Kirjailija Leena Lehtolainen, 56: ”Olen ikuinen punkkari – kapinahenki todellakin pihisee minussa”
Kirjailija Leena Lehtolainen, 56, suuntaa läheiselle lintutornille tai sienimetsään, jos kirjoitustyöt junnaavat. Kapinahenkeä yhä pihisevän punkkarin lähitulevaisuudessa saattaa siintää myös autiosaari.
”Ennustan, että viiden vuoden päästä elämässäni on meneillään pähkäilyvaihe”, kertoo kirjailija Leena Lehtolainen. Kuva: Veikko Somerpuro/Tammi
Kirjailija Leena Lehtolainen kertoo Seuran Tunnustan ja ennustan -palstalla mietteitään tästä hetkestä ja tulevasta.
”Epäilen, että minulla on kuudes aisti. Olen niin monta kertaa kirjoittanut etukäteen juuri sen ajan polttavimmista teemoista, että nykyään se tuntuu olevan kohdallani pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Uusimmassa Jälkikaiku-kirjassani tämä tapahtui taas. Siinä Maria Kallion jaos joutuu maalitetuksi ja hänen taitoluisteluaan treenaavaa poikaansa uhkaillaan.
Havainnoin toki maailmaa tarkasti ja seuraan tiiviisti politiikkaa sekä keskustelua yhteiskunnassa. Ehkä minulla silti on jokin erityinen vaisto – yksi ystäväni nimittää minua jopa noidaksi!”
Milloin parhaat ideat syntyvät, Leena Lehtolainen?
Nukun niin pitkään kuin haluan, mutta yleensä herään puoli yhdeksän aikaan. Sen jälkeen syön kunnon aamiaisen, jonka jälkeen aloitan työt. Parin kolmen tunnin jälkeen lähden ulos tekemään jotakin ihan muuta.
Riippuu vuodenajasta, mutta aktiivisella kirjoituskaudella syksyisin menen usein sienimetsään. Tunnen sienet aika hyvin. Niitä voi käyttää mihin tahansa ruokiin, mutta omia bravuureitani ovat ehkä pastakastikkeet ja sienikohokkaat.
Parhaat ideat syntyvät silloin, kun kroppa on liikkeessä. Jos tekstiä ei meinaa syntyä, yritän ajatella jotain ihan muuta. Menen vaikka läheiselle lintutornilla katsomaan, keitä siellä taivaalla ja ruohikossa näkyy. Tekstin ääreen ei kannata jäädä jumittamaan. Kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin koneen ääressä istumista. Välillä tuntuu, että työn isoin osa tapahtuu ihan jossain muualla. Kirjoittaminen on vain toteuttamista.
Leena Lehtolainen on sielultaan ikuinen punkkari
Olen ikuinen punkkari. Kapinahenki todellakin pihisee minussa. Tänä keväänä olen janonnut elävää musiikkia niin paljon, että on tehnyt oikeastaan ihan kipeää kun keikoille ei ole päässyt. Pogoamassa olen ollut viimeksi marraskuussa.
Keikoilla käyminen on kuin huumetta, eikä se oikeastaan riipu musiikkilajista. Voin yhtä hyvin kuunnella Jorma Hynnistä laulamassa Sibeliusta kuin Häiriköitä vetämässä hardcore punkia. Musiikki muodostaa valtavan energiakentän, joka lataa akut. Nautin livekeikoista siksikin, että silloin voi tapahtua mitä tahansa.
Viime talvena väsäsin parit biisin tekstit Himanes -ramopunkyhtyeelle. Katsotaan, milloin ne tulevat julki.
”Ennustan, että viiden vuoden päästä elämässäni on meneillään pähkäilyvaihe”, kertoo kirjailija Leena Lehtolainen. Kuva: Veikko Somerpuro/Tammi
Tunnustan, että minua suututtaa ihmisten tarve ymmärtää tahallaan väärin toista ja irrottaa lauseita irti asiayhteydestä. Kaikenlainen mollaus suututtaa, etenkin, jos se kohdistuu ystäviini. Minun kavereitani ei kohdella huonosti!
Ystäväpiirini on aika laaja. Siihen kuuluu sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat olleet mukanani yli 40 vuotta. Minulla on erilaisia perheitä, kuten taitoluisteluperhe, ramopunkperhe sekä joogaperhe, jota olen kaivannut korona-aikana ihan hirveästi.
Olen joogannut 15 vuotta. Kroppani on edelleen jäykkä, mutta vielä jäykempi se olisi, jos en joogaisi. Selkäni olisi ihan romu ilman sitä. Kun työpäiväni loppuu, joogaan kroppani auki ja mieleni kiinni. Se on alitajunnalle merkki, että työpäivä on ohi.
”Olen nuoresta tytöstä asti tarvinnut voimakkaasti yksinoloa”
Pelkään suuria ihmisjoukkoja. Olen nuoresta tytöstä asti tarvinnut voimakkaasti yksinoloa. Minua ahdistaa se, jos erilaisia ärsykkeitä tulee paljon kerralla. Olen monta kertaa lähtenyt esimerkiksi kaupasta ulos, jos siellä on soitettu musiikkia. Helvettini olisi se, jos joutuisin kuuntelemaan toisen ihmisen valitsemaa radiokanavaa, josta tulisi vain hirveää huttua ja huonoja juontoja.
Meillä on mieheni kanssa kaksi poikaa ja jos päästäisin mielikuvitukseni valloilleen niin voisin olla heidän puolestaan aika kauhuissani. Äiti kun on aina äiti. Yritän olla heidän suhteen rationaalinen. Myönnän kyllä, että hermostun helposti jos he eivät vastaa puhelimeen. Eipä silti, en vastaa aina itsekään.
Huomaan oman huolehtivaisuuteni etenkin silloin, jos olemme vaikkapa vuoristossa. En ikinä pelkää, että itse putoan rotkoon, mutta saatan pelätä jälkikasvuni puolesta, vaikka he ovatkin hyväkuntoisia, pitkäkoipisia nuoria.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?
Ennustan, että viiden vuoden päästä elämässäni on meneillään pähkäilyvaihe. Vähän minua vanhempi mieheni on silloin jäämässä eläkkeelle ja saamme miettiä uusiksi sitä, miten elämämme järjestämme.
Jos kotona työskentelyni on silloin hankalaa, voisin viettää ehkä osan vuodesta autiolla saarella, josta sitten kömpisin aika ajoin ihmisten ilmoille.