Rakas Tampereen Hakametsä: Kerran maapallon ympäri ja vähän päälle, 30 vuotta sinne ja takaisin
Seuran mies matkusti viimeisen kerran Tampereen jääkiekkopyhättöön Hakametsän jäähalliin.
Tampereen Hakametsän jäähalli juuri ennen Ilveksen viimeisen ottelun alkua.
Tampereen Hakametsä on Suomen ensimmäinen jäähalli, ja olen käynyt siellä 30 vuotta, koska sydäntäni riivaa intohimo.
Mistä jääkiekkojoukkueen – tai yhtään minkään joukkueen – intohimoisessa kannattamisessa on kyse?
Ainakaan se ei ole mikään kiva, kevyt, nopea pyrähdys menestysjunaan. Ei. Sellainen ei ole intohimoa, ei sitoutumista.
Kannattamisen olennainen ydin on se, että lähtiessään jonkin seuran tai vain sen edustusjoukkueen kelkkaan, kyseessä on elämänmittainen sitoutuminen, jollainen tehdään vain kerran elämässä.
Kun ottaa jonkun seuran sydämeensä, asettuu samalla tuhansien muiden kanssa valjakkoon vetämään raskasta kivirekeä, jonka kiskominen tuottaa kyllä vuosien varrella iloakin, mutta vähintään yhtä paljon aitoa surua ja raskasta vitutusta.
Totta kai vuosi toisensa perään pohjalla kyntävän seuran hylkääminen käy välillä mielessä. Mutta kannattaja ei silti hylkää seuraansa koskaan, sillä kannattaja – vastoin ilmiselvää elämänkokemustaan – elättelee yhä uudelleen toivoa siitä, josko ensi kausi toisi meille mitalin, tai luoja paratkoon, mestaruuden.
Siitä kannattamisessa on kyse.
Vaikka toisaalta, turhaan minä sitä tässä kerron. Ei sitä perinpohjaisesti voi selittää kenellekään. Se on niitä asioita, jotka täytyy vain itse kokea.
Vuonna 1985
Kerronpa teille omakohtaisen tarinan.
Minulla ei ole kovin monta yksittäistä muistoa siltä vuodelta, kun olin 7-vuotias. Siitä on aika kauan. Se oli vuosi 1985.
Mutta jos en ole kehittänyt itselleni valemuistoa, yksi muisto minulla kuitenkin on Turun Kupittaan jäähallista. Olin seisomakatsomossa yhdessä isäni kanssa ja meneillään oli ensimmäinen ikinä paikan päällä näkemäni jääkiekko-ottelu, TPS vastaan Ilves.
Ilves voitti sen pelin.
Muistan makustelleeni seuran värejä ja nimeä.
Keltainen ja vihreä soljuivat yhteen kauniisti.
Ilves. Ei monikossa Ilvekset, kuten vaikkapa Jokerit tai Ässät, vaan yksikössä. Joukkue.
Ilves. Se oli komea ja jännittävä nimi, minähän pidin kovasti kissoista.
Muistan ihmetelleeni, kun kaikkialla ympärilläni aikuiset olivat vihaisia. He eivät pitäneet Ilveksestä. Jotenkin se vain lisäsi kiinnostustani. Halusin olla sen puolella, josta muut eivät pitäneet.
Nämä ovat ensimmäiset muistoni Tampereen Ilveksestä. Samana keväänä Ilves voitti Suomen mestaruuden, mutta totta puhuen tuon päivän jälkeen unohdin seuran moneksi vuodeksi, kun legot ja Aku Ankat kiinnostivat enemmän.
Timo Peltomaa ja muut lapsuuden sankarit
Timo Peltomaa oli virtuoosi sekä veijari, jolta onnistuivat sekä jalkakynät että hanskojen pudottaminen. © Ilveksen arkisto / Ilves.com
Mutta vuonna 1990 tai 1991 kiinnostuin jälleen jääkiekosta, sillä lajista puhuttiin paljon. Jääkiekon MM-kisat olivat tulossa Suomeen, ja noihin aikoihin moni maajoukkuepelaaja pelasi Ilveksessä. Oli Mika Nieminen, Raimo Summanen, Risto Siltanen, Ville Sirén, Timo Peltomaa, Jukka Tammi, ihan noin äkkiseltään mainittuna.
Vuonna 1990 Ilves pelasi SM-liigan loppuotteluissa ja sai hopeaa. Siihen kelkkaan oli näillä tiedoin helppo hypätä. Hakametsä oli paitsi suomalaisen jääkiekon kehto, myös sen sykkivä sydän.
