Isyys herätti toivon ja rohkeuden – Mika Aaltola haluaa puhua tulevaisuudesta suoraan: ”Tiedän, etten ole pojan elämässä montaa kymmentä vuotta”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Mika Aaltola
"Vanhemman tehtävä ei ole päättää, mitä lapsesta tulee. On tärkeää, että lapsi saa hengittää myönteistä ilmapiiriä. Silloin emotionaaliset keuhkot kasvavat ja siivet kantavat", Mika Aaltola sanoo. © Marjo Tynkkynen
Kuluva vuosi on ollut Ulkopoliittisen instituutin johtajalle Mika Aaltolalle hänen elämänsä hienoin ja rankin. Lapsen saaminen on saanut hänet katsomaan maailmaa aiempaa toiveikkaammin.

Viime kesän ja syksyn aikana Mika Aaltola on kiertänyt Geo-vauvansa kanssa Helsingin Tähtitorninmäellä jokaisen kiven, joka alkuperäisestä Suomenlinnan linnoituksesta on jäljellä. Vauva nukkuu vaunuissa ja Aaltola pesee ja harjaa kiviä. Ehkä niistä saisi vanhoja tekstejä näkyviin.

”Se on sellaista vaunuarkeologiaa. Kärrymatkan päästä löytyy niin paljon historiaa. Merkkejä, jotka menneet sukupolvet ovat vaivalla tehneet.”

Vanhat muistomerkit puhuttelevat. Niiden pystyttämisellä on aina tarkoitus. Muistaminen.

Tähtitornin mäellä seisoo Aaltolalle tärkeä Haaksirikkoiset. Robert Stigellin yli neljämetrinen pronssiveistos pystytettiin vuonna 1898. Suomessa elettiin sortovuosien alkua: keisarikunta halusi venäläistää autonomisen Suomen.

”Muistomerkki on läpeensä ulkopoliittinen.”

Patsaassa on useita hahmoja. Sen huipulla seisoo mies, joka heiluttaa lippua. Avunpyyntö on suunnattu länteen. Venäjän sensuurikoneisto ei tätä yksityiskohtaa huomannut.

Haaksirikkoiset voi tuoda yhä mieleen toivon. Silloinkin kun Suomi eli sortovuosia, patsas muistutti, että olemme kansakunta. Se muistutti siitä, että emme ole yksin.

”Jokaisen kaupungin ja kunnan keskustasta löytyy muistomerkkejä. Kehotan tutustumaan niihin. Historiasta löytyy paljon tässäkin ajassa tärkeää muistettavaa.”

Aikaa lapsen kanssa

Kesän aikana Mika Aaltola vietti kaksi kuukautta Geon kanssa kotona. Hänen on aina ollut vaikea erottaa työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, mutta lapsen myötä huolettomia, työstä irrallisia hetkiä on tullut lisää.

Kun meren laineet valskaavat rantakiviä vasten, lapsi nukkuu vaunuissa ja Aaltola juo kahvia, eivät työasiat pyöri mielessä.

”Olo on levollinen ja rauhallinen.”

Vanhempainvapaalla oli Aaltolalle suuri merkitys. Hän jopa malttoi rajata työt minimiin. Pari tv-esiintymistä ilta-aikaan, kun lapsi oli nukkumassa. Muistiinpanoja ja päivityksiä sosiaalisen median alustaan, Twitteriin. Ei niitä voi oikein työnteoksi laskea.

Toisaalta Aaltola myöntää, ettei maailman tilanne tutkijan päästä mihinkään kadonnut. Suurvaltapolitiikka oli seurana aamuisin ennen lapsen heräämistä. Illalla lapsen nukkuessa. Suihkussa.

Nyt Aaltola on ollut taas muutaman kuukauden työssään Ulkopoliittisen instituutin johtajana, ja kiireistä arkea on rytmitettävä yhteen muun perheen kanssa. Geo on kahdeksan kuukauden ikäinen ja oppinut takomaan puuvasaralla. Tähänkin haastatteluun Aaltola saapui lasta hoitamasta.

Puhujakeikkoja perhe tekee usein yhdessä – liikkuminen on helpompaa, kun vaimo Kirsi ja lapsi ovat mukana. Samalla Geo pääsee näkemään paikkakuntia ympäri Suomea.

”Ei hän niitä tule muistamaan, mutta me vanhemmat voimme kertoa, missä hän on ollut mukana.”

Geon syntymä muutti Aaltolan ajattelua. Kun lapsen tekee 53-vuotiaana, aikajänne on lyhyempi kuin kolmekymppisellä vanhemmalla.

”Tiedän, etten ole pojan elämässä montaa kymmentä vuotta. Vastuuta pitää ottaa tässä ja nyt.”

