Seuran arkistoista: Rutjanlinnan herra – Kirjailija Arto Paasilinnan piilopirtti oli Siuntiossa

Kuusilaakso on kirjailija Arto Paasilinnan piilopirtti Siuntiossa, aivan pääkaupunkiseudun tuntumassa. Se on persoonallisen soma,yksityiseen käyttöön tarkoitettu ulkomuseo, jonka rakennukset, vajat ja vartiotorni ovat muistumia Lapista ja Suomen esihistoriasta.

Kirjat syntyvät aitan ylisillä

Paasilinna todistaa, että hänen seitsemän hehtaarin metsätilallaan liikkuu hirviä, jäniksiä,mäyriä, siilejä, liito-oravia ja muita pienempiä olentoja – aika ajoin myös kirjallisia seurueita ja mediaväkeä eri puolilta Eurooppaa, varsinkin Ranskasta. On kymmeniä muurahaispesiä ja puoli miljoonaa muurahaista, jotka Paasilinna on laskenut. Muurahaisten pääluvun laskenta kävi helposti. Paasilinna löysi tiluksiltaan kaikkiaan 73 suurta kekoa, joiden tilavuus on yhteensä 80 kuutiometriä. Kun yhdessä kuutiossa elää noin 6 800 kusiaista, niin koko Kuusilaakson muurahaiskansan pääluvuksi tuli 544 000.

Karhun ilmaantumista vain odotellaan näihin siuntiolaisiin korpimaisemiin. Sitäkään isäntä ei hätkähtäisi; tuijottaisivat luultavasti molemmat – niin Mesikämmen kuin Rutjanlinnan herrakin – hämmästyneinä toisiaan ja pötkisivät tahoilleen.

Kun Paasilinna järjesti syyskesällä retken Kuusilaaksoon, auringonkukat olivat vielä parhaassa terässään, sankkana,lähes miehenkorkuisena peltona. Muurahaiset kulkivat poluilla vieraista välittämättä, ja isäntä myhäili tyytyväisenä, vankan tuntuisena kuin ukonjumala.

Nyt reissua voi vain muistella; raskas lumi ehkä tippuu joulun tienoolla kuusenoksilta,ja välillä on ehkä pientä, kirpeää pakkasta. Isot ja pienet eläimet tekevät jälkiä neitseelliseen umihankeen, niin sitä kuvittelee.

” Korpipaikka se on, täysin talviasuttava”, Paasilinna kuvailee, kun istutaan Westendissä sijaitsevan hulppean rivitalon olohuoneessa. ”Joulut vietän siellä ja jonkin verran aikaa muutoinkin.”

Kuusilaaksossa on nykyaikainen noin sadan neliön mökki ja punaiseksi maalattu kaksikerroksinen aittarakennus, jonka ylisillä Paasilinnalla on työhuone. Siellä on syntynyt monta kirjaa, vaikka pääasiassa hän nykyään kirjoittaakin Espoon kodissa. Portugalin asunnosta Paasilinna luopui muutama vuosi sitten.

Arto Paasilinna on suosittu Keski-Euroopassa, jossa häntä pidetään filosofisena kirjailijana, ei pelkkänä humoristina. © Jorma Pouta/Kuvaryhmä

Tänä vuonna kirjoja on ilmestynyt neljä laiskana ei siinä ole saanut maata.

Ensimmäiseksi viime keväänä ilmestyi sarjakuvaromaani, joka perustuu Paasilinnan aikaisempaan romaaniin nimeltä Karvainen kamaripalvelija. Sen on kuvittanut taiteilija Hannu Lukkarinen. Heti alkusyksystä tuli ulos Kuusilaakson tarinoita (WSOY), joka kertoo kirjailijan omasta yksityisestä Seurasaaresta Siuntiossa. Paasilinnan mukaan kirja Kuusilaaksosta on ollut työn alla useita vuosia. Paasilinnan ystävä, taitelija Raimo Sallinen on kuvittanut sen, eikä kirjailija voi olla kuvia kehumatta.

