Näyttelijä Marja Packalén: ”Opin äidiltä, että elämä pitää elää juuri sillä vauhdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu”
Näyttelijä Marja Packalén oppi äidiltään, että elämä pitää elää juuri sillä vauhdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu. Vaikka ikää kertyy, ei vanhuutta pidä koskaan alkaa erityisesti elää.
”Ajan myötä näkökulma asioihin muuttuu. Asiat näkee uudella tavalla", Marja Packalén on oppinut.
Peltojen keskellä kohoavalla kalliolla on näyttelijä Marja Packalénin, 70, valtakunta. Siellä on hänen itse kunnostamansa vaarinmökki.
”Täällä olen kuin omassa saaressa!” Marja nauraa television muumianimaatioista tutulla Tuu-tikin äänellä.
”Tältä kalliolta näkee kauas. Ja se on tärkeää.”
Saarivaltakuntaa ympäröivien sireenipuskien suojassa kukkivat päivänkakkarat, harjaneilikat ja pitkänhuiskeat malvat. Saunan kuistia kehystää oranssinhehkuinen tulikuusama.
”Rakastan kukkia. Tämän valkolehdokin toin Kiskosta. Sen nimi on Sauli.”
Nuori Sauli Niinistö toimi aikanaan Kiskon nimismiehenä. Koska presidentti on sanonut valkolehdokkia lempikukakseen, huojuu Marjan punamultamökin seinustalla nyt sauli.
Uusmaalaisen Liljendalin maalais-idylli hiekkateineen ja viljapeltoineen tuli Marjan elämään 19 vuotta sitten. Se toi elämään uutta puhtia syövän jälkeen.
Nikkaroijan geenit
Kun Marja Packalén osti elämää nähneen mökkinsä, savusta mustunut keittiön katto ei häntä pelottanut, eivät liioin seinillä pullistelleet pinkopahvit.
”Tiesin täsmälleen, mihin ryhdyin. Näin selkeästi, että kun tuo kohta putsataan ja tuo paikka maalataan, niin hienoa tulee.”
Marja eli lapsuutensa Helsingin Malmilla isän rakentamassa omakotitalossa.
Lapsuudenkodissa tehtiin käsitöitä ja rakennettiin paljon itse. Marja muistelee nikkaroineensa aina. Kerran hän teki entisen mökin pihalle tuosta vaan tiskipöydänkin, kun tarvittiin.
”Minulla on sellainen taju, että ymmärrän, miten asiat tehdään. Se taitaa olla osa geneettistä perintöäni.”
Punamultamökki on kunnostettu vuosien mittaan lattiasta kattoon. Erityisen ylpeä Marja on talon yläosan listoituksesta, jonka probleemat hän ratkaisi kalliollaan tuumaillen.
”Mikään ei ollut sen ihanampaa kuin ratkaista, miten nuo listat leikataan vinoon kattoon oikein. Istuin kalliolla, poltin tupakkaa ja mietin”, Marja kertoo antaumuksellista tupakointia näytellen.
”Nautin suunnattomasti, kun saan asioita aikaiseksi.”
Nyt tupakointi on jäänyt. Marja kuunteli viime kesänä veljensä tupakkayskää, joka toi mieleen isän yskimisen. Hän päätti lopettaa saman tien.
”Olen hyvin addiktiivinen ihminen. Niinpä lopetin kerrasta. Sen myötä ei taivas auennut − aistin hajut ja maut samoin kuin ennenkin − mutta rintakehän päältä on paino hellittänyt.”
”Itsenäisyyteen ei liity surua tai kaipausta. Yksinäinen kaipaa yhteyttä toisiin, siinä on tunnepuolella monta kuoppaa. Se on raskaampi tie”, Marja Packalén pohtii. Tommi Tuomi / Otavamedia
Yksinäisyys
Punamultamökki on Marjan paikka. Se tarkoittaa sitä, että hän viettää siellä aikaansa pääasiassa yksin.
”Kun lapsenlapset olivat pieniä, he viihtyivät täällä. Mutta nyt heillä on murrosikä ja muut mielenkiinnon kohteet.”
Marja sanoo suoraan olevansa välillä yksinäinen.
”Huomaan olevani yksinäinen, kun jokin iso projekti on tullut valmiiksi. Sitten keksin taas homman, ja yksinäisyys kaikkoaa.”
Hän erosi elokuvaohjaaja Matti Ijäksestä vuonna 1991. Heillä on kolme lasta.
”Olen vitsaillut Pirkko Saision kanssa paljon siitä, kun kävin eron jälkeen terapiassa kaksi vuotta. Sitä olisi pitänyt jatkaa. Taitaa olla niin, että tämä käsillä tekeminen on se välttämättömyys, etten tukehdu omiin ajatuksiini.”
Nykyinen yksinäisyys on hyvin erilainen elämänvaihe kuin parikymmentä vuotta kestänyt perhe-elämävaihe.
”Se oli hyvin työntäyteistä, sellaista hektistä häränpyllyä. Teatterityössä vapaa-aikaa ei ole kuin maanantait ja kesälomat, joten perhe-elämä oli kaupankäynnissä, lasten pukemisessa ja tarhaan viemisessä.”
”Olen aina ollut jonkinlainen erakkoluonne. Lapsuudesta lähtien vähän outo ja erikoinen, minulla on jollain lailla levoton sisus. Siihen liittyy myös jokin kykenemättömyys jakamiseen. Itse pitää pärjätä.”
Pirkko Saision kanssa harrastetut vitsailut yksinäisyydestä ja elämän kulusta päätyivät kymmenen vuotta sitten KOM-teatterin menestysnäytelmään Odotus. Heini Junkkaalan ohjaama ja käsikirjoittama esitys saa tänä syksynä jatkoa. Valehtelijan peruukki -näytelmän pääosassa ovat nyt 10 vuotta vanhemmat Packalén ja Saisio.
”Ajan myötä näkökulma asioihin muuttuu. Asiat näkee uudella tavalla. Kun ymmärrystä tulee lisää, ymmärtää paremmin omaa käyttäytymistäänkin. Se on lohdullista. Olisi hyvä antaa armoa itselleen, vaikka se onkin välillä hyvin vaikeaa.”
”Ehkä minun tieni on tämä luovan selviytymisen tie. Että saan tehdä näitä omiani projektejani.”
Hienoja hetkiä
Jäätyään eläkkeelle viitisen vuotta sitten, Marja mietti mitä tehdä. Ryhtyäkö opiskelemaan kieliä vai mennäkö huonekalujen entisöintikurssille? Ystävä ehdotti suntiokoulutusta. Hetken ihmeteltyään Marja tajusi, että oli tehnyt samankaltaista järjestäjän ja siivoojan työtä koko elämänsä KOM-teatterissa.
”Oli aivan upeaa olla taas koulussa, 65-vuotiaana. Kurssillamme oli ihmisiä, joihin en olisi koskaan päässyt muutoin tutustumaan. Käytännön harjoitteluissa sain myös hakea elämäni ensimmäistä kertaa töitä. Se oli opettavaista.”
Harjoittelussa entisellä mökkipaikkakunnalla Kustavissa hän pääsi soittamaan käsin kirkonkelloja.
”Se oli kerta kaikkiaan ihanaa työtä. Pidin huolta kauniista hautausmaasta ja upeasta kirkosta. Pääsin mukaan upeisiin kirkollisiin juhliin. Mieleen jäivät muun muassa hautajaiset, joissa merivoimien univormuihin pukeutuneet tyttäret kantoivat isänsä arkkua.