Tammesta ja Peltomaasta tuli minulle vuosiksi koko lajin vetonauloina. Peli kulki, huuli lensi ja meno oli rento, mutta samalla he kuitenkin ottivat itse pelin äärimmäisen tosissaan ja näyttivät tunteita. Sellainen vetoaa aina, oli laji mikä hyvänsä.
Maalivahti Jukka Tammi oli 1980- ja 1990-luvuilla Ilveksen suurimpia tähtiä. © Ilveksen arkisto / Ilves.com
Seuraavana vuonna, 1991, pääsin ensi kerran Tampereen Hakametsän jäähalliin vanhempieni kuskaamana, kuten ensi alkuun monen vuoden ajan tapana oli. Sen jälkeen olenkin käynyt Hakametsässä joka vuosi monta kertaa, mikä ei ole kovinkaan erikoista, jos sattuu asumaan Tampereen talousalueella, mutta itse olen siis kotoisin Kiskosta (siitä Salon vierestä (siitä Turun läheltä)), ja asunut nyt jo pitkään Helsingissä.
Maapallon ympäri
Varovaisenkin arvion mukaan olen 30 vuoden aikana kulkenut kodin ja Hakametsän väliä yhteensä 43 000 kilometriä. Vähintään. 43 000 kilometriä, mikä on enemmän kuin esimerkiksi kerran maapallon ympäri. Hakametsä tuli vuosi vuodelta tutummaksi ja tutummaksi, pian Tampereen itsestäänselvimmäksi vierailukohteeksi.
Joitakin pelejä minulla oli VHS-kaseteilla, ja esimerkiksi Ilves vs Wayne Gretzky All Stars -pelin – tai ainakin Sami Ahlbergin 3-3- ja 4-3-maalit – katsoin niin monta kertaa, että muistan ikuisesti sen nousun pitkin vasenta laitaa ja terävät kiskaisut kohti takakulmaa. En siis ollut paikalla, mutta olen katsonut pelin niin monta kertaa, että muistoissani lähestulkoon siirryin seisomakatsomoon.
Matsihan pelattiin juuri ennen itsenäisyyspäivää 1994, ja samalla viikollahan Ilves taisi nuijia Jokeritkin 10-1, mutta näitä kahta makeaa voittoa lukuun ottamatta Ilves kynti sarjataulukon peränpitäjän paikalla. Hakametsä oli kiva paikka käydä, mutta kauhean usein ei kannattanut odottaa voittoa.
Vaikka nähtyjä pelejä on lukematon määrä, harvasta niistä on enää yksittäisiä muistikuvia. Sieltä täältä nousee silti jotakin muistoja. Syksyllä 1996 lähdimme Salosta kolmen kaverini kanssa autolla Tampereen paikallismatsia katsomaan, meikäpoika kuskina. Autossa oli kummankin joukkueen kannattajia sekä puolueeton henkilö.
Ilves hallitsi ottelun alkupuoliskoa. Se oli muistaakseni Mika Arvaja, joka vei Ilveksen 4-1-johtoon. Hakkasin kaukalon pleksiä ja päästin ilmoille suoraa, sanatonta huutoa.
Ei siinä lopulta kovin kauan kestänyt, kun Tappara oli tullut tasoihin 4-4. Kaverini kävi nyt vuorostaan huutaen hakkaamassa pleksiä. Hannu Mattila teki Ilvekselle vielä 5-4, mutta sekään ei enää kääntänyt virtausta. Tappara voitti pelin 7-5. Hakametsä ei ollut pelkästään Ilveksen koti. Oli toinenkin seura.
Suomen pisin lätkämatsi
Ja toki sekin muistuu mieleen, kun maaliskuussa 2015 olin katsomassa siihen saakka kaikkien aikojen pitkäkestoisinta lätkämatsia, kun Ilves ja HIFK eivät meinanneet millään saada selvää paremmuudesta pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella. Olin sopinut Tampereella käymässä olleen ystäväni kanssa, että saan kyydin kotiin Helsinkiin pelin jälkeen. Ja kun kolme erää oli pelattu, ystäväni odottikin minua autossa Hakametsän pihassa.
Ongelmaksi muodostui vain se, että ottelu ratkesi vasta seitsemännessä erässä. Lähetin kolmannen erän jälkeen ystävälleni viestin, että täällä peli jatkuu vielä jatkoajalla, voinko katsoa ratkaisuun asti. Ystäväni vastasi myöntävästi, koska kumpikaan meistä ei voinut kuvitella ottelun todellista kestoa.
No, lopulta en kuuden erän jälkeen enää kehdannut odotuttaa häntä kauempaa, vaan läksin hänen autolleen. Pian päästyämme Helsingin-motarille radioselostus kertoikin HIFK:n Mika Partasen lähettäneen Ilveksen jälleen kerran aikaiselle kesälomalle.
Jyrki Lumme on Ilves-legenda, joka teki pitkän uran myös NHL:ssä. © Jukka Vuorio
Kaikki nämä muistot
Ja onhan näitä kaikenlaisia muistoja. Jukka Tammen yleisön tervehtimiset, Peltomaan hypyt plekseihin, loputon korpivaellus, Michael Lappinin kaksi maalia Jokereita vastaan, Mikko Eloranta, Raipen paluu, Jyrki Lumme, Mikko Mäkelä pelaajamanagerina, kannattajakulttuurin herääminen ja kasvaminen kenties koko Liigan komeimmaksi, syksyn 2014 avauskierros, jota tulin katsomaan tyttöystäväni kanssa, ja jonka tulos oli tappio Tapparalle, jonkun vuoden Pelicans-kohtaaminen, jossa Ben Blood sikaili jälleen kerran jäällä, monta kaljanhuuruista Onnibussilla tehtyä pelimatkaa eri kavereideni kanssa, joista osa kannatti Ilvestä ja osa ei, satunnaiset tapaamiset jäähallin käytävillä ”oletko sä se tyyppi sieltä internetistä?”, karsintasarja, jonka heti alkuun Masi Marjamäki teki neljä maalia, viime vuosina aivan epätodelliselta tuntuneet jatkuvat voitot Tapparasta, Teemu Rautiaisen eräs rankkarimaali, HIFK:n kannattajien Kom igen Ilves -tuenilmaus, jäähallin omanlaisensa äänet ja tuoksut, ”Ne ajat palaavat vielä”-katsomotifo, johon halusi uskoa ja joka yllättäen lopulta olikin totta. Ja millä rahoilla tai suhteilla se Ilkka Sinisalokin tänne hommattiin?
Ja tämmöisten loppumattomien kokemusten, you win some and you lose some, but mostly you lose, ja aina tulee uusi kausi, jälkeen päästään lopulta päivämäärään 26. marraskuuta 2021. Ilveksen viimeinen liigamatsi Hakametsässä ja vastassa toinen SM-liigan alkuperäisjoukkue Turun Palloseura eli TPS.
SM-liigaa on pelattu kaudesta 1975-1976 lähtien, ja ainoat joka kausi mukana olleet joukkueet ovat Ilves, Tappara, TPS ja HIFK. Original four.
Ilves vs TPS
Asetelma viimeiseen peliin oli se, että kuluva kausi on ollut Ilvekselle hyvä, vaikka alkukaudesta joukkue tuli läpi kivikkoisen tien. Itsekin olin ehdottamassa päävalmentaja Jouko Myrrälle potkuja, kun tappioputkessa tuli kaksi kertaa pataan Vaasan Sportilta ja Hakametsässä Ilveksen 90-vuotisjuhlapelissä voiton vei SaiPa.
Ilves julkaisi muuten juuri syksyn tappioputken aikana tunnelmointivideon Näytä minulle valo, joka halkoo pimeän. On ihmisiä, joissa se aiheuta mitään tunteita, mutta itse en oikein pysty katsomaan sitä kyynelehtimättä liikutuksesta. Tämä video on eräs osoitus siitä digimarkkinoinnin ylivoimasta, josta Ilveksen mediatiimiä on viime vuosina kehuttu monilla areenoilla.
Ennen perjantain matsia Ilves Hockey Legendsien joukkoon valittiin neljä uutta jäsentä. Kunnian saivat Matti Kaario, Marika Lehtimäki, Jyrki Lumme ja Risto Jalo. Kaikki heistä ovat huomionosoituksensa ansainneet, mutta erityisesti Risto Jalo.
Risto Jalo, Jyrki Lumme ja Marika Pikkarainen (os. Lehtimäki) Ilveksen keräilykorteissa. © Jukka Vuorio
Jalo on paitsi vienyt pelaajan Ilveksen Suomen mestariksi, myös toimitusjohtajana ja ylipäätään seuran talousymmärtäjänä pelastanut Ilveksen konkurssilta vähintään kerran. Hänen kokonaisvaltainen merkityksensä seuralle on suurempi kuin yhdenkään toisen yksittäisen henkilön.