”Raimo osaa maalata lumen niin, että suomalainen talvi tulee hyvin esiin. Katsoja näkee heti, että siinä on kuva pakkasesta.”

”Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen kirjaan”, Paasilinna myöntää.

Samoihin aikoihin syksyllä Paasilinnan lukijat saivat käsiinsä myös uuden romaanin nimeltä Kylmät hermot, kuuma veri (WSOY). Siinä kuljetaan läpi Suomen historia sadan vuoden ajalta yhden suvun tarinan kautta. Se on paasilinnamainen värikäs seikkailukirja, veijarimainen matka läpi Suomen historian.Syksyllä ilmestyi vielä Paasilinnan ja Harri Spåren kokoama ruokakirja nimeltä Arto Paasilinnan taivaallinen herkkukirja (Edico). Siihen on koottu Paasilinnan kirjoissaan kertomia makunautintoja ja niiden pohjalta laadittuja ruokareseptejä.

”Hyvä ruoka on elämän sulostuttaja”, Paasilinna myöntää – ja kieltämättä hyvinvointi näkyy miehen olemuksesta.

”Ruokakohtaukset kirjoissani vastaavat oikeastaan maisemakuvausta. Se on aivan selvää, ja monet lukijatkin ovat huomanneet sen”, Paasilinna pohtii.

Ruokakirja piti tehdä, jotta Paasilinnan lukijat pääsevät makustelemaan kirjojen makunautintoja ja kokeilemaan niitä itsekin.

Toimittajasta kirjailijaksi

Lähes pystymetsästä Paasilinna tuli ja ryhtyi kirjoittajaksi. Monet tietävät hänen lapsuus- ja nuoruustaustansa Lapista ja perheen evakkomatkan Petsamon kautta takaisin Lapin Länsirajalle. Kemijoen latvat ovat Paasilinnalle tuttuja; Savukosken kairoilla hän on nuoruudessaan hakannut tukkeja ja pöllejä sen verran, että muistaa mitä se on. Latvapuroilla tuli oltua tukinuitossa ja Lattunavaaran nokassa palovartijana.

Varttuneempana Paasilinna kierteli pienehköjä sanomalehtiä, kunnes hyvä kirjoittaja sitten tempaistiin töihin Viikkosanomiin, Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Vuonna 1964, Apulehden reportterina, hän kirjoitti ensimmäisen

haastattelukirjansa kuuluisasta karhunkaatajasta Ikä-Alpista eli Albert Ikäheimosta. Halu ja kunnianhimo oli kova; hän halusi oikeaksi kirjailijaksi niin kuin moni toimittaja ainakin siihen aikaan.

1970-luvun alussa syntyi kaksi romaania,Operaatio Finlandia ja Paratiisisaaren vangit. Sitten oli pakko myydä vene ja ottaa kolmen kuukauden kesäloma, katsoa onko ainespuuta kirjailijaksi. Sitä tuntui olevan; vuonna 1975 Paasilinna kirjoitti Jäniksen vuoden, ja siitä tuli saman tien menestys. Saattoi ostaa uuden, paremman veneen, ja veneitä Paasilinnalla on sen jälkeen ollut ainakin 18, toinen toistaan komeampia.

Jäniksen vuoden menestystä siivitti myöhemmin se, että Risto Jarva teki siitä komean elokuvan, jossa jänis ja Antti Litja tekevät huikean roolisuorituksen. Nyt on tavallaan palattu alkuun, sillä Ranskassa on Jäniksen vuodesta tehty uusi elokuvaversio, joka tulee ensi-iltaan loppuvuodesta. Paasilinna on elokuvan jo nähnyt, kun filmin tekijät tulivat sitä hänelle varta vasten Helsinkiin näyttämään. Vuokrasivat oikein elokuvateatterin, ja siellä Paasilinna istui. Eihän ranskalaisten palvomaa kirjailijaa sentään pidä Pariisiin mokoman, sinänsä hienon asian, vuoksi hyppyyttää. ”Kanadassa se oli kuvattu, ja hyvinhän jänis siinä näyttelee”, hän naureskelee.