”Minussa on paljon rohkeutta, mutta en ole itse aina ihan sen tasalla. Teen helposti ratkaisuja, jotka vievät tilanteisiin, joista pitää vain selvitä. Onneksi sitten selviänkin.” Tommi Tuomi / Otavamedia
Mystinen kuolema
Valehtelijan peruukin esittelyteksti sanoo näyttelijöiden olevan nyt kymmenen vuotta lähempänä kuolemaa kuin he olivat Odotuksessa.
”Kuolema on minulle edelleen hyvin mystillinen asia. Sitä on todella vaikea käsittää, enkä osaa sitä ihan käsitelläkään. En usko Jumalaan, joten uskonto ei tuo minulle jälleennäkemisen lohtua. Olen ennemminkin Jörn Donnerin kannalla, eli että ’kun kuolee niin mätänee’.”
Juuri ennen vuosituhannen loppua Marja pohti paljon kuolemaa. Hänellä todettiin imusolmukesyöpä.
”Tieto sairaudesta toi parin viikon ajaksi järkyttävän pelon ja paniikin. Sairastumisen aiheuttamaa sisäistä angstia on vaikea selittää; se oli pelkoa elämän loppumisesta ja tuntemattomasta.”
Elämä kuitenkin jatkui, ja Marja parani. Toivuttuaan hän hankki Liljendalin punamultaisen mökin.
Hiljainen hurmio
Valehtelijan peruukissa nähdään niin itsehäpäisyn hetkiä kuin haltioitumisen tilojakin. Näyttämön haltioitumiset kuuluvat Pirkko Saision osuuksiin, Marja Packalénin haltioitumiset ovat yksityisempiä.
”Minulle voi tuottaa aivan suunnatonta nautintoa tuolla yläpellolla kasvanut vaaleanpunainen ja ohutlehtinen, maailman herkin unikko! Ja huhtikuussa oli sellainen aivan ihmeellinen, kostea ja tiheä ilma. Kaikki oli kuin valtavan kostean verhon takana. Olin kuin taidenäyttelyssä!”
Suurta iloa tuovat myös hyvät naapurit, joilta saa aina apua, sekä naapurin Mirjan lapsenlapset. Heidän kanssaan käydään uimassa ja retkillä.
KOM-teatterin aikoina Marja oli kuuluisa osuvista lahjoistaan. Syksyn ensi-illan alla keittiön pöydälle lennähtää kasa neuletöitä, ensi-iltalahjoja työryhmälle.
”Tällaisista minä haltioidun. Tulee ihan vesi kielelle, kun tämä lanka on niin ihanaa!”
Uudet haasteet
Marja seurasi aikoinaan vierestä, kun hänen äitinsä muutti isän kuoleman jälkeen omakotitalosta kerrostaloon. Äiti lopetti pyöräilyn.
”Hän sanoi jälkeenpäin, että se oli hänen suurin virheensä. Että ihminen, joka on koko elämänsä kuskannut pyörällä lapset ja kauppakassit, lopettaa yhtäkkiä liikkumisen. Hän ikään kuin alkoi elää vanhuutta. Opin äidiltä, että niin ei saa koskaan tehdä.”
”Toivon, että minusta tulee aktiivinen vanhus. En jätä käsitöitä, ja uskon, että tulen jatkossakin vesijuoksemaan ja kävelemään, toivottavasti matkustelemaankin. Jos vain terveyttä riittää, toivon, että voin olla oma eläväinen minäni.”
Marjan ajatuksiin hiipii tuon tuosta pojan vanha puuvene, pihalla pressun suojissa. Vene kaipaisi kunnostusta.
”Voisin aina aloittaa jonkin uuden talomörskän korjaamisen. Siinä olisi uudet haasteet. Tai sitten voisin mennä rannikkolaivurikurssille! Sanoin tästä eräälle veneenrakentajalle. Hän sanoi rauhallisesti: ”Niin, kyllähän se asenne elämässä pitää olla, että kaikki on aina mahdollista.” Taisi viitata sillä ikääni. Mutta eihän se vie kuin vuoden. Ei se ole mitenkään poissuljettu asia.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti