Väkivaltaisia henkirikoksia sisältävän dekkarisarjan luoja Leena Lehtolainen: ”Väkivallasta kirjoittaminen on inhottavaa”
Leena Lehtolaisen luoma poliisi Maria Kallio on selvittänyt rikoksia jo 30 vuotta. Mutta edelleenkään kirjailija ei pidä väkivallasta kirjoittamisesta.
Maria Kallio -dekkareissa rikos on aina henkirikos, Leena Lehtolainen kertoi Marja-Terttu Yli-Sirniölle. © Tommi Tuomi
Pimeän risteys on 17. Maria Kallio -dekkari. Kun sarjan ensimmäinen osa ilmestyi 30 vuotta sitten, Leena Lehtolainen toi dekkarikirjallisuuteemme uuden naisnäkökulman, sillä päähenkilö oli nuori nainen.
Leena Lehtolainen, kuinka suunnitelmallisesti lähdit uudistamaan suomalaista dekkaria?
Kyllä minulla oli alusta asti tähtäimessä tuoda uusi näkökulma ja luoda moniäänisyyttä suomalaiseen dekkariin, koska aiemmin rikoskirjallisuudessa ei ollut ollut päähenkilöinä ammattimaisia naispoliiseita.
Maria oli aikansa yksinäinen susi, sillä kesti useampia vuosia, ennen kuin naispoliisihahmoja tuli lisää. Tosin tuohon aikaan dekkareita ilmestyi paljon vähemmän kuin nykyään.
Tein Mariasta nuoren poliisin, koska halusin, että hän joutuu todistamaan työssä uskottavuuttaan. Tuntui muutenkin luontevalta kirjoittaa saman ikäisestä ihmisestä kuin itse olin. Sittemmin tein sen vähän poikkeuksellisen ratkaisun, että Maria on vanhentunut lähestulkoon reaaliajassa.
Se on antanut mahdollisuuden kuvata hänen ja hänen työtovereittensa yksityiselämän muutoksia sekä sitä, miten Marian asema poliisissa muuttuu. Tavallaan on ollut kiva näyttää iän tuoma muutos ja kaari.
Kiinnostavaa on, että nuorena poliisina Mariaa tytöteltiin ja nyt häntä mummotellaan. Missä vaiheessa on oikein ollut se ihanteellinen ikä tehdä poliisin työtä?
Pimeän risteyksessä kuvaat jengirikollisuutta eli aihe on mitä ajankohtaisin. Mistä ammennat uuden tarinan, juonenkulun ja kirjan käänteet?
Aiheista ei rikoskirjailijalla valitettavasti ole pulaa. Seuraan yhteiskuntaa ja sen tapahtumia sekä joitakin poliisiammattijulkaisuja, mutta romaanien tapahtumat tulevat omasta päästäni ja henkilöt ovat täysin keksittyjä.
Yritän keksiä teemaan sopivia henkilöitä mutta myös voimia ja vastavoimia, että kaikki henkilöt eivät olisi samanlaisia.
Tässä uusimmassa jengirikollisuuden lisäksi toinen teema on seksuaalinen ahdistelu naisten joukkueurheilussa. Tämä teema on kuplinut pinnan alla, mutta on niin vaikea, ettei sitä ole uskallettu nostaa keskusteluun. Minuakin sen käsitteleminen vähän pelotti. Olen tosin jo aiemminkin käsitellyt sitä, että myös nainen voi olla seksuaalirikollinen.
Silloin kun omat poikani olivat pieniä koin, että en voisi kirjoittaa lapsiin tai nuoriin poikiin kohdistuvasta seksuaalirikollisuudesta. Nykyään voin varmaan käsitellä kaikkia aiheita.
Taitaa olla pikemminkin niin, että aina on mentävä kohti sitä, joka jollakin tavalla pelottaa. Enemmänkin on kyse käsittelytavasta. En ikinä haluaisi kirjoittaa kirjaa, joka loisi sellaista viestiä, että ihmisten hyväksikäyttö tai väkivalta on hyväksyttävää, hienoa tai seksikästä.
Mikä dekkarin kirjoittamisessa on vaikeinta?
Vaikeinta on löytää tasapaino siihen, minkälaisia väkivaltakuvauksia voin ja haluan kirjoittaa, koska väkivallasta kirjoittaminen on inhottavaa, se ei ole yhtään miellyttävää. Tähän liittyy se, että lukijalle ei kerrota kaikkia karmeita yksityiskohtia. Toki haastavaa on myös jännitteen ylläpitäminen, se että tarina vetää.
Mitä Maria Kallio on tuonut sinun elämääsi, mitä hän on sinulle opettanut?
Hyvä kysymys. Tietyllä tavalla olen oppinut katsomaan asioita eri näkökulmasta kuin itselleni tyypillisen perushumanistin. Kun kirjoitan Mariasta, yritän ajatella ihmisistä ja asioista niin kuin poliisi ajattelee. Rikosta selvittäessä pitää ajatella rationaalisesti ja loogisesti ja kyetä siilaamaan olennainen tieto epäolennaisesta.
Kirjojen julkaisun myötä olen päätynyt myös mitä kummallisimpiin paikkoihin eri puolille maailmaa eli silläkin tavalla ne ovat avartaneet omaa kokemus- ja näkemyspiiriä.
Kun olen vastannut maailmalla kysymyksiin, olen huomannut, kuinka meidän yhteiskuntamme on melko lailla turvallinen. Ja kuinka Suomessa on voitu luottaa poliisiin. Ja myös sen, että meillä vallitsee jonkinlainen yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.
Marian suhde työhön on intohimoinen ja esimerkiksi perhe jää monasti sivurooliin. Olet 30 vuoden aikana julkaissut todella muhkean tuotannon, joten jaatko Marian kanssa intohimon työhön?
Ei tuotanto varmaan olisi niin laaja, ellen pitäisi ja nauttisi kirjoittamisesta. Sanat ja suomen kieli ovat työvälineeni. Täytän ensi vuonna 60, ja minulta on kysytty, jääkö kirjailija koskaan eläkkeelle. Olen vastannut kyselijöille, että ans’ kattoo, en osaa antaa siihen vastausta.
Joitakin vuosia sitten löysin päiviin hyvän rytmin. Teen aamupäivällä kolmisen tuntia töitä, sitten lähden ulkoilemaan ja lounaan jälkeen iltapäivällä teen taas töitä kolme, neljä tuntia. Lopetan työpäivän niin, että joogaan. Pidän myös ihan selkeät lomat, ja pistän tietokoneen kesällä kaappiin.
Pimeän risteys päättyy dramaattisesti ja moni asia Marian elämässä jää hyvin jännittävään vaiheeseen. Me siis varmaan kuulemme Maria Kalliosta vielä?
Kun olin kirjoittanut Ensimmäinen murhani -dekkarin, minulla oli parin seuraavan kirjan teemat valmiina. Mutta en ole koskaan päättänyt, kuinka pitkän sarjan kirjoitan. Uusi Maria Kallo -tarina vaatii hänelle sopivan aiheen tai teeman. Mutta kyllä, tämän tarinan loppuun täytyy vastata.
Ei ehkä kuitenkaan ihan ensi vuonna. Minulla on vähän muita suunnitelmia.
Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 7/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti