Väheksyminen on yhä naispappi Auni Kaipian arkea: ”Joskus täytyy vain todeta, että ongelma on sanojan päässä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kritiikin lisäksi Auni Kaipia haluaa myös kiittää uransa varrella vaikuttaneita seurakunnan henkilökuntaa ja jäseniä. ”Enemmän on aina ollut niitä, jotka ovat tukeneet ja suhtautuneet naispappeihin myönteisesti.”
Kritiikin lisäksi Auni Kaipia haluaa myös kiittää uransa varrella vaikuttaneita seurakunnan henkilökuntaa ja jäseniä. ”Enemmän on aina ollut niitä, jotka ovat tukeneet ja suhtautuneet naispappeihin myönteisesti.” © Sara Pihlaja / Otavamedia
Kaipian mukaan tasa-arvon toteutumiseen on vielä matkaa: ”Tapasin äskettäin kirkkokahveilla miehen, jonka mielestä vain mies on oikea pappi.”

Pappisvihkimys oli vetänyt Tampereen tuomiokirkon lähes täyteen pyhäinpäivänä 1988. Papin virkaan vihittäviä oli kahdeksan, suurin osa naisia.

Tämä ei kuulosta kovin erikoiselta nyt, mutta tuolloin tilanne oli poikkeuksellinen. Kirkkokansa todisti ensimmäistä kertaa hetkeä, jossa naisesta tehtiin pappi.

Suomen evankelisluterilainen kirkko oli aiemmin samana vuonna toteuttanut muutoksen, jota oli saatu odottaa pitkään. Pappeus ei enää ollut vain miehiä varten.

Yksi alttarilla vihkimyksen saaneista oli Auni Kaipia.

”Se oli hieno päivä ja mieleenpainuva hetki. Omasta seurakunnastani oli tullut paikalle paljon ihmisiä, erityisesti nuoria.”

Kaipia työskenteli tuolloin Kangasalan seurakunnassa, jossa hän on kappalaisena tänäkin päivänä. Yli kolmenkymmenen vuoden uraan mahtuu sekä hienoja että huonoja hetkiä.

Monet lähtivät Ruotsiin päästäkseen papeiksi

Punkaharjulla syntyneen Kaipian, 60, ryhtyminen papiksi ei ollut itsestään selvää.

Nuorena hän haki yliopistoon lukemaan kieliä mutta jäi varasijalle. Sitten ystävä aloitti teologian opinnot, ja Aunikin innostui.

”Ala vaikutti mielenkiintoiselta. En silti ajatellut, että siitä voisi tulla minulle työ.”

Ajatus papin urasta alkoi itää opintojen aloittamisen jälkeen. Naispappeudesta puhuttiin jo tuolloin opiskelijoiden kesken paljon.

Kirkko oli äänestänyt asiasta vuosien saatossa useamman kerran, mutta päätös oli aina kielteinen.

Muissa Pohjoismaissa naiset saivat toimia pappeina, mutta Suomessa heille oli tarjolla vain seurakunnan lehtorin virkoja.

Monet valmistuneista äänestivät jaloillaan.

”Useita tuttujani lähti Ruotsiin töihin päästäkseen papiksi.”

Kaipia ei tehnyt niin vaan aloitti valmistuttuaan lehtorina Hankasalmen seurakunnassa. Kangasalle hän muutti toisen lehtorin viran perässä vuonna 1987.

Tuolloin päätös naispappeuden sallimisesta oli jo tehty.

Kirkkoherran poissaolo ei yllättänyt

Kun naispappeus lopulta tuli mahdolliseksi, se ei tarkoittanut yleistä hyväksyntää.

Kaipian pappisvihkimykseen liittyy myös ikävä muisto.

Piispa järjesti toimituksen jälkeen kahvitilaisuuden, johon uudet papit saivat kutsua muutaman vieraan. Tapana oli, että yksi kutsutuista oli seurakunnan kirkkoherra.

Kangasalan kirkkoherra ei kuitenkaan tullut paikalle.