”Myönnän, että olen ylpeä ja onnellinen tästä menestyksestä”

Kirjassa, erityisesti romaanissa, Paasilinnaa kiehtoo sen monumentaalisuus ja pysyvyys. Kirja on jotakin enemmän kuin paraskaan lehtijuttu. Romaanin kirjoittaminen on sitä paitsi kohtalaisen vaikea taitolaji. Julkaisukynnystä on vaikea ylittää, ehkä vain puolisen prosenttia tarjotuista käsikirjoituksista läpäisee seulan.

”Ei sen kynnyksen yli mennä niin helposti kuin vaikkapa lääketieteelliseen tiedekuntaan.Siitä on kiva lääkäritutuille vitsailla”, Paasilinna velmuilee.

Se on ylpeyttä, mutta ei pöyhkeilyä, vaikka senkin taidon Paasilinna kyllä tarvittaessa osaa. Ylpeys työstä ja saavutuksista on aitoa tekijämiehen iloa siitä, mitä on tullut tehtyä. Pöllipino on tehty,ja sitä kelpaa ihailla.Hiukan ylpeä sietääkin olla. Paasilinnan romaaneja on tähän mennessä käännetty ainakin 43 kielelle, enemmän kuin Mika Waltaria. Niitä ulkomailla ilmestyneitä teoksia on useita metrejä Paasilinnan kirjahyllyssä. Ulkomailla hänet tunnetaan nimenomaan filosofisten kirjojen tekijänä, ei niinkään humoristina.

Lukijoita on ympäri maailmaa kymmeniä miljoonia, ja arviolta kolmasosa Paasilinnan tuloista tulee ulkomailta.Parhaiten hänet tunnetaan Ranskassa, ja Ranskan menestys on auttanut Paasilinnan suosiota muun muassa Saksassa, Ruotsissa ja Italiassa. Kun Paasilinna kävelee Pariisin katuja, nimikirjoituksen pyytäjiä tarttuu hihansuusta tämän tästä.

”Myönnän, että olen ylpeä ja onnellinen tästä menestyksestä”, Paasilinna sanoo.

”En rupea tässä mitään vaatimatonta näyttelemään, se olisi liian myöhäistä tässä vaiheessa.”

Nyt, vauraana miehenä Paasilinna saattaa itsekin yhtyä WSOY:n legendaarisen kirjallisen johtajan Ville Vikstenin arvioon, että ”hyvinhän tuo Arto näyttää pärjäävän”. Pärjää kyllä, on asuntoja, mökkejä ja saunoja ympäri maata. Niitä voi ostaa, myydä ja panna kiertämään.

Portugalissakin hänellä oli aikoinaan pysyvä asunto, jossa syntyi monta romaania. Etuna oli sekin, että Portugalissa on alhainen veroprosentti. ”Eihän sellainen kovin isänmaallista ole”, Paasilinna tokaisee.

Muutama vuosi sitten hän luopui Portugalin asunnosta ja maksaa veronsa Suomeen. Sen hän sanoo tekevänsä mielellään, siis maksavansa tuloistaan 60 prosenttia veroa, eikä se kuulosta mitenkään piruilulta.

Vaikeasta aiheesta syntyi vastakaikua synnyttävä romaani

Ulkomailla kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota Paasilinnan kirjojen syvälliseen tematiikkaan, mutta Suomessa häntä on joskus pidetty kevyenä ja viihteellisenä kirjailija. ”Ei tämä suhde kriitikoihin ole ollut minulle enää pitkiin aikoihin mikään polttava kysymys”, Paasilinna sanoo. ”Olisinhan minä nyt aivan höhlä, jos lukisin suurennuslasilla, mitä kirjoistani täällä sanotaan.” Paasilinnan luonteeseen ei vain kerta kaikkiaan kuulu, että hän kirjoittaisi synkisteleviä 500-sivuisia teoksia ikävistä ja ahdistavista asioista.

”Haluan antaa lukijalle valoisia kokemuksia ja toivoa. Ihminen voi tehdä jotakin omalle kohtalolleen”, hän kiteyttää.

