80-vuotias Hannu Salama muistetaan yhä Juhannustanssit-kirjan sytyttämästä kirjasodasta

Seuran arkistosta: 80 vuotta täyttänyt Hannu Salama muistetaan edelleen viiden vuosikymmenen takaisesta kirjasodasta ja Juhannustanssit-teoksesta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Eija Olli asui lapsena seurantalon naapurissa ja katseli, kuinka nuoret miehet kohensivat rannassa kampauksiaan: taskupeili oksanhankaan ja järvestä sipaisu vettä hiuksiin.

Seuran arkistosta: 80 vuotta täyttänyt Hannu Salama muistetaan edelleen viiden vuosikymmenen takaisesta kirjasodasta ja Juhannustanssit-teoksesta.
(Päivitetty: )
Teksti:
Sanna Puhto

Kirja on jumalaton ja tör­keä. Sen ihmiskuvauk­sesta puuttuu ylevyys, eikä paha saa siinä palk­kaansa”, kirjailija Hannu Salama, 77, sanoo.

Salama ei puhu mistä tahansa teoksesta vaan viisikymmentä vuotta sitten julkais­tusta romaanistaan Juhannustanssit.

Juhannustanssit synnytti ilmestytty­ään vuonna 1964 suurimman kirjaso­dan, mitä Suomessa on nähty. Kirja toi Salamalle ja sen kustantaneelle Ota­valle tuomiot jumalanpilkasta.

Tuomioon johtanut tapahtumien kulku hämmästytti monia jo tuolloin. Kirja sai nimittäin myönteisen vas­taanoton. Sitä pidettiin ajassa olevana, todellisuutta heijastavana teoksena, joka antoi armottoman ja järkyttävän kuvan 1960-luvun suomalaisten nuor­ten elämästä – ja kielenkäytöstä.

Vähitellen julkisen keskustelun keskiöön nousi kirjan ”siveettömyys” ja ”moraalittomuus”. Keskustelu kal­listui uskonnollisten teemojen ym­pärille virkaansa vasta astuneen arkkipiispa Martti Simojoen puuttu­essa asiaan.

Kun vankkurit lähtivät siihen suun­taan, mukaan hyppäsi tahoja, joilla oli yhtä ja toista hampaankolossa libera­lisoituvaa kulttuuria ja moderneja kulttuurituotteita kohtaan.

Yhtäkkiä ei enää ollut kyse kirjasta vaan arvoista ja politiikasta, virka-ase­mien säilyttämisestä ja arvovallasta.

 

Matka sylttytehtaalle

Salama sijoitti Juhannustanssien tapahtumat todelliseen paikkaan. Olemme nyt matkalla sinne, Paarlah­den maamiesseuran taloon Teiskoon.

Ennen matkalle lähtöä oli tosin selvitettävä, että talo todella on vielä pystyssä.

95-vuotias rakennus ei ilmeisesti enää ole parhaiden päiviensä kunnos­sa. Viimeiset vuosikymmenet se on ollut yksityisomistuksessa ja lähinnä varastokäytössä.

Puhelimessa selviää, että talo on tärkeä nykyiselle omistajalleen Eija Ollille ja hänen perheelleen ja sitä aiotaan lähivuosina kunnostaa. Eija Olli asui naapurissa jo pikkutyttönä. Hän lupautuu päästämään meidät si­sälle katselemaan paikkoja, kunhan pääsemme perille.

Salama itse asui Teiskossa 16-vuoti­aasta 23-vuotiaaksi ja kävi Paarlahden maamiesseuran talossa silloin tällöin tansseissa. Teiskon vuosina Salama konkreettisesti ryhtyi kirjailijaksi. Hän istui yksin ullakkokammarissaan ja kirjoitti kirjoittamasta päästyään. Esikoisromaani Se tavallinen tarina julkaistiin, kun Salama oli 25, kolme vuotta ennen Juhannustansseja.

Arkkipiispan intohimo

Juhannustanssien julkaisua pohdittiin pitkään Otavalla.

”Tiesimme, että se olisi merkittävä kirja ja toisi uuden näkökulman suo­malaiseen kirjallisuuteen. Olimme kuitenkin juuri aiemmin kokeneet uhkailuja, joissa puututtiin kirjalli­suuden väärään sisältöön,” silloinen julkaisutoiminnasta ja myynnistä vastannut johtaja ja Otavan omistaja­sukuun kuuluva Heikki A. Reenpää, 92, sanoo.

