Kirjailija Anu Holopainen sai pakko-oireensa hallintaan: ”Vaikeistakin oireista selviää – apua on saatavilla”

Jaa artikkeli
Anu Holopainen uskoo, että taipumus ahdistua liittyy hänen herkkyyteensä. ”Minusta tuntuu siltä kuin aistini olisivat aina hieman ylikierroksilla.”
Anu Holopainen uskoo, että taipumus ahdistua liittyy hänen herkkyyteensä. ”Minusta tuntuu siltä kuin aistini olisivat aina hieman ylikierroksilla.” © Tommi Tuomi/Otavamedia
Järjenvastaisia pelkoja ja tarkkoja rituaaleja. Kirjailija Anu Holopaisen pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö hallitsi pahimmillaan arkea. Onneksi apu löytyi.

Lattia pettää alta. Nyt on käveltävä varovasti. Anu Holopainen, 52, on kesämökillä, eikä saa itsepintaista ajatusta pois päästään. Hän hiipii varmuuden vuoksi puulattialla kevein askelin, ettei vain mitään pahaa tapahtuisi.

Anu tietää, että mökin lattia ei petä. Kyse on ajatuksista, jotka kuuluvat ahdistuneisuushäiriöön.

Hän ymmärsi jonkin olevan vialla jo teininä, mutta vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin Anu Holopainen otti ison harppauksen ahdistuneisuushäiriönsä ymmärtämisessä.

Iltarukouksia ja synnintuntoa

Anu Holopainen kärsi pakkoajatuksista ja -oireista jo lapsena. Silloin hän ei ymmärtänyt, mistä on kyse.

Ensimmäiset oireilut hän liittää seurakunnan pyhäkouluun. Anun muistikuvien mukaan pyhäkoulussa jaettiin kalatarroja ja kerrottiin, että syntejä täytyy pyytää jumalalta anteeksi.

Anulle kehittyi iltarukouspakko. Hän ei voinut nukahtaa ilman käsien yhteen liittämistä ja rukouksen ääneen toistamista, koska hän pelkäsi, että muutoin tapahtuisi jotain pahaa.

”Alle kouluikäinen lapsi ei pysty erottamaan mielikuvitusta todellisuudesta. Ajattelin, että helvetin lieskat ovat oikeasti olemassa.”

Teini-ikään tullessaan Anu alkoi ymmärtää, että pakonomainen rukoilu ei voi olla normaalia, eikä sille ole mitään järkevää perustelua.

Oire on tyypillinen, sillä aikuisenakin pakkoajatukset muistuttavat paljon taikauskoa.

15-vuotiaana Anu kieltäytyi menemästä rippileirille, ja muutoinkin hänestä tuli järjestäytyneiden uskontojen vastainen. Aikuisena hän hylkäsi koko synnin ajatuksen.

”Nykyään en enää ahdistu uskonnoista tai henkisyydestä, vaan minulla on oma tapani keskustella korkeamman voiman kanssa. Uskon siihen, että jos pahoittaa toisen mielen, anteeksi tulee pyytää häneltä – ei yliluonnolliselta taholta. Tärkeintä on olla tekemättä tarkoituksella pahaa.”

Älä astu viivoille

Pakonomaisen rukoilun lisäksi Anu Holopainen on kärsinyt myös muista häiriölle tyypillisistä oireista. Sormia pitää ajoittain naputella tietyssä rytmissä. Jalkakäytävällä ei saa astua viivoille. Anu on myös pelännyt ajoittain kohtuuttoman paljon sairauksia.

Pakkoajatukset saattavat ottaa vallan missä tahansa tilanteessa, esimerkiksi elokuvaa katsellessa.

”Jos näen elokuvassa väkivaltaisen kohtauksen tai kuolemaa, päähäni saattaa tulla itsepintainen ajatus siitä, että pian jollekin läheiselleni käy samoin.”

Tunne on niin voimakas, että Anu ei pääse siitä järkeilemällä eroon.

”Ahdistustani helpottaa vain se, jos teen pakkorituaaliani. Se saattaa olla esimerkiksi puun koputtaminen. Tämä on hallitsevin oireeni.”

Anun pakko-oireet aaltoilevat, kuten on tavallista. Joskus ne pysyttelevät kuukausia taka-alalla, ja toisinaan tulevat päälle niin voimakkaina, että ne hankaloittivat arkea ­pakonomaisine ajatuksineen ja rituaaleineen.

Pahimmillaan pakko-oireet ovat näyttäytyneet elämän stressaavissa hetkissä: läheisen sairastuessa, koiran kuollessa ja työpaikan vaihdon yhteydessä.

”Oireeni ovat suoraan suhteessa stressin määrään. Jos minulla on paljon huolia, ajatukseni lähtevät kiertämään kehää. Yritän ikään kuin lievittää stressiä ja ahdistustani rituaaleilla, vaikka ne oikeasti pahentavat oloani.”

Romahdus puhelimessa

Viitisen vuotta sitten Anun vointi huononi. Hän kärsi jatkuvasta ahdistuksesta, jännittyneestä olosta, peloista ja katastrofiajatuksista. Uni karkasi, ja töihin keskittyminen oli vaikeaa.

Takana oli pitkään jatkunutta stressiä. Parisuhteessa oli ongelmia, ikääntyneet vanhemmat tarvitsivat yhä enemmän apua ja freelance-toimittajan työ oli epävarmaa.

”Minulle tapahtui kuin sammakolle, jota keitetään hitaasti kattilassa. Stressikäyräni nousivat hiljalleen ja huomaamatta liian korkealle.”

Eräänä päivänä, kun Anu Holopainen oli menossa hoitamaan vanhempiensa asioita, häneen iski epätodellinen olo. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kehosta irrallaan ja tarkkaillut ­itseään ulkopuolelta. Hän oli saanut ensimmäisen voimakkaan paniikkikohtauksen.

Anu ajatteli hakeutua suoraan sairaalan päivystykseen, mutta sinnitteli kuitenkin viikonlopun yli. Maanantaina hän soitti terveyskeskukseen.

”Huutoitkin hoitajalle puhelimessa. Selitin tilanteeni ja sanoin, etten jaksa enää. Samalla pyytelin hoitajalta anteeksi sitä, että monilla muilla asiat ovat vielä huonommin kuin minulla.”

Anu Holopainen

Rajojen vetämisen opettelu on parantanut Anun jaksamista. ”Nykyään osaan levätä ja ottaa omaa tilaa silloin, kun sellaista kaipaan.” © Tommi Tuomi/Otavamedia

Ymmärtäväinen lääkäri

Avun hakeminen oli Anulle iso käänne. Lääkärin tutkimuksissa hänellä diagnosoitiin sopeutumishäiriö ja sekamuotoinen ahdistus- ja masennusreaktio.

”Minulle oli todella huojentavaa se, että lääkäri otti oireeni tosissaan.”

Syksyllä 2017 Anu Holopainen huomasi vointinsa heikkenevän jälleen. Ahdistavia ajatuksia oli jatkuvasti, ja kaikki kehon lihakset tuntuivat olevan jumissa.

Myös tuolloin stressiä aiheutti elämän­tilanne. Anu oli hiljattain päättänyt lyhyeksi jääneen uuden parisuhteensa, ja hän toimi huonossa kunnossa olevan äitinsä edunvalvojana.

Lääkärin pakeilla Anun diagnoosi muuttui paniikkihäiriöksi ja määrittelemättömäksi ahdistuneisuushäiriöksi. Anulle määrättiin lääkkeitä ja hän sai lähetteen fysioterapiaan jumissa olevien hartioidensa takia.

Anu tunsi itsensä onnekkaaksi, koska hän sai apua nopeasti.

”Jo pelkkä lääkärille puhuminen helpotti oloani. Tuntui hyvältä, kun ammattilainen sanoi, ettei ole ihme, että tässä elämäntilanteessa minua ahdistaa.”