Niin kuin nyt tämä takavuosien teos Hurmaava joukkoitsemurha. Itsemurha on vaikea aihe, ja Paasilinna pyöritteli sitä monta vuotta mielessään. Syntyi useita versioita, jotka lensivät lähes suoraa päätä roskakoriin.Sitten useiden vuosien päästä hän palasi jälleen aiheeseen, ja teksti alkoi kulkea.

Syntyi romaani, joka herätti valtavasti vastakaikua. Puhelin alkoi soida melkein samantien, kun ihmiset halusivat kertoa elämäntarinoitaan. Siinä vaiheessa Paasilinnan piti lähteä Portugaliin kirjoittamaan uutta romaania,mutta siihen hänellä ei ollut kerta kaikkiaan sydäntä. Hän otti vastaan puheluita ja kuunteli.

”Silloin tunsin, että olen voinut auttaa ihmisiä ja antaa valoa heidän elämäänsä. Samalla murtui yksi tabu, josta ei aikaisemmin voinut puhua.”

Jotenkin hämmästyttävää on se, että seuraavana vuonna itsemurhien määrä Suomessa jostakin kumman syystä väheni noin 500:lla. ”Olen siis pelastanut maanmiesteni henkiä aikamoisen joukon, 512 kappaletta, ihan noin vain joutessani”, Paasilinna esittää vaatimattomasti.

Enemmän se on tietenkin paasilinnamaista itseironista huumoria – vakavaa ja hyvin naurettavaa yhdellä kertaa, tärkeilevää ja samalla tärkeilemätöntä.

”Romaanilla on mahtava merkitys. Kyllä se pakostakin jonkin jäljen jättää ihmisen mieleen”,hän päättelee.

Kirjoitustyö aloitetaan joka vuosi säntillisesti

Lokakuussa Helsingissä pirskoo jäätävää vettä ja räntää, tiet ja polut ovat petollisen iljanteisia, mutta Paasilinna saattaa kölliä rivitaloasuntonsa lämmössä kuin karhu. Itse asiassa kirjailija ei syksyllä laiskottele, vaikka suuri osa ajatustyöstä tehdäänkin sohvalla maatessa. Paasilinnan vuodenkierto alkaa tasan tarkkaan 1. syyskuuta, arkipäivänä. Silloin hän aloittaa uuden romaaninsa kirjoitustyön niin kuin säntillinen virkamies.

Yhdeksän ja kymmenen välillä hän siirtyy työhuoneeseen, mahtavan korkean olohuoneen parvelle. Sitten hän ryhtyy kirjoittamaan.

”Siihen on vain ruvettava, ei jotakin inspiraatiota voi jäädä odottelemaan.”

Lounasaikaan mennessä on syntynyt viitisen liuskaa tekstiä, mikä on aikamoinen määrä uutta kaunokirjallisuutta kirjoitettuna kertaistumalta. Iltapäivät hän käyttää edellisten tekstien stilisointiin. ”Makaan sohvalla ja olen työteliään näköinen.”

Siinä se, ahkeran kirjailijan päivärytmi. Romaanin ensimmäinen raakaversio syntyy yleensä vuodenvaihteeseen mennessä. Sen hän näyttää kustantajalle, joka antaa siitä palautetta. Keväällä Paasilinna kirjoittaa tekstin toiseen kertaan, ja sitten loppukeväästä onkin jo aika mennä kustantajan kanssa pitkälle lounaalle. Jutellaan kalastamisesta ja muusta, ehkä hiukan uudesta romaanistakin. Toukokuun loppuun mennessä teksti on valmis.

”Minun julkaisutahtini salaisuus on tämä työskentelytapa”, Paasilinna sanoo.

Monet kirjoittajat uskovat kirjoittavansa kuolematonta tekstiä, johon ei saa puuttua. Paasilinna ei ole sellainen; hän näyttää jo raakaversion kustantajalle ja pyrkii työstämään tekstin toisella kirjoituskerralla lähes täysin julkaisukelpoiseksi. Kustannustoimittajan tarvitsee käsitellä sitä enää vain kevyellä kädellä.