Hänen serkkunsa, nykyinen Otavan hallituksen varapuheenjohtaja Olli Reenpää, 80, muistaa, kuinka Paa­vo Rintalan Sissiluutnantti julkaistiin vuotta ennen Juhannustansseja. Sissi­luutnanttiin tyytymättömät kenraa­lit marssivat Otavaan paheksumaan julkaisua. Muutama vuosi aiemmin Agnar Myklen Laulu tulipunaisesta rubiinista oli takavarikoitu ja määrätty epäsiveellisenä julkaisuna tuhottavak­si.

Vastaavaa ei haluttu Juhannustans­seille. Sen estämiseksi käsikirjoitusta luki Otavalla liuta kirjallisuuden asi­antuntijoita.

”Muutamat kirjan yksityiskohdat rikkoivat äärisiveellisyyssääntöjä. Teimme pieniä korjauksia yhteistoi­minnassa Salaman kanssa”, Heikki A. Reenpää sanoo.

”Vaihdoin ruman sanan paikalle toisen ruman sanan. Näin sain sanoa johtokunnalle, että korjattu on”, Sala­ma sanoo.

Samoihin aikoihin Salama sai soi­ton silloiselta Otavan toimitusjohtaja Kari Reenpäältä. Tämä kertoi, että Helsingin arkkipiispa Martti Simojo­ki oli käynyt kiukkuisena vaatimassa kirjan tiettyjen kohtien sensurointia.

”Arkkipiispalla oli intohimoinen palo silmissään, Kari Reenpää kertoi huolissaan. Voi olla, että palo johtui siitä, että arkkipiispa oli kiukkua täyn­nä. Hän oli pitkä mies ja tuli Otavalle täydessä sotisovassa. Kun hän astui ulko-ovesta sisään, kamana pyyhkäisi hatun päästä, kertoi Otavan portieeri minulle myöhemmin”, Salama muis­telee.

Salama otti yhteyttä Simojokeen ja sai seuraavaksi aamuksi audienssin tämän luo.

 

Välirauha solmitaan

Simojoki pyysi 28-vuotiasta Salamaa istumaan.

”Mikä on se kiistanalainen kohta”, Salama kysyi ja antoi käsikirjoituksen arkkipiispalle.

Simojoki alkoi lukea papillisella nuotillaan rivoa tekstiä. Salama purs­kahti nauruun.

Simojoki läväytti kirjan pöytään niin, että kynäteline sinkosi ilmaan ja kynät levisivät ympäri huonetta.

Miehet tuijottivat toisiaan.

”En tehnyt elettäkään kerätäkseni kyniä. Olin röyhkeä. En myöskään tiennyt silloin, että hänellä oli polion vammauttama jalka. Jos olisin tiennyt, olisin pompannut siivoamaan”, Sala­ma suomii nuorta itseään.

Keskustelu pääsi kuitenkin jatku­maan hyvissä merkeissä. Salama sai kerrotuksi, että hänen tähtäimessään oli pilkata tekopyhyyttä, ei aitoa us­koa. Tapaamisen jälkeen Simojoki ilmoitti Otavaan, ettei hänellä ole mitään vaateita kirjaa kohtaan.

Tämä oli kuitenkin vain välirauha. Arkkipiispa ei ollut sanonut viimeistä sanaansa.

 

Kuultua tarinaa

Juhannustansseista otettiin kolmessa ja puolessa kuukaudessa kuusi painosta.

Se myi heti hyvin ja myynti vain kiihtyi, mitä enemmän kirjasta pu­huttiin. Sitä kaupattiin tuona aikana 37 000 kappaletta. Kirja tuotti tuo­na aikana yli 41 000 markkaa, noin 77 000 euroa.

Nyt alamme lähestyä romaanin maisemia. Tälle Teiskon–Aitolahden -tielle Salama sijoitti romaanin ratkai­sevan käänteen, kolarin.

Oliko se juuri tämän mäennyppylän kohdalla?

”Jaa, en minä sitä niin kovin tarkasti asemoinut tiettyyn kohtaan. Minulle tärkeämpää oli se, että onnettomuu­den ohi ajoi henkilöautoja, jotka eivät jääneet auttamaan. Kirjoitin kirjaan myös kuulemani tarinan poliisimes­tarin pojasta, joka kaasutti pois, että haavoittuneet eivät tuhrisi hänen takapenkkiään. En tiedä, onko näin tosiaan käynyt.”

Kirja on täynnä näitä Salaman kuu­lemia tarinoita. Marraskuussa 1964 ne alkoivat kääntyä häntä vastaan.

 

Pasuuna törähtää

11. marraskuuta 1964 juuri arkkipiis­paksi nimitetty Simojoki piti puheen, jossa hän Salamaa nimeltä mainitse­matta suomi kirjailijaa, joka loukkaa ”huomattavan kansanosan pyhiä tun­teita ja niitä, jotka rakentavat elämän­käsityksensä Jeesuksen varaan”.

Arkkipiispan puhe levisi mediassa laajalle ja sai paljon huomiota. Sala­man mielestä puheessa oli kyse Simo­joen halusta profiloitua jämäkkänä paimenena.

”Pohjalla oli kirkon oma riita. Siinä Simojoen kilpakumppanina oli enti­nen hyvä ystävä Osmo Tiililä, joka oli niin sanotun viidennen herätysliik­keen miehiä. Kun Simojoki va­littiin, Tiililä arvosteli julkisuu­dessa Simojokea: pasuuna ei anna selvää ääntä. Niin Simo­joki sitten törähti tavalla, jonka seurauksena kirjailijanplanttu joutui vielä hovioikeuteenkin seisoskelemaan”, Salama sanoo.

Joulukuussa 1964 ryhmä kokoomuksen kansanedusta­jia, etunenässä Margit Borg- Sundman, teki eduskuntaky­selyn: ”Onko hallitus tietoinen siitä, että maassa julkaistaan lain vastaisesti jumalanpilk­kaa sisältävää ja sukupuoliku­ria loukkaavaa kirjallisuutta, ja jos on, aikooko hallitus ryhtyä toimenpiteisiin tällaisen toi­minnan lopettamiseksi?”

Hallitus, tarkemmin sanottuna oi­keusministeri J. O. Söderhjelm, ryh­tyi toimeen.

 

Ministeriä kiristetään

Oikeusministeri Söderhjelm vei asi­an painotuotteiden valvontalautakun­taan. Lautakunta oli sitä mieltä, että Juhannustanssit ei loukkaa sukupuoli­kuria tai säädyllisyyttä.

Silti oikeusministeri kehotti nosta­maan syytteen jumalanpilkasta.

”Tulkitsemalla hyvin tiukasti lakia, saattoi tällaisen oikeustapauksen nos­taa”, Heikki A. Reenpää sanoo, mutta ei silti ymmärrä moisen tulkinnan perusteita.

”Kirja oli kuvausta sen aikaisesta elämästä. Se sisälsi näkemyksiä asiois­ta, jotka olivat jo sillä hetkellä täysin tunnettuja, mutta niitä tulkittiin kä­sitteillä, jotka olivat kauan sitten me­nettäneet merkityksensä”, hän jatkaa.

Salama on vasta hiljakkoin kuullut asian, joka selittää hänelle Söderhjel­min toimintaa.

”Silloinen oikeuskansleri Aarne Nuorvala uhkasi oikeusministeri Sö­derhjelmiä virkarikossyytteellä, jos tämä ei nosta jumalanpilkkasyytettä”, Salama väittää.

Miksi oikeuskansleri olisi kiristänyt ministeriä?

”Nuorvala oli, kuten pakinoitsija Bisquit kuvasi, oikeistokansleri. Ja kyl­lähän kirja oli loukkaava. Sen saattoi nähdä tekevän pilaa jumalan lisäksi myös sotasankareista.”

Ryhmä kansandemokraattien kan­sanedustajia teki heti syytteen nos­tamisen jälkeen eduskuntakyselyn: ”Onko hallitus kiinnittänyt huomi­ota niihin julkisuudessa esitettyihin tietoihin, että oikeusministeriä on painostettu nostamaan syyte.”

Oikeusministeri vastasi, että häntä ei ole panostettu, vaan syytteen nos­tamiseen pakotti lakiteksti.

 

Kollojen maa

Salaman väitteelle oikeuskanslerin painostuksesta ei löydy todisteita Kan­sallisarkistosta.

Seura tutki oikeuskansleri Nuorva­lan kansiot sekä oikeuskanslerinvi­rastoon saapuneiden ja lähteneiden kirjeiden diaarit ajalta ennen syytteen nostoa. Myöskään oikeusministeriön kirjediaarista tuolta ajalta ei löydy mainintaa näiden kahden välisestä kirjeenvaihdosta.

Ehkä tällaisia asioita ei nimenomaan viestitty kirjeessä.

Salama muistaa mitä ajatteli, kun kuuli olevansa syytteessä jumalanpil­kasta.

”Uutinen ei tuntunut kovin pahalta. Olin ihan varma, että tämä ei voi olla niin kollojen maa, että tuomio tulee.”

Tuomio kuitenkin tuli. Kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, syyskuus­sa 1966.

Salama tuomittiin kolmeksi kuukau­deksi ehdolliseen vankeuteen. Toimi­tusjohtaja Kari Reenpäälle tuomittiin sakkoja. Kirjan tuotto määrättiin me­netettäväksi valtiolle ja jäljellä olevat kappaleet tuhottavaksi.

