Wanda Dubiel eli vuosia vain työlleen - Lopulta näyttelijä irtaantui unelmatyöstään ja antoi elämän kantaa
Näyttelijä Wanda Dubiel eli pitkään vain työlle, kunnes havahtui miettimään mitä elämältään halusi. Pahan olon ja turhautumisen myötä Dubiel teki rohkean päätöksen.
"Pohjalla oli uupumusta ja lopulta päädyin radikaaliin ratkaisuun henkilökohtaisen kriisin kautta”, Wanda Dubiel kertoo.
Näyttelijä Wanda Dubiel muistelee järjetöntä mutta täysin oikeaa päätöksestä, jonka teki kymmenen vuotta sitten.
”Irtisanouduin Kansallisteatterista ja ryhdyin vapaaksi näyttelijäksi, freelanceriksi. Olin sitä ennen ehtinyt olla jo kaksi vuotta virkavapaalla teatterista. Pohjalla oli uupumusta ja lopulta päädyin radikaaliin ratkaisuun henkilökohtaisen kriisin kautta”, Wanda Dubiel kertoo.
”Kuka oikeasti olin?”
”Olin jo pitkään yrittänyt selvittää, kuka oikeasti olin ja miten halusin elää. Irtisanoutuminen oli ehkä enemmänkin vain oire siinä kaiken keskellä. Helppoa se ei ollut, sillä venytin päätöstä lähteä teatterista tuskallisen pitkät pari vuotta.
Virkavapaalle jääminen sitä ennen oli jo varovainen ele siihen suuntaan. Kansallisteatteri oli ollut siihenastisen elämäni suurin, toteutunut unelma. Sinä päivänä kun sinne menin, en olisi koskaan voinut kuvitellakaan, että vähän päälle kolmekymppisenä lähden sieltä pois. Niin kuitenkin oli tehtävä.”
Vuodet menivät sumussa
”Pääsin Teatterikorkeakouluun hyvin nuorena, olin vasta 19-vuotias. 2000-luvun alussa pääsin Kansallisteatteriin ja ajattelin aina viettäväni siellä 30-vuotistaiteilijajuhlani. Elinkin pitkään unelmaani ja tein hullun lailla sitä duunia. Minulla ei ollut tavallaan mitään muuta elämää, elin vain sille työlle.
Uupumus, jota minulla silloin tällöin esiintyi, tuotti tietynlaista turhaumaa ja kiukkua. Se oli oire. Eivät teatteri, työ tai muut näyttelijät olleet syypäitä mihinkään. Havahduin sitten tosissani miettimään kysymyksiä, että kuka minä olen ja mitä haluan olla?
Lopulta tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan. Tiesin kyllä esimerkiksi kaikki tekemäni teatteriroolit, mutta en muistanut niistä vuosista mitään. Vuodet menivät jonkinlaisessa sumussa. Tein töitä ja vaadin itseltäni paljon.”
Uupumus oireili monin tavoin
”Oli väistämätöntä, että seinä tuli vastaan. Uupumus oireili monella tapaa. Muistan, että minulla oli paha olo koko ajan. En osannut nauttia oikein mistään. Olin kireä kuin viulunkieli, enkä pitänyt enää itsestäni. En myöskään tykännyt siitä, miten käyttäydyin muita ihmisiä kohtaan. Tajusin, että se en ollut minä.
Lopulta tiesin, että päästäkseni tilanteesta eteenpäin minun oli lähdettävä teatterista ja otettava vastuu itsestäni. En halunnut enää pelata varman päälle, vaan kuunnella tunteitani, jotka käskivät minun mennä ja alkaa elämään.”
”Minä vien tunnetta, eikä se minua”
”Olen puhtaasti tunneihminen ja pieni seikkailija minussa saattaa tehdä joskus nopeitakin päätöksiä. Tärkeintä minulle on ollut tasapainottaa draamaa elämässä. Varmistaa, että minä vien tunnetta, eikä se minua.
Isäni on jazzmuusikko ja äitini taas on visuaalisesti valtavan lahjakas. Hän ei tee taidetta, mutta ymmärtää paljon estetiikan päälle. En ole käynyt ikuisuuksiin isäni kotimaassa Puolassa enkä koskaan siellä hänen synnyinseuduillaan. Isä on asunut Suomessa kuitenkin jo yli 50 vuotta, mutta velipuoleni asuu yhä Varsovassa ja häntä olen joskus tavannut siellä.
Tällä hetkellä minulla on periaatteessa kaksoiskansalaisuus. Yhteen aikaan minulla oli jostain syystä vain Puolan passi, vaikka en puhu sanaakaan puolaa enkä myöskään ole koskaan äänestänyt Puolan vaaleissa.
Ei siis ehkä ihme, että olen tässä elämän varrella saanut vähän tuumailla, kuka oikein olen, kun ei ole ollut varmaa edes se, mistä olen viranomaisten mielestä kotoisin. Tällä hetkellä kuitenkin kuljen tukevasti Suomen passilla.”
Irtisanoutuminen oli osoitus rohkeudesta
”En kadu päätöstäni irtisanoutumisesta. Kokemus vei aikaa, mutta se on potkaissut minut oikealle tielle. En voi olla kuin kaikesta opitusta kiitollinen.
Freelancerina olen vapaa elämään, mutta jokaikinen kerta kun otan työn vastaan, täytyy vastuuvaltikka ottaa omiin käsiin. Vapaus on minulle tänä päivänä kaikki kaikessa.
Ihan jokaista lähipiirissäni olevaa ei teatterista irtaantumiseni lämmittänyt, vaikka toki kannustustakin tuli. Joistakin se vain oli järjetön temppu ja reaktiot olivat aika rajujakin.
Minulle temppu ei ollut järjetön, vaan välttämätön ja osoitus rohkeudesta. Olen koko ikäni ollut pelokas, aivan kuten ehkä suurin osa näyttelijöistä on.
Ammatti on kovin ristiriitainen: ihmisten eteen meneminen vaatii valtavaa rohkeutta, mutta toisaalta turvallisempaa paikkaa ei ole kuin teatterin lava. Rooli antaa suojan. Lähtemällä teatterin luomasta turvapaikasta olen oppinut luottamaan siihen, että elämä kantaa muutenkin ja että pärjään.”