin onnistumisen kokemuksia ja pelkoni pikkuhiljaa hellittäisivät. Haaveilin, että jonain päivänä pystyisin jopa nauttimaan esiintymisestä.

Lukion ikävät kokemukset jättivät jäljen, minkä vuoksi rohkaistun hakemaan Teatterikorkeakouluun vasta 25-vuotiaana. Vaikka olin ollut mukana harrastajateatterissa, en uskaltanut ajatella näyttelemisestä itselleni ammattia.

Teatterikoulussa en panikoinut, mutta jännitin esiintymistä. Jännittäminen ei ollut näyttelijöiden piirissä mikään tabu. Asetin silti itselleni tavoitteen: haluan nousta lavalle virittyneenä ja latautuneena, mutta jännittämättä. Jännitys on niin epämiellyttävä tunne, ettei sen vallassa voi olla parhaimmillaan. Ja näin jännitys alkoi vähitellen hälvetä.

Tässä ja nyt

Jännitin aiemmin siviilielämän esiintymistilanteita, en niinkään näyttelemistä. Rooli suojaa näyttelijää jännitykseltä. Näyttämöllä tai kameran edessä olen joku muu kuin Aimo. Silloin en pode rimakauhua. Mutta voi olla, että jos olisin pitkiä aikoja tekemättä työtäni, alkaisi hirvittää.

Olen sitoutunut vahvasti työhöni ja haluan tehdä tätä niin kauan kuin pystyn. Työstä tulisi melkoisen kuluttavaa, jos jännitys saisi ylivallan. Uudet asiat tuovat perhosia vatsaan, mutta se on luonnollista. Alussa jännitin kameraa, mutta enää en. Kameran takana on tuttu porukka.