Mika Aaltola on aina ollut läheinen Sinikka-äitinsä kanssa: ”Arvostan äidiltä saamaani rakkautta, rohkeutta ja positiivista elämänasennetta”

Sinikka Aaltola antoi keskimmäisen lapsensa kasvaa omintakeiseksi Kintauden kylän rauhassa. Samalla versoi myös vahva yhteys perheenjäseniin. Isän sairastuttua Mika Aaltola on toivonut asuvansa lähempänä vanhempiaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola muistaa yhä maailman pääkaupungit ja presidentit äitinsä Sinikka Aaltolan ansiosta. ”Äiti oli opettajani pari vuotta. Hän järjesti koko ajan tietokilpailuja, ja ne piti osata”, Mika kertoo. © Marjo Tynkkynen

Sinikka Aaltola antoi keskimmäisen lapsensa kasvaa omintakeiseksi Kintauden kylän rauhassa. Samalla versoi myös vahva yhteys perheenjäseniin. Isän sairastuttua Mika Aaltola on toivonut asuvansa lähempänä vanhempiaan.
Teksti: Pirjo Kemppinen

Sinikka Aaltolan, 82, viikko Helsingissä on ollut touhukas. Vajaan vuoden ikäinen lapsenlapsi Geo on oppinut juuri seisomaan, ja oman osansa huomiosta vaativat pojan perheen kolme koiraakin.

”Äiti on meille tärkeä hoitoapu”, sanoo Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Muistisairaan miehensä omaishoitajana toimiva Sinikka lähtee Petäjävedeltä mielellään avuksi välimatkasta huolimatta.

”Geon kehitystä on ilo seurata.”

Sinikasta ja Mikasta huomaa, että heillä on läheiset välit. Kyljet nojautuvat luontevasti vastakkain, kun he tutkivat valokuva-albumin muistoja. He myös tuntevat toisensa hyvin ja sanailevat avoimen sydämellisesti huomioistaan.

”Äidiltä puuttuu suurin piirtein kaikki arkuus. Hän pystyy menemään juttelemaan kenen kanssa tahansa. Olen huomattavasti äitiä häveliäämpi”, Mika sanoo.

”Kerran me täällä elämme. Täytyy ottaa kontaktia lähimmäisiin”, sanoo Sinikka.

Rohkeutta hän on valanut poikaansakin.

Mika Aaltola oli kiltti keskimmäinen lapsi

Sinikka ja Juhani Aaltola toimivat Sahloisten koulun opettajina Korpilahdella, kun Mika syntyi vuonna 1969. Perheen esikoistytär Sarimaria oli tuolloin neljävuotias, kuopus Elisa syntyi kuusi vuotta myöhemmin.

Kintauden kylään lähelle Jyväskylää perhe muutti vuonna 1972. Sinikka jatkoi työtään opettajana. Juhani palasi yliopistoon ja alkoi valmistella väitöskirjaansa Wittgensteinin filosofiasta.

Mika: Olen tyypillinen keskimmäinen lapsi, sovitteleva ja diplomaattinen.

Sinikka: Mika saattoi leikkiä hiekkakasalla tuntikausia yksinään. Huulten liikkeistä näki, että hänellä oli seuranaan mielikuvituskavereita.

Mika: He olivat Tiunksi ja Piunksi. Yritin kerran googlettaa nimien alkuperää, mutta en saanut sitä selville.

Sinikka: Mika on ollut aina hyvin omintakeinen. Kun ostin hänelle kaukoputken, hän rakensi isänsä avustamana laudoista tähtitornin kodin lähelle ja tutki avaruutta.

Mika: Olin kiinnostunut myös arkeologiasta. Monta kesää samoilin Kintauden metsissä ja kaivoin monttuja etsien kylän kadonnutta sivilisaatiota. Löysinkin vanhoja kivikirveen osia. Äiti osti minulle myös tietokoneen. Perheemme ei ollut rikas, mutta tuollaisiin asioihin satsattiin.

Sinikka: Sarimarialla oli astma jo vauvana. Hänet vietiin välillä ambulanssilla pillit soiden keskussairaalaan saamaan adrenaliinia. Sairauden vuoksi häneen kiinnitettiin jatkuvasti huomiota. Yritin tasapainottaa sitä hankkimalla Mikalle häntä kiinnostavia välineitä. Elisa oli puolestaan kiinnostunut eläimistä, joten ostin hänelle vuohen.

