Riittalla on ollut paniikkihäiriö lapsesta asti: ”Näin opin elämään paniikkihäiriöni kanssa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Jone Matilainen
Sydän sekoaa, jalat pettävät, mielen täyttää pelko, että muut luulevat hulluksi. Paha olo paisuu hetkessä helvetilliseksi. Paniikkihäiriö on vartissa ohi.

Riitta Koistinen, 65, tietää, miltä sydänkohtaus tuntuu. Paniikkikohtaus kun tuntuu erehdyttävästi sydänkohtaukselta. Riitalla on ollut paniikkihäiriö lapsuudesta saakka.

Tähän havahduin

Olen sairastanut lapsuudesta asti astmaa. Astmakohtauksen hoitoon tarkoitettu lääke voi aiheuttaa sydämentykytyksiä, joita minulla oli jo kansakouluikäisenä. Todellisuudessa tykytykset olivat paniikkihäiriötä, mutta tuolloin, 1960–70-luvuilla, paniikkihäiriöstä ei puhuttu.

Paniikkikohtaus on pelottava. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, happi loppuu ja pyörryttää. Tuntuu, että jalat menevät alta ja tulee hulluksi. Siinä tilanteessa hallinta katoaa ja olo on sekava. Kuolemanpelko käväisee mielessä. Kun kohtaus on ohi, väsyttää valtavasti.

Tilanne paheni

Paniikkihäiriössä on hankalampia ja pahempia vaiheita. Teininä sain olla siltä aika lailla rauhassa, mutta kun tulin äidiksi 18-vuotiaana, kohtaukset tulivat ryöppyinä. Tuohon maailmanaikaan alle 21-vuotias oli alaikäinen, ja jouduin antamaan lapseni sijaiskotiin.

Lapsesta luopuminen laukaisi minulla pahan olon, jota koetin helpottaa alkoholilla. Se vain pahensi tilannetta. Olisin tarvinnut ammattiapua, sillä taisin sairastaa masennusta.

Koska mielen sairaudet olivat tuolloin tabu, sinnittelin yksin. Koetin kertoa äidilleni pahasta olostani, mutta hän torjui minut: meidän suvussa ei hulluja hyväksytty.

Kun paniikkihäiriöstä alettiin kirjoittaa mediassa reilu parisen kymmentä vuotta sitten, otin asian puheeksi lääkärin kanssa. Lääkäri oli sitä mieltä, ettei minusta tehdä monisairasta. Sairastamani astma ja selkäsairaus riittävät yhdelle ihmiselle. Niinpä minulla ei ole koskaan diagnosoitu paniikkihäiriötä.

Näin hoidan paniikkihäiriötäni

Paniikkikohtaus ei varoita tulostaan. Se voi pukata päälle yhtä hyvin kaupan kassajonossa kuin hississä – paikassa, josta ei pääse nopeasti pois.

Nykyään osaan suhtautua kohtaukseen rauhallisesti. Tiedän, että se menee ohi enkä kuole siihen. Minua ei haittaa, vaikka ihmiset tuijottavat. Paniikkihäiriö ei näy ulospäin. Silti sitä sairastava luulee, että muut pitävät häntä hulluna.

Kun kohtaus tulee, houkutus poistua paikalta on suuri. Minä en halua antaa kohtaukselle periksi. Vaikka olo olisi millainen, koetan ohjata ajatukseni pois tuntemuksistani, ja hoidan asiani loppuun. Sillä tapaa siedätän itseäni, ja tuntemukseni vähitellen laimenevat.

Tässä ja nyt

Jäin eläkkeelle vuonna 2003 selkäsairauteni vuoksi, mikä helpotti myös paniikkihäiriötä. Tosin paniikkihäiriö ei koskaan häirinnyt työntekoani. Mutta aina kun elämässä tapahtuu joitain kurjaa, paniikki seuraa perässä.

Kun äitini ja ex-aviomieheni kuolivat, sain kontolleni liudan asioita. Heti kun sain ne hoidettua, paniikki vyöryi päälle. Riidat läheisteni kanssa aiheuttavat myös pahoja hetkiä.

Paniikkihäiriöinen ei ole hullu eikä mielisairas. Kyse on elimistön tavasta reagoida tukaliin tilanteisiin.

Uskon, että taipumukseni seuraa minua loppuelämäni. Oloa helpottaa, etten kärsi oudoista oireista yksin. Vertaisryhmässä saan purkaa pahaa oloani.

Lue myös:

Paraneeko paniikkihäiriö?

Pääseekö paniikkihäiriöstä eroon?

 

 

X