Lääkärin ymmärtäväinen suhtautuminen oli tärkeää, sillä aina Anu ei ole kohdannut ihmisiä, jotka olisivat ymmärtäneet häntä. Esimerkiksi ystävien on ollut välillä vaikea suhtautua Anun irrationaalisiin pelkoihin.

”Pakko-oireista kärsivää ei auta, jos läheinen sanoo hyvää tarkoittaen, että yritä vaan ottaa rennosti. Sairaudesta kärsivä tietää itsekin, että ajatukset eivät ole järjellisiä. Joitakin asioita ei vain voi valita. Ei masentuneellekaan kannata sanoa, että ota itseäsi niskasta kiinni.”

Luonto parantaa

Vuonna 2019 Anu Holopainen pääsi Kirjailijaliiton järjestämään kuntoutukseen, jonka tavoitteena oli ylläpitää ja parantaa työkykyä sekä jaksamista.

”Kuntoutus auttoi minua todella paljon. Sain työkaluja mieleni käsittelyyn ja vertaistukea uupumukseen. Oli helpottavaa nähdä, että myös muut kamppailevat jaksamisensa kanssa.”

Varsinaisessa psykoterapiassa Anu ei ole käynyt. Sen sijaan hän on lukenut paljon ­ahdistuneisuudesta, pakko-oireisesta häiriöstä ja stressinhallinnasta. Tietoisuustaitojen opettelu on ollut kuntoutumisessa tärkeää.

Anu saa apua myös luonnossa liikkumisesta, kofeiininkäytön rajoittamisesta ja ystä­vien tapaamisesta.

”Uusin harrastukseni on italian opiskelu. Paras keino vastustaa pakkoajatuksia on keskittyä johonkin muuhun. Kielellisten knop­pien ratkominen on aivoilleni lepohetki.”

Paras keino vastustaa pakkoajatuksia on keskittyä johonkin muuhun. Kielellisten knoppien ratkominen on aivoilleni lepohetki.

Anulla on kaapissa rauhoittavia lääkkeitä, vaikkei hän nykyään joudu niihin juuri koskaan turvautumaan.

”Minua rauhoittaa jo pelkästään tieto siitä, että lääkkeitä on tarvittaessa saatavilla.”

Uskalla hakea apua

Nyt Anu voi hyvin. Elämä maistuu ja tuntuu lähes normaalilta. Kun stressi on hallinnassa, pakkoajatukset ja -oireet pysyvät taka-alalla.

”Välillä joudun helpottamaan oloani jollakin rituaalilla. Pakollinen toiminta tai ajattelu ei kuitenkaan häiritse enää arkeani.”

Nuorena Anua hävetti pakko-oireilu. Hän pelkäsi, että ihmiset pitävät häntä hulluna, jos hän paljastaa ajatuksensa. Enää näin ei ole.

”On ollut helpotus ymmärtää, että kyse on häiriöstä, enkä ole ainoa, joka tästä kärsii. Haluan olla avoin oireistani, jotta voisin hälventää tämän sairauden leimaa.”

Anu käsittelee pakko-oireista häiriötä tuoreessa nuortenromaanissaan Filigraanityttö (Karisto). Jo lapsena kirjan päähenkilön, Ennin, pehmolelut istuivat aina tarkassa järjestyksessä. Jos järjestys meni sekaisin, Enni uskoi jonkin vaaran uhkaavan häntä itseään tai hänen läheisiään. Ennistä tuntuu, ettei kukaan ymmärrä häntä, kunnes hän tapaa kohtalotoverin.

Pakko-oireiden kanssa vuosikymmeniä elänyt Anu tietää, että oireilu voi pahentua etenkin stressaavissa tilanteissa. Hän ei pelkää pahenemista etukäteen.

”Olen nähnyt, että vaikeistakin oireista selviää – ja että apua on saatavilla.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 3/21.

Lue myös: Antoi lapsensa jo huostaan – Näin itsemurhaa suunnitellut Kristina nousi umpikujasta

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X