Sinikka: Mika on aiheuttanut harmia vain vähän. Hän ei ole koskaan sanonut minulle pahaa sanaa, koska keskimmäisenä osaa tasapainottaa ja olla joutumatta liialti kiistoihin. Mikan murrosikäkin meni ohi huomaamatta kaukoputkella tähyillessä.

Mika: Tupakanpoltosta äiti sai minut verekseltään kiinni, kun olin kymmenen. En oikeasti edes polttanut, koska luulin, että tupakkaa piti puhaltaa eikä imeä.

”Mikalla oli hyvin levollinen lapsuus maaseudulla. Luulen, että sillä on osansa siihen, millainen hän on tänään”, Sinikka sanoo. © Marjo Tynkkynen

”Mikalla oli hyvin levollinen lapsuus maaseudulla. Luulen, että sillä on osansa siihen, millainen hän on tänään”, Sinikka sanoo. © Marjo Tynkkynen

Sinikka on ollut läsnä oleva äiti

Lapsuudenkodissa Mika heräsi usein sunnuntaiaamuisin, kun Sinikka luki ääneen. Perheessä myös katsottiin dokumentteja, seurattiin uutisia ja käytiin keskusteluja tieteestä, maailman tapahtumista, uskonnosta ja kulttuurista.

Sinikka: Minulla oli tapana lukea ääneen jotain kiinnostavaa kirjaa myös silloin, kun meillä kävi vieraita. Luin esimerkiksi Nobel-kirjailija Elias Canettia ja aviomiehelleni Bertrand Russellin teokset. Luin toki satujakin, punahilkat ja Grimmin sadut.

Mika: Äiti luki minulle dostojevskit ja tolstoit, kun olin kymmenen.

Sinikka: Mikan lempiaine koulussa oli historia. Ostin hänelle kiertävältä kauppiaalta 24-osaisen maailmanhistoriaa käsittelevän kirjasarjan.

Mika: Lukaisin niistä suurimman osan, kun olin viikon kipeänä.

Sinikka: Mika oli omassa huoneessaan ja luki 17-vuotiaaksi asti. Tytöt eivät kiinnostaneet. Ajattelinkin, että hänestä tulee peräkammarin poika. Kunnes hän varovasti tunnustellen lähti nuorten joukkoon, ja sitten sitä mentiinkin.

Mika: Opin paljon kotona. Meillä oli käynnissä lakkaamatta väittely jostain metafyysisestä asiasta. Piti pystyä perustelemaan se, mitä ja miten ajattelee. Se antoi monenlaisia valmiuksia.

Sinikka: Lukiovuosina Mika istui pöydän ääreen tultuaan koulusta, söi jotain ja haastoi minua kysymyksillään. Luettuaan esimerkiksi konkistadoreista hän ihmetteli, että Amerikkaan mentiin ristiä kantaen ja tuhottiin intiaanien kulttuuri.

Mika: Usein keskustelumme kulkeutuivat henkisyyteen: olemassaolon syvempien kerrosten miettimiseen ja sen tunnistamiseen, keitä olemme.

Sinikka: Uskon, että olemme kahden maan kansalaisia, kuten Jaakko Löytty laulaa. Henkisyys ammentaa siitä, että on olemassa ikuisia asioita. Vuodet vaihtuvat, taloja rakennetaan ja hajotetaan, mutta esimerkiksi lähimmäisenrakkaus säilyy ikuisesti.

Mika: Uskonto on äidille tärkeää ja näkyy elämässämme. Se on lähellä omiakin arvojani.

Sinikka: Olen halunnut viestiä lapsilleni kokonaisvaltaisen henkisen hyvinvoinnin merkitystä. Sen symboli on risti. Ylin sakara osoittaa uskoa Jumalaan, sivusakarat yhteyttä lähimmäisiin ja alaspäin menevä osa yhteyttä maahan. Jos joku osista puuttuu, ihminen ei ole kokonainen.

Mika: Saan äidiltä edelleen viikoittain tekstiviestin, jossa hän kehottaa olemaan luja ja rohkea, pysymään valitulla linjalla ja olemaan järkyttymättä ihan pienistä asioista. En aina vastaa, mutta joka kerran olen viestistä kiitollinen. Minulle on tärkeää vielä 53-vuotiaanakin, että elämässäni on läsnä äiti, joka välittää.

