Kuolemantutkija Suvi-Maria Saarelainen: ”Surusta tulee osa rakkautta”
Kuolemantutkija Suvi-Maria Saarelainen haluaa työllään lisätä suomalaisten kuolematietoisuutta. ”Kuolevat ovat valmiimpia puhumaan kuolemastaan kuin heidän omaisensa.”
Teologian tohtori Suvi-Maria Saarelainen on perehtynyt tutkimuksissaan kuolevien ja heidän läheistensä kokemuksiin elämän merkityksellisyydestä. © Tommi Tuomi
Alun perin Suvi-Maria Saarelaisen tarkoitus oli tutkia väitöskirjatyönään syöpään sairastuneiden omaisten kokemuksia. Kun hänen isänsä sitten sairastui aggressiiviseen maksasyöpään ja menehtyi, Saarelainen vaihtoi väitöskirjansa aihetta, mutta kuolema oli mukana myös hänen uudessa tutkimuksessaan.
Kuusi vuotta sitten Saarelainen väitteli Helsingin yliopistossa teologian tohtoriksi. Väitöskirjassaan hän perehtyi syöpää sairastavien nuorten aikuisten elämän merkityksellisyyteen. Myöhemmissä tutkimuksissaan Itä-Suomen yliopiston työntekijänä hän on perehtynyt kuolevien ja heidän läheistensä kokemuksiin elämän merkityksellisyydestä kotisaattohoidossa.
Vaaleaa, hentoa ja herkästi nauravaa Saarelaista ei ehkä heti uskoisi kuolemantutkijaksi, kuten hänen väitöskirjaohjaajansa keksi häntä kutsua.
”Isäni oli pappi ja äitini erikoissairaanhoidon opettaja, joten minussa tavallaan yhdistyy heidän ammattinsa”, Suvi-Maria Saarelainen sanoo.
Hänen mukaansa kuolemaa ei pysty käsittämään tässä elämässä.
”Ihminen on myös kahdessa elämänvaiheessaan aivan yksin: syntymässä ja kuolemassa.”
Suurin osa haluaisi kuolla kotonaan
Vielä ennen viime sotia Suomessa kuoltiin kotiin. Sen jälkeen kuolema on siirretty maassamme katseilta piiloon sairaalan seinien sisäpuolelle.
Suvi-Maria Saarelainen kertoo, että tutkimusten mukaan 70 prosenttia suomalaista haluaisi kuolla kotonaan, mutta lähes 70 prosenttia kuolee sairaalassa.
”Kuolema pelottaa ja ahdistaa. Se on yksinäinen, toisinaan kivuliaskin tapahtuma, mutta me toivomme, että saisimme nukkua pois oman kotimme rauhassa.”
Kun vanhuspalvelulain muutos pantiin toimeen vuonna 2015, se lisäsi mahdollisuuksia myös kotona tapahtuvaan saattohoitoon.
Saarelainen kuitenkin muistuttaa, että jokaiselle pitäisi olla oikeus hyvään elämän loppuvaiheeseen.
”Pienemmillä paikkakunnilla ei välttämättä riitä resursseja riittävän kivunhoitoon. Kotisaattohoitoon vaikuttaa myös kuoleman voimakas tabu. Ovatko omaishoitajat valmiita kohtaamaan läheisensä kuoleman omassa kodissaan?”
Toisaalta Saarelainen myös tietää tapauksen, jossa omaishoitajana toiminut puoliso oli asettunut illalla menehtyneen puolisonsa viereen makuulle ja jäänyt siihen aamuun saakka.
”Hän oli sanonut, että kuolleen puolison vieressä oli ollut hyvä olla.”
Kuolemasta puhutaan tulevaisuudessa avoimemmin
Tutkimuksissa on todettu, että kuolemaan liittyy sekä psykologinen ja että sosiologinen tabu, joista jälkimmäinen on Suvi-Maria Saarelaisen mukaan vähitellen murtunut. Hän sanoo, että media tuo nähtäväksemme kuoleman todellisuutta erilaisissa muodoissa.
”Kuulemme selviytymistarinoita erilaisista vakavista sairauksista, mutta myös tarinoita niistä, jotka eivät ole selvinneet.”
Saarelaisen mukaan myös kuolematietoisuus on viime vuosina lisääntynyt vähitellen Suomessa. Esimerkkinä hän mainitsee, että maailmanlaajuista saattohoidon päivää vietetään 9. lokakuuta tätä nykyä myös Suomessa.
Saarelainen kertoo, että Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa suositut kuolemakahvilat ovat leviämässä myös Suomeen.
”Kaikille avoimissa kahviloissa voidaan puhua kuolemasta juuri sillä tavalla kuin se itse kullekin sopii”, Saarelainen sanoo.
”Itku ja nauru ovat yhtä lailla sallittuja ja kaikki niiden väliltä.”
Kotisaattohoitohankkeen myötä on selvinnyt, että kuolevat ovat pääsääntöisesti valmiimpia puhumaan kuolemastaan kuin heidän omaisensa.
”Ennen kuolemaa laaditaan hoitotahtoja ja suunnitellaan omia hautajaisia. Kuolevan ahdistusta helpottaa se, kun hän saa jakaa asioida muiden kanssa”, Saarelainen kertoo.
”Kuolevalle ihmiselle on tärkeää, että hänen toiveensa toteutuvat, vaikka hän on jo pois keskuudestamme.”
Elämä on rajallinen
Kuoleman psykologinen tabu liittyy oman kuolemisen ja kuolevaisuuden käsittelyyn. Suvi-Maria Saarelaisen mukaan keski-ikäisillä ja sitä vanhemmille syntyy yhä voimakkaampi ymmärrys elämän rajallisuudesta.
Saarelainen kertoo, että vanhenemisen ja fyysisen ja mahdollisesti myös psyykkisen toimintakyvyn laskiessa elämä saattaa kriisiytyä, kun kuoleman kohtaamisen tulee yhä lähemmäksi ja konkreettisemmaksi.
”Kuoleman tiedostaminen herättää kysymyksiä, kuten: milloin kuolen, miten haluaisin kuolla, miten haluaisin tulla muistetuksi?”
Saarelainen sanoo, että toisaalta kuoleman tiedostaminen edesauttaa elämään enemmän hetkessä.
”Se ei ole pelkästään klisee, että täytyy käydä lähellä kuolemaa, että osaa tai uskaltaa elää sellaista elämää kuin itse haluaa.”
Kuolema aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta
Suvi-Maria Saarelaisen mukaan kuolemasta on helpompi puhua yleisellä kuin yksityisellä tasolla.
”Yleisellä tasolla puhuttaessa kuoleman sosiologinen tabu saattaa lieventyä. Omaan kuolemaan liittyy kuolemanpelkoa ja ahdistusta, mikä usein estää kuoleman sanallistamisen.”
Saarelaisen aviomies työskentelee palveluvastaavana ikäihmisten sairaalassa, joten jos Saarelaisen kotona puhutaan työasioista, puhutaan myös kuolemasta.
”Totta kai puhetta kuolemasta on opittu säätelemään, mutta nyt yhdeksän vuoden ikäinen tyttäremme ymmärtää hyvin, että elämä päättyy kuolemaan.”
Saarelainen kertoo, että päiväkoti-ikäisenä hänen tyttärensä oli osoitellut sormella kavereitaan ja sanonut, että ”he kuolevat eikä se lainkaan haittaa”. Hän käsitteli asiaa lapsen keinoin.
Kun Saarelainen lähti työmatkalle, hänen silloin kuuden vuoden ikäinen tyttärensä pohti eroa myös sen kautta, että äiti tulee joskus kuolemaan.
”Hän oli kysellyt, että ketkä kantavat äidin arkkua.”
Mitä kuoleman jälkeen?
Kuolemanpelkoon liittyy myös epävarmuus siitä, mitä seuraa kuoleman jälkeen.
Kristinuskossa on toivo jälleennäkemisestä, mutta kuoleman jälkeiseksi elämäksi uskotaan myös jälleensyntymistä tai palautumista jossakin muodossa luontoon.
”Joko uskotaan jatkumoon tai siihen, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään”, Suvi-Maria Saarelainen kertoo.
”Toisinaan myös hyvin pitkään eläneet saattavat kysellä, että onko heidät unohdettu tänne.”
Saarelaisen mukaan kuolevien tärkeimpiä puheenaiheita ovat läheiset ihmiset ja oma koti.
”Kuoleman läheisyyteen liittyvät myös olemassaoloon liittyvät ja toisinaan myös uskonnolliset pohdinnat. Kokemus siitä, että joku kuuntelee tätä eksistentialistista ja hengellistä hätää, on erittäin tärkeä.”
Kuolema on surua ja rakkautta
Varsinkin vakavien sairauksien yhteydessä kuolemaan liittyy myös tunne helpotuksesta. Suvi-Maria Saarelaisen mukaan syöpää sairastavista nuorista osa saattaisi syöpään mahdollisesti uudelleen sairastuessaan valita raskaiden jatkohoitojen sijasta niiden lopettamisen ja sitä myöten kuoleman.
Kuolemaan ja läheisen menettämiseen voi liittyä Saarelaisen mukaan myös vihaa, jota on vaikea kanavoida, jolloin se voi johtaa esimerkiksi uskonnollisuuden negatiivisiin ilmentymiin.
”Omaisten suruprosessissa ei rakkaus kuitenkaan lopu, vaan surusta tulee osa rakkautta. Toisinaan se voi itkettää, mutta se ei haittaa, koska rakkaus ei katoa.”
Tutkimustensa ja väitöskirjatyönsä tavoitteena Saarelaisella on ollut kuolematietoisuuden lisääminen, mutta myös luoda mahdollisuuksia tukea kuolevia ihmisiä ja heidän läheisiään.
Kuoleman sisäistämiseen kuuluu Saarelaisen mukaan se, että ihminen tiedostaa kuolemisen kuuluvat hänen ”elämänsä punaiseen lankaan”.
”Silloin ymmärretään, että lopulta koko elämä meni niin kuin sen kuuluikin mennä.”
Saarelainen itse kertoo saaneensa parhaan opetuksen kuoleman käsittelystä tyttäreltään.
”Hän piirsi neonvärisillä tusseilla taivaan ja minut pilvien päälle. Itsensä ja isänsä hän piirsi maahan katsomaan ylös. Sitten tyttö repi piirustuksen ja sanoi, että tämä oli tässä.”