Tietenkin se vaatii paksunahkaista luonnetta ja kykyä ottaa palautetta vastaan jo työprosessin kuluessa. Muut ajat Paasilinna käyttää romaaniensa taustatöihin, arkistojen penkomiseen, lukemiseen ja matkustamiseen. Uusia aiheita on koko ajan mapeissa odottamassa vuoroaan.

”Kerään niihin aineistoa vähän niin kuin orava kerää talven varalle.”

Luontoaktivistit saavat tuomion

Paasilinna on viettänyt jouluja Kuusilaaksossa, ja kuusimetsän rauha onkin parhaimmillaan talvella. Savusauna lämpiää, ja sen lämmittäminen on kuin hartaudenharjoitusta. Pellolla saattaa nähdä viluisia peuroja. ”Kuusilaakso on jäykistynyt aloilleen” niin kuin Paasilinna itse kuvaa.

”On aivan tyyntä. Aitan yläkerrassa on lämmintä, hiljaista. Liikkumaton luonto kelluu kirkkaassa kuunvalossa kuin taulu”,Paasilinna kirjoittaa.

Ukonlammen ja Rutjanlinnan seudut tuovat mieleen Kalevalan kuvaaman Pohjolan. Rutjanlinna on Kuusilaakson keskiosissa sijaitseva nuotiokota, jonka ympärille on kasvanuteräänlainen ulkomuseo. Rutjanlinnan viereen kukkulan korkeimmalla kohdalle on kaivettu Ukonlampi, jonne vesi tulee porakaivosta.

Rinteessä kohoaa Rutjanlinnan ikioma vartiotorni, joka on mukaelma 1100-luvulta. Vartiotorni on itse asiassa rakennettu porakaivon päälle. Kaivonkantta peittää hirsinen, aittamallinen rakennus, joka toimii oivasti olutkellarina.

Siellä juomat säilyvät viileinä kovillakin kesähelteillä, ja kellariin mahtuu hyvinkin kymmenkunta ihmistä. Savusaunan jälkeen olutkellarissa voi nauttia pullollisen olutta tai lasillisen omaa marjaviiniä, Rutjanlinnan Lumoa. Siellä ”voi hiljentyä viisaaseen vaiteliaisuuteen, tummaan henkevyyteen” niin kuin Paasilinnaitse määrittelee. Sitten voi nousta ylemmäs näköalatasanteelle, ja kaikkein korkeimmalla, vartiotornin huipulla maisemaa vartioivat mahtavat poronsarvet.

Luontoaatteen julistusta Kuusilaaksokin omalla tavallaan on, vaikka erilaiset luontoaktivistit saavatkin Paasilinnalta tuomion.

”Ihminen, joka uskoo olevansa ehdottoman oikeassa ja vielä hyvällä asialla, on vaarallinen”, hän huomauttaa.

Paasilinna on rakentanut Kuusilaaksoon kilometrin mittaisen luontopolun ja samalla suojellut koko metsän. Rutjanlinnan liepeillä pesii muun muassa liito-oravia.

”Toivon vilpittömästi, ettei yksikään Greenpeacen tai muun höhläjärjestön metsäaktiivi osu pienen Kuusilaaksoni maille”, Paasilinna sanoo.

Kun eletään joulun aikoja, Paasilinna on jälleen saanut valmiiksi tulevan romaaninsa ensimmäisen version. Aiheesta hän ei vielä halua paljon puhua, mutta ”maailmaa kaatava aihe se on”. Koko valtaisaa maailmankaikkeutta siinä rukoillaan.

Töitä hän aikoo jatkaa, vaikka voisikin jo keväällä siirtyä vanhuuseläkkeelle. 65 vuotta tulee silloin täyteen.

”Eihän tällaisesta ammatista jäädä eläkkeelle”,hän yltyy.Sen viestin Paasilinnan lukijat epäilemättä haluavatkin kuulla.

Artikkeli on julkaistu Seurassa 51-52/2006