Helmi Leimu, 78, ohjaa ikätovereitaan liikkumaan vapaaehtoistyönä: ”Ikäihmiset kertoivat ja näyttivät, että arvostavat apuani – Tunsin, että teen jotain arvokasta”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Helmi Leimu
Helmi Leimu liikuttaa vertaisohjaajana paitsi ikätovereittensa lihaksia, myös aivoja. Tällä kertaa nystyröitä hierottiin Kimblellä. © Ossi Parvela
Mieluummin kankea ja kokenut, kuin nuori ja notkea. Vain seniori voi tietää, mihin ikätoveri taipuu. Siksi vertaisohjaajat ovat verrattomia.

Mitä vanhempi ihminen on, sitä tärkeämpää hänen on huolehtia lihaskunnosta ja tasapainosta. Liikkuminen tahtoo usein jäädä, ellei ole kaveria. Helmi Leimu, 78, ohjaa ikätovereitaan, ja pitää samalla itsensä kunnossa.

Liikuntaan ikätovereiden vertaisohjaajaksi

”Olen aina ollut kova liikkumaan. Minun lapsuudessani ihmisen oli pakko käyttää omia jalkojaan, jos hän halusi päästä jonnekin. Koulumatkani oli kuusi kilometriä suuntansa, ja sen kuljin kävellen ja talvella suksilla. Olen opettanut myös muita hiihtämään ja pelannut sarjatasolla lentopalloa. Kuulantyönnöstä olen napannut mestaruuksiakin.

Jäin eläkkeelle reilu kymmenen vuotta sitten. Hämeenlinnan kaupunki lähti samoihin aikoihin mukaan Ikäinstituutin Voimaa vanhuuteen -ohjelmaan. Kun minua pyydettiin mukaan ikätovereitteni liikuntaan vertaisohjaajaksi eli VertaisVeturiksi, suostuin.

VertaisVeturin vapaaehtoistyö ja siihen liittyvä koulutus tulivat kaltaiselleni liikuntahullulle kuin tilauksesta. Eläkeläisen arki tuntui yksinäiseltä ja koti tyhjältä, sillä olin jäänyt leskeksi jo viisikymppisenä.

”Opin lukemaan ilmeistä, milloin on aika pitää paussi”

Ensimmäinen vapaaehtoispestini VertaisVeturina oli kuntosalilla Rengossa. Paikalliseen palvelukotiin oli saatu testamenttilahjoituksena kuntosalilaitteet. Ne olivat uusi tuttavuus sekä ohjattavilleni että minulle. Yllätyin, kuinka helppoa niillä harjoittelu oli ja kuinka nopeasti niillä sai tuloksia.

Muutaman treenikerran jälkeen sain jo lisätä laitteisiin itselleni ja ohjattaville painoja. Vanhin ohjattavistani oli tuolloin pitkälti yli 90-vuotias.

Ikäihmiset ovat sitkeitä. He eivät välttämättä kerro, milloin harjoittelu on liian rankkaa. Opin lukemaan heidän ilmeistään, milloin oli aika pitää paussi.

Ikäihmiset ovat myös kiitollisia ohjattavia. He kertoivat ja näyttivät, että he arvostavat apuani. Tunsin, että teen jotain arvokasta. Se tuntui niin hyvältä, että vähitellen toimenkuvani vapaaehtoisena laajeni.

Oma tasapaino harjaantuu huomaamatta

Olen vetänyt sauvakävelyryhmiä, jumppaa ja tasapainoryhmiä, ja tasapainoryhmiä ohjaan edelleen.

Oma tasapainoni harjaantuu huomaamatta, kun vien vapaaehtoisena senioreita kävelylle epätasaiseen maastoon ja teen heille sisälle tasapainoratoja.

Radalla on erilaisia tasapainoa horjuttavia alustoja, kuten lätyskäisiä palloja ja paksuja mattoja. Olen koko ajan vieressä varmistamassa siltä varalta, että radalla harjoitteleva ihminen horjahtaa.

En ole enää ketterä bambi. Horjahtelen radalla siinä kuin muutkin, ja niin vertaisohjaajan pitääkin. Siitä tulee tunne samassa veneessä olemisesta, sellainen mukava me-tunne.

Yksinäiselle löytyy seuraa

Liikun edelleen lähes päivittäin. Ohjelmaani mahtuu jumppaa, sauvakävelyä ja kuntosalia. Minulla on kotona kuntopyörä, joten liikkuminen ei periaatteessa ole lähtemisestä kiinni. Useimmiten kuitenkin lähden muualle liikkumaan, sillä samalla tapaan muita ihmisiä.

Yksin asuvan ihmisen ei tarvitse olla yksinäinen, kunhan hän ei jämähdä kotiin. Jokaiselle löytyy samanhenkistä seuraa. Jos ei ensimmäisestä, niin toisesta paikasta. Ja kannattaa olla avoin ja unohtaa ennakkokäsitykset: esimerkiksi kuntosalit ovat nykyään ihan erilaisia kuin 20 vuotta sitten.

Sairastan astmaa. Pitkillä lenkeillä joudun välillä vetämään henkeä, ja siksi jouduin luopumaan sauvakävelylenkkien vetovastuusta. Omilla lenkeilläni voin puuskuttaa vapaasti.

Tuolijumpan, muistipelien ja tasapainotreenien ohjausta aion jatkaa niin kauan, kun kuntoni kestää, pää pelaa ja minua kysytään ohjaamaan. Ensi syksyn vetovuorot ovat jo kalenterissani.”

X