Sinikka: Kun Abraham jätti kansan johtajuuden Joosualle, Jumala sanoi hänelle: ”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä arkaile, sillä minä olen kanssasi.”

Mika Aaltola peri pelottomuuden äidiltään

Sinikan esikuva oli äiti, jonka opinnot kariutuivat köyhyyteen. Hän muutti viiden alaikäisen lapsensa kanssa Ruotsiin ja myöhemmin Australiaan.

Mika: Kun olin lapsi, meidänkin piti muuttaa Australiaan. Viisumit olivat jo vetämässä, mutta lopulta lähtö ei tullut ajankohtaiseksi. Äidissä on elänyt kaukokaipuu. Suomeen jääminen tai ylipäänsä yhdessä paikassa eläminen ei ollut koskaan lukittu vaihtoehto. Sama asenne on näkynyt omassakin elämässä, vaikka nyt lapsen syntymän jälkeen ei tulisi mieleenkään jättää synnyinmaata.

Sinikka: Kaikki lapseni ovat perineet isoäidiltään sen, etteivät he pelkää. Luulen, että äidiltäni perimänsä rohkeuden turvin Mika uskalsi lähteä yksin opiskelemaan Yhdysvaltoihin.

Mika: Olin lukiovuosina kesätöissä Yhdysvalloissa siskon miehen tehtaassa. Ylioppilaaksi kirjoitettuani pääsin opiskelemaan Columbian yliopistoon New Yorkiin. Ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja, koska olin ujo maaseudun kasvatti. Koin kovaa koti-ikävää. En ole nopein sopeutuja, mutta lopulta tykkäsinkin olla siellä.

Sinikka: Tiesin Mikan ikävöivän, mutta en murehtinut. Luotin, että hän pärjää. Kaipasin häntä, mutta vielä enemmän tunsin iloa siitä, että hän pääsi arvostettuun yliopistoon.

Mika: Yläasteella jouduin koulukiusatuksi. Olin kuitenkin jo 11-vuotiaana 173-senttistä isääni pidempi, joten minulle oli vaikea antaa lumipesuja. Vanhemmille en kertonut kiusaamisesta, enkä jatkuvista kivuistakaan aikuisena (kipuja aiheutti nenä- ja otsaontelon kasvain, joka leikattiin).

Mika: Olen aina pitänyt omat asiat aika tiiviisti päässäni. En ole halunnut tuottaa huolta. Tietynlainen jästipäisyys on varmasti myös periytynyt.

Sinikka: Minäkään en aikanaan halunnut tuottaa huolta vanhemmilleni.

Mika: Sitä kokee olevansa rohkea ja luja, mutta kukaan ei ole särkymätön. Mielessään voi elätellä yleviä arvoja, mutta tietenkin kaipasin läheisiäni. En vain osannut sitä kertoa. Nykyään olen paljon parempi antamaan itsestäni inhimillisyyttä.

Kylmää sotaa

Sinikka jatkoi opiskelua 50-vuotiaana ja suoritti filosofian maisterin tutkinnon pääaineenaan latina ja antiikin kulttuuri. Mika väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi, ja on tehnyt pitkän uran politiikan tutkijana. Ulkopoliittisen instituutin johtajana hänestä tuli kysytty asiantuntija Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Tuoreessa kirjassaan Mihin menet Suomi – Pelon aika Euroopassa Mika kirjoittaa: ”Oma äitinikin kasvoi Pohjanmaalla vanhassa isonvihan aikaisessa piilopirtissä. Suomi on ollut usein Venäjän kolonialismin eli valloituksen, terrorin, alistamisen ja kulttuurisen puuttumisen kohde.”

Mika: Lapsuudessani elettiin kylmän sodan ja suomettumisen aikaa. Tein koulussa piirustuksia yya:sta eli teemasta ystävyys, yhteistyö ja avunanto. Kun Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, koulun keittäjä kirjoitti liitutaululle ’alas Reagan’.

Mika: Politiikka oli kaikessa läsnä. Neuvostoliitosta ei puhuttu pahaa. Se on piirre, jonka olen kokenut aina negatiivisena Suomen tulevaisuuden kannalta. Siedämme Venäjältä käyttäytymistä, jota pienen ei kannata sietää.

Sinikka: Mikan isä oli tutkijana yliopiston filosofian laitoksella ja joutui kärsimään, koska ei ollut marxilainen. Pätevyydestä huolimatta hänet ohitettiin jatkuvasti virkoja täytettäessä.

Mika: Perheessämme Kekkonen ei ollut kovin suuressa huudossa. Äiti oli ja on yhä hyvin länsimielinen.

Sinikka: En osannut odottaa julkisuutta, joka Mikaan kohdistui sodan myötä. Ihailen häntä, koska selostuksissaan hän osaa piirtää kysytyn asian ympärille koko kentän. Se tekee asian ymmärrettäväksi. Hänellä on luontaista karismaa, kuten isälläänkin. Katson aina, kun tiedän Mikan esiintyvän, ja kerron hänelle huomioni.

Mika: Kannattaa huolestua, jos äiti ei kommentoi. Silloin esiintyminen on sujunut tosi huonosti.

Sinikka: Kenenkään suosio ei ole kuin liimattuna pysyvä postimerkki. On toki hienoa nähdä oman pojan nimi presidenttigallupin kärjessä. Tehtävän vaikeudesta huolimatta luulen, että hän olisi siinä hyvä.

Mika: Oman nimen pulpahtaminen presidenttigallupin ykkösenä ei ole yhtä juhlaa. Positiiviseen kietoutuu aina myös negatiivinen.

Sinikka: Tutkijat haluavat olla riippumattomia, mutta heilläkin on oma käsityksensä maailmasta. Mikan on viitattu politisoituneen. Ei ole politiikkaa, jos hän sanoo olevansa Ukrainan puolella. Heikomman puolella olo on yleensä hyve. Ikävältä kuulostaisi, jos hän olisi rosvojoukon puolella.

Lue myös: Tuore isä Mika Aaltola pohtii Ukrainan sotaa tv:ssä ja aamuyöllä kotona vauvan kanssa valvoessa – ”Poika tarkoittaa toivoa, mutta maallakin pitää olla toivoa”

Kuluneet vuodet ovat olleet ihania mutta eivät helppoja

Sinikka toimii muistisairaan aviomiehensä omaishoitajana.

Mika: Viimeksi kuluneet vuodet ovat olleet ihania, antavia ja mielenkiintoisia, mutta eivät helppoja. Isän sairaus on saanut miettimään syntyjä syviä. Omaishoitajuus on raskas työ, jota ei Suomessa arvosteta niin kuin pitäisi. Haluaisin olla lähellä vanhempiani, mutta kotiemme välillä on neljän tunnin matka.

Sinikka: On ollut opettavaista nähdä, kuinka hauraita olemme. Mieheni arvosti järkeä, mutta Jumala otti pois sen, mikä hänelle oli tärkeintä. Muistihan on erottamaton osa järkeä. Toisaalta, vaikka muisti on mennyt, hänessä ovat jäljellä tunteet.

Mika: Äiti on mennyt asioissa aina eteenpäin, tarttunut rivakasti toimeen. Hän on ollut tekijä. Arvostan häneltä saamaani rakkautta, rohkeutta ja positiivista elämänasennetta. Äiti joutui myymään kihlasormuksensa, että isä pääsi opiskelemaan uudestaan. Meillä oli kuitenkin runsautta, kun puhutaan tunneilmapiiristä.

Mika: Äidin tavoin haluan tukea lapseni mielikuvitusmaailmaa, kannustaa kokeilemaan siipiään ja löytämään asian, jolle sydän sykkii. Se kantaa pitkälle.

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 1/2023. 

Lue myös: Moraalifilosofi Elisa Aaltola on eläinten ääni ihmisten maailmassa: ”En osaa kuvitella persoonaani ilman, että tekisin eläinasioita”

Rescue-koirat Ida, Siiri ja Darla ovat tärkeä osa Elisa Aaltolan jokapäiväistä elämää. Hän on koko elämänsä tottunut hakemaan kontaktia niin lemmikki-, tuotanto- kuin luonnon­eläimiinkin. <span class="typography__copyright">© Vesa Tyni</span>

Rescue-koirat Ida, Siiri ja Darla ovat tärkeä osa Elisa Aaltolan jokapäiväistä elämää. Hän on koko elämänsä tottunut hakemaan kontaktia niin lemmikki-, tuotanto- kuin luonnon­eläimiinkin. © Vesa Tyni

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X