Ja tietysti itsellenikin oli jotenkin ympyränsulkeutumisfiilis, että ensimmäisessä näkemässäni lätkämatsissa oli Risto Jalo, ja nyt hän oli jälleen juhlittuna keskushenkilönä jäällä. Jos Hakametsä on ollut jonkun ihmisen talo, se on ollut Risto Jalon talo.
Enemmän kuin peli
Jääkiekko-ottelussa peli on kaiken keskiössä, mutta ottelutapahtuma rakentuu paljon muustakin. Yleisömäärä, yleisön äänekkyys, chanttien sanat, juhlallisuudet ennen peliä, tuoksut ja äänet, hallin musiikit, ruoat ja juomat, kaljajonossa ja vessassa salakuunnellut keskustelut, hallin mainokset, katossa roikkuvat mestaruusviirit ja jäädytetyt pelinumerot, jotka luovat perspektiivin menneeseen ja tulevaan.
Parhaimmillaan kaiken ytimessä oman joukkueen kotiottelussa on kuitenkin yhteisöllisyyden tuntu. Vaikka et tuntisi nimeltä yhtään ihmistä koko jäähallista, jaat heidän kanssaan samoja asioita, arvoja ja tunteita.
Tunnetaso kaukalossa ja katsomossa oli ottelussa aivan priimaa. Hakametsä tarjosi parastaan. Todella hieno ja miellyttävä jääkiekkokulttuuritapahtuma. Tämä matsi oli liigatuote, jota kelpaa esitellä vaikkapa ulkomaisille vieraille.
Siellä näkee ja kuulee kun Ilves murisee. © Nysse Nyström
Kun perjantain ottelusta oli takana noin 25 peliminuuttia, kiinnitin muuten huomiota siihen, mitä noin vuosi sitten kävin läpi Petteri Sihvosen kanssa.
Lue myös: Mikä on hyvää jääkiekkoa, Petteri Sihvonen?
Eli minusta tuntui, että Ilves oli ensimmäiset 25 minuuttia pelillisesti niskan päällä. Se piti enemmän kiekkoa ja rakensi hyökkäyksiä sekä maalintekotilanteita. Pari kertaa kilautti tolppaan ja pari kertaa hyvästä paikasta ohi. Mutta silti TPS johti siinä vaiheessa 2-1. Ja koska jääkiekossa kilpaillaan maalinteossa eikä tekopaikkojen määrällä, ei voi sanoa Ilveksen olleen parempi joukkue. Sehän on aina parempi, joka tekee enemmän maaleja. Tyylillä tai tavalla ei ole väliä.
Loppujen lopuksi TPS oli joka tavalla parempi, ja voitti 5-2.
Kohti Ratamettää
Mutta se siitä ottelusta, nyt ovat vuosikymmenet Hakametsässä takana päin. Tästä eteenpäin Ilves pelaa kotiottelunsa Tampereen Kannen areenassa, sponsorinimeltään Nokia Arenassa, jonka tosin lehdet kirjoittivat välittömästi muodossa Nokia-areena. Ja olihan tässä välissä se kaikki sekoilu UROS LIVE -nimen kanssa, josta toivottavasti joku jossakin oppi jotakin.
Itsehän aion käyttää uudesta areenasta järjestelmällisesti nimeä Ratamettä. You know, junaradan vieressä/alla/päällä ja Hakametsä ja niin edelleen. Kaikki vitsithän ovat parempia, kun ne selittää auki?
Mutta mitä odottaa uudelta areenalta Ratamettältä? En tiedä, väistämättä mieleen tulee vertailukohdaksi 1990-luvun loppu, kun Jokerit siirtyi Hartwall Arenalle ja HIFK jäi Helsingin Jäähalliin. Minun mielestäni jälkimmäisessä on aina ollut parempi tunnelma. Aidompi. Good old hockey ja näin. Perinteistä tykkään.
Annetaan mahdollisuus
Varmaan Hartwall Arena sopii paremmin joillekin, esimerkiksi jääkiekon parissa pistäytyjille. On kivoja palveluita enemmän. Leijonien peleissä mahtuu tekemään hyvin aaltoja. Valoja vilkkuu enemmän ja jumbotronille saa hienommat mainokset.
Olin muuten Hartwallilla katsomassa areenan ensimmäistä liigaottelua Jokerit vs Ilves. Lopputulos on muistissa, 2-3.
Hakametsä tulee aina olemaan minulle numero yksi, mutta totta kai annan Ratamettälle mahdollisuuden, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Viirit ja jäädytetyt numerot kattoon ja Osasto 41 huutamaan niin kyllähän se siitä sitten taas lähtee.