Auni Kaipia on kappalaisena Kangasalan seurakunnassa.

Kirkon johtavissa asemissa naiset ovat edelleen selvä vähemmistö. Auni Kaipia on hakenut ja ollut ehdolla muun muassa kirkkoherran virkaan toisessa seurakunnassa, mutta ei ole tullut valituksi. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Poissaolo ei ollut Kaipialle yllätys. Silloinen kirkkoherra suhtautui naispappeuteen torjuvasti, eikä kirkon kannan muutoksella ollut siihen vaikutusta.

”Hänen maailmassaan naispappeja ei yksinkertaisesti ollut olemassa.”

Kun Kaipia jätti hakemuksen lehtorin viran muuttamisesta papin viraksi, kirkkoherra oli virkavapaalla. Hakemuksen käsittelyn hoiti viransijaisena toiminut kappalainen.

Ilman sitä Auni Kaipiasta tuskin olisi tullut pappia, ainakaan samassa seurakunnassa. Hakemuksen jättämiseen tarvittiin sekä hakijan että seurakunnan suostumus.

”En usko, että kirkkoherra olisi koskaan puoltanut hakemustani”, hän sanoo.

Saarnavuorot kortilla – kirkkoherra ei edes tervehtinyt

Jännite kirkkoherran ja Kaipian välillä ei hävinnyt koskaan.

”Lehtorina ollessani kirkkoherra kehui saarnojani. Pappina en saanut saarnavuoroja aluksi juuri lainkaan. Hän ei edes tervehtinyt minua”.

Käytännössä Kaipia pääsi toimittamaan papille kuuluvia tehtäviä silloin, kun seurakunnan jäsenet olivat sitä erikseen pyytäneet.

”Olihan se nykyisen työsuojelulainsäädännön näkökulmasta törkeää kohtelua.”

Parin vuoden jälkeen kirkkoherra ehdotti, että Kaipian saama apupapin virka muutetaan seurakunnassa kappalaisen viraksi.

”Sinänsä hienoon eleeseen sisältyi taka-ajatus. Uutta virkaa sai vaalin kautta hakea kuka tahansa.”

Aluksi hän oli ainoa hakija.

Toisella hakuajalla mukaan saatiin vanhoillislestadiolainen, miespuolinen ehdokas. Kaipia sai puolet enemmän ääniä kuin tämä.

Kirkkoherra ei ollut ainoa, joka suhtautui naispappeihin nurjasti. Kaipia arvioi, että seurakunnan aktiivisimmista jäsenistä lähes puolet oli aluksi samaa mieltä.

Työyhteisön sisällä suhtautuminen vaihteli. Syrjintään ei puuttunut kukaan, mikä on Kaipian mielestä ymmärrettävää.

”Työkulttuuri ja johtaminen olivat silloin hyvin toisenlaisia. Vaikka kollegat olivat puolellani, he eivät voineet puuttua asiaan.”

Kaipia oli seurakuntansa ainoa naispappi viisitoista vuotta.

Seurakunnan myönteinen palaute auttaa

Huonoa kohtelua on ollut Kaipian mukaan toisinaan vaikea sietää. Papiksi ryhtyminen ei kuitenkaan ole kaduttanut.

Vaikeina hetkinä apua on saanut seurakunnan myönteisestä palautteesta sekä siitä, että tietää itse olevansa kutsumustehtävässään.

”Joskus täytyy vain todeta, että ongelma on sanojan päässä eikä minussa.”

Tasa-arvokysymykset ovat olleet Kaipialle aina tärkeitä.

”Olen pienestä pitäen ajatellut, että samojen asioiden pitäisi olla mahdollisia miehille ja naisille.”

Pappina Kaipia sanoo haluavansa välttää asettumasta muiden yläpuolelle. Ihmiset pitää kohdata sellaisina kuin he ovat.

Tärkeää on myös päästä haastamaan itseään ja oppia uusia taitoja.

Kaipia haluaa tukea seurakuntalaisten lisäksi myös muita työntekijöitä, varsinkin uusia. Työyhteisön hyvinvointia voi aina parantaa.

”Yritän ottaa epäkohtia puheeksi ja muuttaa niitä. Se pitää yllä toivoa.”

Uudet ennakkoluulot

Muutamia vuosia sitten Kaipialle tarjoutui tilaisuus haastaa itseään toden teolla.

Suomeen saapui vuonna 2015 enemmän turvapaikanhakijoita kuin koskaan aiemmin. Kangasalle perustettiin ensimmäistä kertaa vastaanottokeskus.

Seurakunta päätti auttaa itselleen luontevalla tavalla: järjestämällä vastaanottokeskuksen asukkaille toimintaa ja tarjoamalla keskusteluapua.

Vastuu tästä annettiin Kaipialle. Sukupuolikysymys nousi nopeasti esiin.

”Moni pohti sitä, miten muslimimiehet suhtautuvat minuun. Mietin sitä itsekin”, hän myöntää.

Ongelmia ei kuitenkaan tullut, vain uudenlaisia tilanteita ja kysymyksiä.

Ennakkoluuloja ja stereotyyppistä ajattelua löytyi sekä maahanmuuttajien että seurakunnan jäsenten keskuudesta. Niiden purkamisessa papin naiseudesta oli itse asiassa apua.

”Tämä oli oikeastaan paras tapa kertoa siitä, millainen maa Suomi on. Että naiset voivat tehdä muutakin kuin olla kotona.”

Myös seurakuntalaisten päivittelyyn löytyi nopeasti vastaus.

”Joku kysyi, että miten osaat olla niiden kanssa? Vastasin, että ihan niin kuin kaikkien ihmisten kanssa. Yritän olla avoin ja tutustua toiseen.”

Muutos kestää pitkään

Kaipia sanoo, että naispappien asemassa on edelleen paljon parannettavaa. Vaikka edistystä on tapahtunut, asenteet kirkon sisällä muuttuvat hitaasti.

”Sen huomaa erityisesti silloin, kun seurakuntaan tulee uutena nuori naispappi tai työelämässä toisella alalla ollut. Tasa-arvon puutteeseen törmääminen hämmästyttää.”

Kaipia toteaa, että nykyään naispapit kohtaavat seurakunnissa enimmäkseen näkymätöntä väheksyntää.

”Sen huomaa vaikkapa siinä, kuka hoitaa isojen pyhien jumalanpalvelukset ja kenelle annetaan tavallisia sunnuntaivuoroja. Valinnat ovat usein perusteltavissa muilla syillä.”

Mitä ylemmäs kirkon hierarkiassa mennään, sitä vähemmän johtavissa asemissa on naisia. Tämä näkyy esimerkiksi piispanvaalissa, jossa naisehdokas on edelleen poikkeus.

Viimeksi Kaipian pappeuteen suhtauduttiin jyrkän kielteisesti viime marraskuussa.

”Tapasin kirkkokahveilla miehen, jonka mielestä vain mies on oikea ja kunnon pappi. Naisen paikka on kotona vaimona.”

Sukupuoleen liittyvä syrjintä on Kaipian mukaan joskus niin ehdotonta, että se estää asiasta keskustelemisen kokonaan.

”Kaikki, mitä me naiset teemme tai opetamme, on väärin. Se ei ole mikään opillinen keskustelu, josta voimme todeta olevamme eri mieltä, vaan meitä ei voida kohdata ollenkaan”, hän sanoo.

Lievempiä esimerkkejä riittää. Jos ehtoollista jakamassa on kaksi paria, joista toisessa on kaksi miestä ja toisessa mies ja nainen, miehistä koostuvan parin luokse on usein pidempi jono.

Kaipia huomauttaa, että vaikka seurakuntalaisilla on oikeus asioida haluamansa papin kanssa, työvuoroja ei enää jaeta sukupuolen perusteella.

”Se, etteivät kaikki hyväksy meitä, on surullista, koska se paitsi hankaloittaa meidän työntekoamme, on este myös heidän omalle osallistumiselleen seurakunnan toimintaan.”

X