Korkein oikeus piti Salaman tuo­mion ennallaan, mutta vapautti Kari Reenpään sakoista.

Presidentti Urho Kekkonen armah­ti Salaman elokuussa 1968.

Salama on varma, että vanhat kol­legat, oikeusministeri Söderhjelm ja Kekkonen, olivat sopineet hyvissä ajoin toimintasuunnitelman.

”Sopimus meni niin, että Söder­hjelm nostaa syytteen ja Kekkonen armahtaa, jos tuomio tulee. Tämäkin on asia, josta ei ole puhuttu koskaan.”

 

Hätäuloskäynnit

Olemme perillä. Tämän kauhtuneen talon kuvitteelliset juhannustanssit muuttivat Hannu Salaman elämän.

Paarlahden maamiesseuran talo on Salamalle tuttu muutenkin kuin tanssipaikkana. Hän veti tänne säh­köt isänsä, sähkömies Sulo Salaman apuna. Salamoiden käden jälki on edelleen käytössä. Lamputkin ovat heidän asentamansa, myös ovien yllä olevat punaiset merkkivalot.

”Isäni oli sitä mieltä, että hätäulos­käyntien valot pitää olla. Työnantaja maamiesseura ei olisi halunnut. Ne kuitenkin laitettiin.”

Tuolla on puffetti alkuperäisine kyl­mäarkkuineen, narikka, lippukoppi ja näyttämö, jossa orkesteri soitti.

Tuleeko tästä kaikesta nostalginen olo?

”Ei. Kyllä se tuskallista aikaa oli. Onneksi osasin ottaa kohun sillä ta­valla, että menin pakoon seuraavaan kirjaan.”

Salama ei tuomion takia saanut vä­hään aikaan apurahoja. Niinpä hän kirjoitti kolmen seuraavan vuoden aikana viisi kirjaa.

”Viinankäyttöni kuitenkin lisääntyi. Se oli paha asia perheelle, vaimolle ja kahdelle pienelle lapselle. Juomista kesti monta vuotta. Ei oikeudenkäynti tosin ollut ainoa alkoholisoitumiseni syy. Alkoholismi on omalla voimallaan pyörivä asia.”

Salaman avioliitto päättyi aikanaan eroon. Viinan hän jätti 25 vuotta sit­ten.

 

Etsimisen ilo

”Kun katsoo tämän päivän perspektii­vistä, koko Salamasota oli aika nau­rettava juttu. Olimme kustantamona edelläkävijä ja toimimme linjamme mukaisesti. Ajan henkisessä ilma­piirissä tuli tuollainen reaktio”, Olli Reenpää sanoo.

Heikki A. Reenpään mielestä kohul­la ei ollut juuri tekemistä kirjallisuu­den kanssa. Se oli mitä poliittisin sota. ”Vanhakantainen näkemys puolustau­tui, kun uusi vapaampi käsitys oli pää­semässä voitolle – ja voitti, tuomiosta huolimatta.”

Jumalanpilkkalakia muutettiin Sa­lamasodan johdosta.

Rikoksen rangaistusasteikko lieve­ni vuonna 1971. Jumalanpilkkalaki korvattiin vuonna 1999 lailla uskon­rauhan rikkomisesta. Tuomioita täs­tä uudesta laista on Suomessa tullut tähän mennessä yksi. Vuonna 2009 Jussi Halla-Aho sai sakkoa islamia herjaavasta blogikirjoituksestaan.

Tapaukseen liittyvässä julkisessa kes­kustelussa roolit ovat 60-lukuun ver­rattuna päälaellaan. Nyt suvaitsevaiset hyökkäsivät suvaitsemattomia vastaan.

Hannu Salamalle Salamasota oli yksi vaihe elämässä.

”Jo seuraavassa kirjassa pyrin siitä pois. Niin olen tehnyt aina. Kirjoit­tamalla saa pumpattua asiat ulos it­sestään, eivätkä ne enää sen jälkeen vaivaa. Ainakaan samalla tavalla.”

Pumpattavaa Salamalla on riittä­nyt tähän mennessä 41 kirjan verran. Uusin romaani, Hakemisen riemu il­mestyy elokuussa. Se on fiktiivinen omaelämäkerta.

”Se kertoo vanhasta miehestä, joka haeskelee samaa mitä nuori: ra­haa, viinaa, naisia, arvovaltaa, hyvää vaimoa, mainetta, nuhteettomuut­ta – vaikka onkin rellestänyt – sekä arvostusta lähimmäisiltään ja yhteis­kunnalta. Kun tulee minun ikääni, jää vain hakemisen riemu.

Artikkeli on ilmestynyt Seurassa 24/2016.

 

X