Samalla se tuntuu kuin uudelta kukoistuskaudelta Aaltolan elämässä. Unet ovat lapsen vuoksi hetkittäin jääneet lyhyemmiksi, silti puhtia on valtavasti. Lokakuussa ilmestyi kirja Mihin menet Suomi?, jossa Aaltola käsittelee Euroopan, Suomen ja Pohjolan turvallisuuspolitiikkaa. Kirja oli jo toinen saman vuoden aikana, ja seuraava on jo tekeillä.

”Ennen lapsen syntymää halusin saada asioita alta pois. Nyt tuntuu, että elän elämäni renessanssia.”

Sota on suur­valtojen johtajille hallitsematon työkalu, Aaltola sanoo. Putin ei enää hallitse sotaa, vaan ajurin paikalla on nyt taisteluiden kulku. Laajenevan Venäjän sijaan sota sai aikaan vahvistuvan Naton ja sotilaallisesti väkevän Ukrainan. © Marjo Tynkkynen

Sota on suur­valtojen johtajille hallitsematon työkalu, Aaltola sanoo. Putin ei enää hallitse sotaa, vaan ajurin paikalla on nyt taisteluiden kulku. Laajenevan Venäjän sijaan sota sai aikaan vahvistuvan Naton ja sotilaallisesti väkevän Ukrainan. © Marjo Tynkkynen

Isyys herätti toivon

Lapsi saa kiinnittymään hetkeen, mutta myös katsomaan kauas. Perspektiivi on muuttunut. Mika Aaltola kokee olleensa maailman suhteen inhorealisti. Hän ajatteli, että jos kuvittelee mielessään ikävimmän todellisuuden, jonka maailmanpolitiikan pelurit voivat punoa, se saattaa hyvinkin toteutua.

Nyt katse on toiveikkaampi. Täytyy olla visioita.

”Geo on todennäköisesti elossa vielä vuonna 2100. Näkemyksen täytyy ulottua kauemmas kuin muutaman vuoden päähän.”

Toivoa on, vaikka Euroopan maaperällä on sota. Talvi on tulossa. Ukrainan kohtalo on kohtalonkysymys myös Suomelle, sillä se ratkaisee, joutuuko Venäjä luopumaan sotaisista pyrkimyksistään Euroopassa ja nuolemaan haavansa.

Jos vain talven yli selvitään, keväällä voi odottaa jo valoisampi tulevaisuus. Jopa Ukrainan jälleenrakentaminen.

”Venäjä toimii jo nyt äärirajoilla. Se on ylivenynyt ja yliväsynyt. Pian voi koittaa krapulainen hetki, kun Venäjä tajuaa, ettei se voi saavuttaa sodalla enää mitään. Silloin suurvallat yleensä vetäytyvät.”

Nyt on erityisen tärkeää pitää katse pallossa. Venäjä toivoo, että talvesta tulee niin vaikea, että Euroopan tuki Ukrainalle hiipuu. Että länsi sortuu riitelemään keskenään. Mutta kun iso naapuri on sotajalalla, strateginen päättäväisyys ei saa horjua. Jos Venäjä saa nyt opetuksen, ovat Suomi ja koko Eurooppa paremmassa turvassa pitkälle tulevaisuuteen.

Isäksi tuleminen on auttanut Aaltolaa astumaan pois tutkijakielen analyyttisen verhon takaa. Ennen lapsen syntymää oli toisaalta ja toisaalta.

Nyt on rohkeus nimetä Venäjän harhaisuus. Kuten ranskalainen kirjailija Victor Hugo on sanonut:

”Rauha on sivilisaation hyve. Sota on sen rikos.”

”Haluan puhua suoraan yhteisestä tulevaisuudestamme. Enää ei tee pahaa osoittaa Venäjässä olevia suoria vikoja. Hyökkäyssodan aloittaminen ei ole pieni asia.”

Spartalainen Suomi

Jotain toiveikasta on myös suomalaisten vähäeleisessä ja lohduttomassa suhtautumisessa elämään – ja vaaralliseen itänaapuriin. Mika Aaltola näkee, että Suomi on hioutunut isojen geopoliittisten myllynkivien välissä. Olemme olleet ryöstelyn, sotien ja painostuksen kohteena vuosisatoja.

Siitä on syntynyt eräänlainen spartalainen mentaliteetti.

”Olemme kansa, joka suhtautuu ehdottomasti omaan oikeuteensa olla olemassa.”

Sparta oli tiukan sotilaallinen kaupunkivaltio antiikin Kreikassa. Sukupuolten välinen tasa-arvo oli aikaansa nähden hyvä. Suomi ei ehkä ole aivan yhtä militaristinen, mutta puolustusvoimat on pidetty voimissaan aikana, jona monessa muussa Euroopan maassa armeijan annettiin näivettyä. Vaikka Venäjään on haluttu suhtautua toiveikkaasti, on toinen silmä pysynyt auki koko ajan.

”Suomessa ei koskaan hylätty ajatusta, että sota voi syttyä. Olemme aina tienneet, mistä vihollinen tulee.”

Sitä suomalainen onnikin Aaltolan silmissä on. Skeptisyyttä.

Suomalaisetko muka maailman onnellisin kansa? Kuinka onnettomia kaikkien muiden silloin pitää olla?

”Mutta ei meidän onnemme ole brasilialaista tai italialaista onnea. Meille riittää, kun onnea on rahtunen.”

Kaikesta toiveikkuudesta huolimatta kestää pitkään ennen kuin suomalaiset voivat taas suhtautua Venäjään neutraalisti. Sota jättää aina jälkeensä kansakunnan psyykeen.

”Kestää varmasti ainakin sukupolven ajan ennen kuin voimme taas toivoa normaaleja suhteita Venäjään.”

”Tiedän, etten ole pojan elämässä montaa kymmentä vuotta. Vastuuta pitää ottaa tässä ja nyt.” © Marjo Tynkkynen

”Tiedän, etten ole pojan elämässä montaa kymmentä vuotta. Vastuuta pitää ottaa tässä ja nyt.” © Marjo Tynkkynen

Yllättävä ilmiö

Kulunut vuosi on ollut Aaltolan elämän hienoin – ja rankin. Hänet on nostettu ulkopolitiikan staraksi. Sodan selittäjäksi. Toivon tuojaksi.

Kansalaiset soittelevat. Ja Mika Aaltola vastaa: selittää sodan ja politiikan todellisuutta. Yöunet menettäneelle rouvalle hän kertoo, ettei ydinaseita todennäköisesti käytetä. Tasapainottelee vastauksissaan, kun häntä pyydetään presidenttikilpaan. Rauhoittelee huolestuneita.

”Kerron heille ihan perusasioita kansankielisesti. Jos joku on eri mieltä, kuuntelen. Yleensä puhelut päättyvät hyväntuulisesti.”

Sodan alkamisen jälkeen Yle teki dokumenttia, jossa seurattiin asiantuntijoiden elämää. Kiinnostusta kuvaa se, että Aaltolaa haluttiin seurata myös lapsen synnytyksen aikana. Lupaa ei naistenklinikalta heltynyt – oli lakko. Niinpä Aaltola kuvasi itse kännykkäkameralla.

Ensin huomio yllätti. Sitten se säikäytti. Nimittäin siinä vaiheessa, kun presidenttisuosiota mitannut gallup lokakuussa julkistettiin – ja Aaltola oli ykkösenä – hän arvasi, ettei siitä seuraa välttämättä hyvää.

Politiikkaan liittyy kielteisiä tunteita. Ja poliitikkoja katsotaan kriittisellä katsella, kuten vallankäyttäjiä kuuluukin. Pian kritiikki alkoikin. Hänen kirjansa tulkittiin vaalikirjaksi. Helsingin Sanomien jutussa hän sai vastata vaalikoneen kysymyksiin. Arvioitiin, ettei hän käyttäydy enää kuin tutkija.

”Suomessa on edelleen kaikuja sääty-yhteiskunnasta. Ajatellaan, että suutari pysyköön lestissään.”

Mutta onhan muutos tottakin. Tutkijat on totuttu näkemään tutkijanlokerossaan, puhumassa tiukkaa asiaa. Vasta hiljan rooli on saanut uusia sävyjä.

Nyt kysytään perheestä. Kirjoitetaan lapsuudenkodista ja koirista. Aaltola näkee, että muutos on tapahtunut etenkin sosiaalisen median myötä, eikä kyse ole vain hänestä, vaan laajemmasta murroksesta asiantuntijoiden roolissa. Muutos ei kerro tutkijan vaihtumisesta poliitikoksi vaan tutkijan tulemisesta lihaksi ja vereksi.

”Ajattelen, että tehtäväni on olla esillä, kun minua pyydetään puhumaan. Tuntuu turvallisemmalta toimia niin, että suomalaiset näkevät, että olen elävä ja tunteva ihminen.

Lue myös: Kohtalokas konferenssi – Kirsi ja Mika Aaltola rakastuivat työn parissa: ”Kemia oli poikkeuksellisen vahva”

Kirsi ja Mika Aaltola

Kirsi ja Mika Aaltola menivät naimisiin kahden vuoden kuluttua tapaamisestaan. © Sampo Korhonen

X